Tahtoisin kysellä että oletteko te yksinäiset epäsosiaalisia?
Tai millä tavoin yksinäisyytenne näyttäytyy?
Ihmisiä on toki erilaisia ja yksinäisyydelle on monia eri syitä. Tässä en tahdo syytellä ketään tai etsiä syytä teistä tai toisaalta kuulla tarinaa miten yksinäisyytenne alkoi vaan enemmäkin olisi hienoa kuulla mitä sosiaalisia taitoja teillä on tai kärsittekö vain sosiaalisten piirien pienuudesta (vaikkapa koska ette käy baareissa, olette raittiita, ette tapaa ihmisiä missään jne.)?
Oletteko ehkä sosiaalisesti eristäytyneitä vapaaehtoisesti vai oletteko pakon sanelemana yksin?
Vai onko niin että voisitte olla sosiaalisia ja sosiaalisesti taitaviakin pohjimmiltanne, mutta ajan kuluessa olette erakoitunuut ja eristäytyneet?
Onko teillä mielestänne tarpeellisia sosiaalisia taitoja vai oletteko ehkä ujoja tai sosiaalisesti kömpelöitä, jonka vuoksi yksin olo/yksinäisyys on muodostunut olotilaksenne?
Tai millä tavoin yksinäisyytenne näyttäytyy?
Ihmisiä on toki erilaisia ja yksinäisyydelle on monia eri syitä. Tässä en tahdo syytellä ketään tai etsiä syytä teistä tai toisaalta kuulla tarinaa miten yksinäisyytenne alkoi vaan enemmäkin olisi hienoa kuulla mitä sosiaalisia taitoja teillä on tai kärsittekö vain sosiaalisten piirien pienuudesta (vaikkapa koska ette käy baareissa, olette raittiita, ette tapaa ihmisiä missään jne.)?
Oletteko ehkä sosiaalisesti eristäytyneitä vapaaehtoisesti vai oletteko pakon sanelemana yksin?
Vai onko niin että voisitte olla sosiaalisia ja sosiaalisesti taitaviakin pohjimmiltanne, mutta ajan kuluessa olette erakoitunuut ja eristäytyneet?
Onko teillä mielestänne tarpeellisia sosiaalisia taitoja vai oletteko ehkä ujoja tai sosiaalisesti kömpelöitä, jonka vuoksi yksin olo/yksinäisyys on muodostunut olotilaksenne?
Vastaukset 25
Vanhimmat
sanalla on vähän huono kaiku. Siitä tulee väkisinkin mieleen joku rikollinen tai muuten yhteiskunnallisesti epäkelpo tyyppi. Tiedän kyllä mitä tarkoitat tässä tapauksessa epäsosiaalisella, sellaista syrjään vetäytyvää ihmistyyppiä. Tunnistan olevani varsinainen erakkoluonne. Ja se on kovin totta, että kun ei ryyppää eikä käy baareissa, ei ole edes niitä kantakapakkatuttuja/ryyppykavereitakaan. Koen omalla kohdallani kuitenkin raittiuden niin itsestäänselvyytenä etten siitä tule koskaan luopumaan mistään syystä. En usko, että minussa voisi olla piilevää sosiaalisuutta mutta luulen huijaavani monia uskomaan niin koska olen melko sanavalmis ja kielellisesti jossain määrin lahjakas. Ujous ja sosiaalinen kömpelyys - kyllä, näitä piirteitä löytyy minusta. Varsinkin lapsena tuosta ujoudesta oli todella haittaa. En uskaltanut koskaan viitata ala-asteen aikana vaikka olisinkin tiennyt vastauksen opettajan esittämään kysymykseen koska pelkäsin niin kauheasti joutuvani huomion kohteeksi. Tänäkin päivänä huomaan vielä, että minun ei ole kovin helppoa katsoa ihmisiä silmiin kovin pitkään - alkaa ujostuttaa! Eikö olekin naurettavaa käytöstä keski-ikäiseltä ihmiseltä.
Onhan epäsosiaalinen aika ikävä sana.. tulee mieleen jonkinlainen moniongelmainen itsekseenmutisija =)
Käytän itsestäni "hienompaa" sanaa introvertti. Ystäviä ei ilmaannu mistään. Kyllähän kaikenlaisia harraste- ynnä muita tuttuja on. Kuitenkin ihmisinä sinänsä yhdentekeviä, ihan sama vaihtuvatko tai ovatko joka viikko samoja naamoja. Kanssatyöläiset ovat vain työympyröissä, aivan erityylisiä ihmisiä. Ei ole sattunut kohdalle ketään, jonka kanssa olisi privaatissa tekemisissä. Ravintoloissa en käy. Ehkä niitä joskus vielä tielle osuu ihan ystäväksi muuttuvia tuttuja. Väkisin en välitä kenenkään perässä juosta. Jos jonkun kanssa synkkaa, olen avoin ja seurallinen. Vanhat ystävät asuvat niin kaukana, että harvoin tapaamme, vaikka yhteyttä pidetäänkin.
Ehkä tuo "epäsosiaalinen" on huono termi.
Oikeastaan juuri halusin sitä täsmennystä koska mielestäni ihmisiä on erilaisissa tilanteissa.
En todellakaan ketään nimeä "rikolliseksi" vaan yritän nimenomaan selvittää että onko yksinäisyys vain pelkkä mielentila tai oletteko ehkä ujoja/sosiaalisesti estyneitä tai sitten oletteko ehkä vain ajautuneet pois sosiaalisista menoista vaikka olisitte sosiaalisesti kyvykkäitä?
olen ehdottomasti samaa mieltä, että sanaa epäsosiaalinen ei voi käyttää ihmisestä, jolle ystävystyminen tuottaa vaikeuksia. Epäsosiaalinen viittaa minusta rikollisuuteen, väkivaltaisuuteen, alkoholismiin, huumeiden käyttöön ym. Minun ongelmani ystävystymisessä on se, että minua lähestyvät pääsääntöisesti sellaiset ihmiset, joita en lainkaan voi sietää tai joista pidän vain juuri sen verran, että voin olla heidän kanssaan tuttava ja tekemisissä harvakseltaan mutta ystäväksi en heitä halua, enkä itsekään halua olla heidän ystävänsä. Toisaalta sellaiset ihmiset, joita itse lähestyn ja haluaisin tutustua heihin paremmin, torjuvat minut mikä on ymmärrettävää. Torjunhan itsekin epämiellyttävät ihmiset.
Viihdyn kyllä paljon yksikseni (esim. lukien tai netissä), mutta jatkuva yksinäisyys käy painostavaksi. Minulla ei ole sellaisia harrastuksia, joissa näkisin ihmisiä. Kyse ei siis vapaaehtoisesti/pakosta-tilanteessa joko/tai:sta, vaan pikemminkin kyse on sekä/että:stä. Lisäksi on niin, että vanhojen ystävien kautta ihminen tapaa uusia, mikä tarkoittaa sitä, että ilman ystäväpiiriä olevan näkymät ovat aika huonot.
Ujo en ole, vaan hiljaisissa tilanteissa (silloin, kun olen_ollut/joskus_harvoin_olen ihmisten kanssa) minä olen pikemminkin se, joka murtaa hiljaisuuden puhumisella. Ehkä voin olla vähän sosiaalisesti kömpelö siinä mielessä, että joku voi ihmetellä, että miksi tuo tuollaisia sanoi.
Yksinäisyys on kierre.
Yksinäisyys on minunkin kohdallani kierre. Ei ole ollut sellaista piiriä ihan pienestä asti, joka olisi pysynyt ja kasvanut vanhenemisen myötä, niinkuin monilla tuntuu olevan. Lisäsyynä kyllä kohdallani on se, että olen arka (ja mukavuuden haluinen) eikä ole ollut tilanteita tutustua ja ystävystyä. Tosin viihdyn kyllä myös itsekseni. En ole omasta tahdostani yksinäinen, tai siis en haluaisi olla, mutta olen kuitenkin liian arka tekemään tilanteelle mitään todellista. Ja vanhenemisen myötä on aina vähän vaikeampi tutustua lähemmin.
"Epäsosiaalinen"...olen aina tavallaan pitänyt itseäni tällaisena mutta toisaalta olen halunnut olla pitämättä - minä nimittäin nautin íhmisten seurasta. Minusta on ihanaa puhua ja kuunnella, keskustella asioista. Siinä oppii ihan hitsin ihmeesti. Mutta keskustelukumppanilleni olen usein ihan muumio kaikesta halusta huolimatta. Kun näen nuoren ihmisen olen vaan kerta kaikkiaan peloissani, pelkään että minut leimataan minä hetkenä hyvänsä loppuelämäkseni ja kaikki mahikset kaveripiiriin lähtevät litomaan samantien. Minun tekee ihan konkreettisesti mieli hakata itseäni naamaan nyrkeillä ja viiltää leipäveitsillä käsivarret verisiksi. Välitän ihmisistä niin paljon, en ikinä vahingoittaisi ketään mutta en itse tunne olevani juuri mitään. Se on oma vikani, minä olen itse pitänyt näitä lievästi sanottuna negatiivisia mielikuvia yllä päässäni iät ja ajat koska se oli helpoin vaihtoehto, mutta miten toisaalta voisin oppia kattomaan juttuja positiivisemmin ja nauttimaan kaikesta hyvästä mitä mulla on? Ajan kanssa? Siis eikun kärsivällisyyttä...Tässä maailmassa ei kaikille jaeta samoja kortteja, mutta jos omat kortit huononpuoleiset se ei auta töllätä niitä masentuneena. Pitää yrittää murtautua läpi. Kukaan suomalainen ei voi edes verrata tilannettaan todella puutteellisissa oloissa elävään ihmiseen, niin että turha valittaa...
Se on tietysti eri asia jos pitää yksinolosta, siinä ei ole mitään vikaa!
Siis, samaistun ihmisiin ja eläydyn heidän ilmeisiinsä mutta kun minun itseni pitäisi näyttää joku ilme rupean sensuroiaan ja rankasti, hävettää että minut voidaan nähdä, tekee mieli painoa loppuiäksi maakuoppaan ihan oikeasti. Siispä olen ihan ilmeettä ja jos toinen ihmettelee jotenkin en reagoi siihenkään mitään koska olen jotenkin oppinut että siinä tilanteessa ANNETAAN OLLA eikä pulista mitään sekavuuksia.
Joskus kun olen hyvällä tuulella saan rentouduttua ja silloin kaikki menee luontevasti ja hyvin, tunnen olevani ihminen ihmisten joukossa ja muut selvästi näkee mut myös ihan eri valossa kuin muuten. Hymyilen ja tunnen näyttäväni hyvältä .mutta sitten muistan kuka itse asiassa olen ja älyän ettei se voi olla näin - minulla on pakko olla ongelmia koska olen niin perseestä:(´No sitten niitä ongelmia taas onkin...
Minä olen aina ollut sosiaalinen.Joskus olen meinannut jäädä yksin,mutta silloin olen tunkenut väkisin mukaan vaikka minua ei olisi kaiivattukaan!!! Ihmisiä pitää muistuttaa koko ajan omasta olemassaolostaan,olla äänessä mahdollisimman paljon vaikka ei olisi mitään asiaakaan, ja uskoa että itse on parasta mahdollista seuraa kaikille ihmisille!!!
Jos joku ei tykkää sinusta, se tarkoittaa vain sitä että hän ei ole nähnyt miten hieno ja ihana ihminen olet,ja hänet pitää saada tajuamaan se :).Vaikka väkisin.
Olen yksinäinen koska minulla ei ole ketään jonka kanssa puhella historiasta, käydä vanhoissa linnoissa ja romanttisissa oopperoissa. Olen yksinäinen koska kaikki ympärilläni (perhe, kaveritkin suurin osa) katsovat telkkarin hittisarjoja ja käyvät jumputusbaareissa, ja minä en näe noissa mitään hyvää ja kaunista. Yksinäinen olen sillä olen runosielu jonka kiinnostuksenkohteita ei moni ymmärrä.... Ehkä joskus jostain vielä löydän samanhenkisen miehen joka ymmärtää taiteen ja kauneuden, TODELLISEN KAUNEUDEN, päälle. Siihen asti viihdyn kirjalijoideni parissa ennemmin kuin ahdistavissa baareissa....
Itse historiaa satunnaisesti harrastavana voin sanoa, että tuontyylinen tunnelmointi on pahimmanlaatuista romantisointia. Ihminen on aina ollut raaka ja typerä, ja siksi kaipuu aikojen taa on pelkkää fantasiointia.
Mistä sinä, Tyttö, olet peräisin? Tai siis mistä kaupungista. On meinaan ihan paskaa tää aika ja mä olen miettinyt onko samanlaisia ihmisiä missään jonka kanssa jakaa tätä elämäntapaa...?
toinentytteli, olen täältä Etelä-Suomesta, n. 60 km Helsingistä, entäs sinä?
Kuules, tiedän sen. Miksen silti saisi rakastaa historiaa? On siellä kuule joskus ollut todella arvokkaita asioita jotka nykyään on unohdettu. Sieltä otan aiheeni, sieltä otan inspiraationi. En ole realisti, anteeksi kauhesti.
Ja miksi, oi MIKSI, ei saisi fantasioida????? Onko se joku ihastuttavan nykyajan valtavirralla oleva ajattelutapa: älkää fantasioiko, älkää haaveilko?!
Kolahtavatko sellaiset tunnelmat, joita gootti/metalli-musiikista usein löytyy.
Mua sanotaan joskus goottityyliseksi tai vastaavaksi.. Mutta kun en edes kuuntele mitään metallia vaan enimmäkseen klassista, enkä käy koskaan keikoilla tai baareissa. hyi. En kestä melua.
En pidä metallimusiikista yhtään, mutta rakastan kauhuromantiikkaa ja goottilaista arkkitehtuuria..... :)
Ainakin omalla kohdalla on jonkinlainen sosiaalisten tilanteiden pelko, yhdistettynä Asberger piirteisiin. Se on vaivannut elämän eri vaiheissa ja jopa tietyllä tavalla johti masennuksen kautta pitkän ja tähän asti ainoan parisuhteen rikkoutumiseen. Monimutkainen juttu.
Joka tapauksessa, en koe olevani aivan katastrofi noin ulkoiselta olemukseltani - en ole kuitenkaan nokkimisjärjestyksessä kärkipäässä. Kuitenkin koen olevani suhteellisen viksun miehinen tapaus...sellainen jolta uskaltaa ainakin kysyä että voiko tän tuolin ottaa ja viedä eri pöytään :) Tosin olen siihen jo kyrsiintynyt sen verran että istun pöytään jossa penkit on naulattu lattiaan kiinni. Huonon päivän ollessa päällä vetäisen vittuuntuneen ilmeen naamalle ja istun minne huvittaa, eikä kovin moni uskalla tulla lähelle.
Mutta, olen suhteellisen hiljainen tai rauhallinen - riippuu vähän jutun laadusta. 'Muuten vaan juttua' = *askan puhumista on kuitenkin hyvin vaikeaa pitää yllä, erittäin vaikeaa. Pää erittäin tyhjä ja tunnen olon tukalaksi ja tietyllä tavalla ahdistun tilanteesta, pään sisällä. Hymyilen usein ja paljon, ahdistuksen ollessa päällä tulen myös hieman kömpelöksi. Lopputulos on melko sekavaa, tylsää ja omituista juttua. Yleensä siis harvat ja hyvät alut lopahtaa alkuunsa. Suuremmassa ryhmässä olen aina se tarkkailija siellä sivussa.
Erikoisin piirre on erityisesti se että viihdyn JA osaan olla enemmän naisten kanssa kuin miesten, ehkä jopa pelkästään.
Mahdollisuuksia on kuitenkin harvoin ja vähän. Tällä hetkellä olen 29-vuotta ja en muista milloin minulla olisi ollut varsinainen ystävä. Siis ystävä joka pitäisi huolta hädän hetkellä, ellei tuota yhtä ja ainoaa seurustelusuhdetta lasketa - puoliso se paras ystävä maailmassa. Pari pienempää juttua historiassa, mutta eivät kuitenkaan ole syystä tai toisesta johtaneet mihinkään syvälliseen. Nämä tytöt ovat kaikki olleet sellaisia että he ovat tehneet jollain tapaa aina sen ensi-askeleen.
On helppo sanoa että eihän tarvitse mitään muuta tehdä kuin mennä juttelemaan, mutta voin vakuuttaa ettei se tunnu noin helpolta. Ehkä jos kuvailen sitä tunnetta, että jos pitäisi mennä tekemään itse se ensi-askel, niin se olisi jotain seuraavaa: pakokauhu, piste. Jotain samanlaista tulee kun joutuu korkeanpaikan kammoisena johonkin ikävään paikkaan. Voin sanoa moi, mutta ahdistus vaivaa aivan liikaa että pystyisin sulavasti puhumaan muuten vain tuntemattomalle henkilölle. Sano korkeanpaikan kammoiselle että tulee vaan rohkeasti siihen kerrostalon katon reunalle -> jähmettyy paikoilleen kauhun vallassa. Näin siis pään sisällä.
Karkeasti voisi sanoa ettei ole ollut kaveria sitten ylä-asteen jälkeen. Ihme ja kumma kun olen vielä järjissäni - elämä on mennyt välillä aika raskaaksi.
Kai sitä voin sanoa olevani epäsosiaalinen. Toki pidän muiden ihmisten seurasta (en muuten olisi tätä palstaa lukemassa), mutta en osaa lähestyä toisia ihmisiä, keskustella muiden kanssa luontevasti tai ylipäätänsä olla rentona vieraiden ihmisten seurassa. Toki sitä tulee käytyä baareissa ja erilaisissa tilaisuuksissa, mutta en ole vieläkään tajunnut miten niissä paikoissa tavataan ihmisiä. Joskus yrittää jonkun kanssa jutella, mutta yritykset ovat kömpelöitä ja epävarmoja, joten en yhtään ihmettele miksei seurani kelpaa muille. Jostain kumman syystä ihmiset yleensä haluavat jutella enemmän niiden kiinnostavien, sosiaalisten ja positiivisten ihmisten kanssa.
Joten juu, sosiaaliset taitoni ovat aivan olemattomat, ja se on selkeästi suurin syy yksinäisyyteeni. Sosiaalisia taitojakin pitää harjoitella, mutta miten se onnistuu yksin? Noidankehä, johon en vielä ole keksinyt ratkaisua.
Olen sen verran sosiaalinen ja aktiivinen että käyn koulua osallistun koulun järjestämiin juttuihin/bileisiin, harrastan ryhmäurheilua, asun solu-asunnossa kämppisten kanssa, deitti-ilmoitus netissä... Ja muutamia kavereita on mutta en mikään suosittu ole sosiaalisen kömpelyyden vuoksi, olen hiljainen jne.. Vaikka koko ajan harjoittelenkin sosiaalisia taitoja.. Niin ujous ottaa vallan silti.. Mutta haluan niin paljon olla ihmisten kanssa etten voisi kuvitellakaan luovuttaa ja joutua olemaan yksin.sf
No, ilmeisesti seura tekee kaltaisekseen. Ei muuta kuin baariin, vai?
Eittämättä olen epäonnistunut tyyppi mut niinpä näkyy muutkin olevan, ei mulla ole sikäli alemmuutta, ihmiset ja elämä on vaan niin monimuotoista. Mutta asiaan, tavanomainen sosiaalinen elämä ei tunnu niin kiinnostavalta että viitsii useinkaan siirtää luunsa ulos, kun yksin kotonakin on ihan kivaa. Eikä ole rajattomasti aikaa eikä rahaakaan. Onko se sitten asennevika kun pitää ihmisiä niin itsestään selvinä ja luulee tuntevansa heidät ennenkuin tunteekaan eikä he suuremmin kiinnosta? Häpeän minä tätä n.k. epäsosiaalisuutta joskus koska voin olla väärässä ja tosiasioista vieraantunut. Mutta jos vapaa-aikaa olisi sanotaan viisi kertaa enemmän ja rahaa myös, voisi hyvinkin touhuta sosiaalisissakin ympyröissä enemmän.
Ei se nyt sitä tarkoita, et on epäsosiaalinen täysin. Välttämättä monia ei nappaa se muitten juttu, kuten jotain tässä mainittuja baarijuoksuja yms. (mihin kyllä kyllästyy hetken päästä, kun ain samaa paskaa) etsimässä jotain kavereita tai jopa jos joku ummikko sinne eksyy niin jopa kumppania ajan päästä. Sen sijaan heivaat vitut sellaselle ja alat harrastaa jotain, vaikka piirtämistä jos siitä tykkäät ja osaatkin vielä ja kehität itseäsi sen suuntaan. Näin unohdat koko yksinäisyyden ja jopa alat nauttia siitä, etkä edes kaipaa mitään seuraa oikein, kun on joku maali mihin tähdätä. Hankit netistä jotain chattikavereita vaikka pelien kautta esim. niin ainakin itellä samanhenkistä seuraa sen suhteen ja voi keskustella monistakin tylsistä nörttiaiheista, kun ainakin omat webbikamut on yliopisto-soluasujia tylsillä elämillään.
Mulla ei ehkä oo samanlaisia sosiaalisia valmiuksia kuin useimmilla muilla, mutta kokisin kuitenkin yksinäisyyden syyksi sen etten löydä samanhenkisiä ihmisiä. Kerran elämäni aikana oon törmänny sellaseen ihmiseen jonka kanssa kemiat kohtaa ja on samat kiinnostuksen kohteet.
Kun itsetunto on kohillaan pystyn helposti juttelemaan vieraille ihmisille ja luomaan kontatkteja. Kehenkään en kuitenkaan saa mitään pysyvämpää yhteyttä... mun tapana on ollu olla sellanen kaikkien kaveri jota voi käyttää tarvittaessa.
On mulla tällä hetkellä yks kaveri. Nähään muutaman kuukauden välein kun toinen vaivautuu ottamaan yhteyttä. Yhteiset hetket on yhtä helvettiä. Meillä ei ole mitään yhteistä eikä saada oikeen mitään tehtyä. Suunnilleen vaan istutaan ja tuijotetaan seiniin ja kun kello on tarpeeksi, molemmat huokasee helpotuksesta. En edes ymmärrä miks me ollaan kavereita.
Haluaisin tutustua ihmisiin joiden kanssa oikeasti viihdyn. Jotka pitää samoista asoista kuin minä.
oikein tosissaan jonkun kanssa niin silloin sitä voi vaikka viettää laatuaikaa yhdessä pelkästään tuijottaen samaa mustaa pistettä olohuoneen seinässä. Eikä ole koko aikana yhtään vaivautunut olo hiljaisuudesta vaan nauttii täysillä siitä, että toinen vaan on siinä.