Olen 16-vuotias tyttö. Koko elämäni on ollut hyvin raskasta. Perheessäni asiat on huonosti. Olen pienestä pitäen ollut hiljainen tyttö. Pienestä pitäen olen oppinut näkemään väkivaltaa, uhkailua ja kiristämistä. Molemmst vanhemmat ovat mielisairaita. Ja minulla on huonot välit sisaruksiini ja vanhempiin.
Seurustelen saman ikäisen tytön kanssa. Rakastan häntä enemmän ku mitään muuta, hän on minulle minun koko maailmani. En ymmärä kuinka voinkaan rakasta niin paljon. Hänki rakastaa minua, tai ainakin rakasti. Yhtäkkiä hän sanoi ettei tahtoisi olla kanssani vaikka rakstaa minua enemmän ku mitään muuta. En ymmärrä miksi hän sitten tahtoisi jättää minut?
Minulla ei ole ystäviä, eikä juuri kavereitakaan. Sairastan vakavaa masennusta, mutta oloni on ollu paljon parempi rakkaani vierellä, mutta nyt pelkään menettäväni hänet. Minulla ei ole muuta kuin hän. Minulla ei ole ketään muuta.
Vanhempani ja sisarukset eivät hyväksy lesboutta, heistä se on sairaus ja olen joutunut sen takia kokemaan paljon pahaa. Olen yrittänyt kiistää lesbouteni sen takia. On kamalaa esittää muuta mitä on, mutta kun on pakko.
Tyttöystäväni avulla olen saanut joitain kavereita. Minun on itse hyvin vaikea tehdä tuttavuutta sillä kärsin sosiaalistentilanteisenpelosta. Miten voin pärjätä tulevaisuudessa ilman rakastani? Vaikka syön lääkkeitä ne ei enää tunnu auttavan koska pelkään niin paljon menettäväni...
Mitä teen? Olen ihan pohjassa? En jaksaisi enää itkeä... Mutta kun minulla ei ole mitään, itse murhaakin olen yrittänyt mutta rakas on aina kerennyt estämään.
On vaikea elää ilman mitään tulevaisuutta, ilman ystäviä ja tukea. Olen aivan yksin tässä kylmässä maailmassa.
Seurustelen saman ikäisen tytön kanssa. Rakastan häntä enemmän ku mitään muuta, hän on minulle minun koko maailmani. En ymmärä kuinka voinkaan rakasta niin paljon. Hänki rakastaa minua, tai ainakin rakasti. Yhtäkkiä hän sanoi ettei tahtoisi olla kanssani vaikka rakstaa minua enemmän ku mitään muuta. En ymmärrä miksi hän sitten tahtoisi jättää minut?
Minulla ei ole ystäviä, eikä juuri kavereitakaan. Sairastan vakavaa masennusta, mutta oloni on ollu paljon parempi rakkaani vierellä, mutta nyt pelkään menettäväni hänet. Minulla ei ole muuta kuin hän. Minulla ei ole ketään muuta.
Vanhempani ja sisarukset eivät hyväksy lesboutta, heistä se on sairaus ja olen joutunut sen takia kokemaan paljon pahaa. Olen yrittänyt kiistää lesbouteni sen takia. On kamalaa esittää muuta mitä on, mutta kun on pakko.
Tyttöystäväni avulla olen saanut joitain kavereita. Minun on itse hyvin vaikea tehdä tuttavuutta sillä kärsin sosiaalistentilanteisenpelosta. Miten voin pärjätä tulevaisuudessa ilman rakastani? Vaikka syön lääkkeitä ne ei enää tunnu auttavan koska pelkään niin paljon menettäväni...
Mitä teen? Olen ihan pohjassa? En jaksaisi enää itkeä... Mutta kun minulla ei ole mitään, itse murhaakin olen yrittänyt mutta rakas on aina kerennyt estämään.
On vaikea elää ilman mitään tulevaisuutta, ilman ystäviä ja tukea. Olen aivan yksin tässä kylmässä maailmassa.
Vastaukset 1
Vanhimmat
asenne että tarvitset toisen ihmisen siihen että olet ihminen. Tarvitset tyttöystävän että jaksaisit vähän paremmin. Mitäs jos ajattelesit asiasi uusiksi, otat sellaisen asenteet että sinä olet oman elämäsi tärkein asia. Sinun tarvitse tutustua suhun paremmin, opetella mistä pidät, mikä saa paremmalle tuulelle, missä olet hyvä ja missä voisit parantaa avujasi.
Ymmärrän ettei lähtökohtasi ole maailman paras mutta voivottelemalla ja syömällä lääkkeitä sä et saa kuin pääsi enemmän sekaisin.
Kyse on siitä mitä sä haluat, haluatko sä sitten vain olla jonkun pelastettavana vai alatko opetella pitämään huolen itsestäsi koska ilmeisesti vanhemmistasi ei siihen ihan täyspäisesti ole.
Sulla on pelkoja joka lähtöön, sä elät niiden kautta, vain pelot saa sut tekemään jotain ja se ei voi ikinä olla mitään positiivista.
Lääkärit valitettavasti työntävät lääkkeitä kun oikeasti sä tarvitset vain jonku jolle puhua asioistasi ja huolistasi. Älä siis tyydy lääkkeisiin vaan vaadi toisenlaista hoitoa.
Jokaisen ihmisen on otettava jossain vaiheessa oma elämä omiin käsiinsä, valitettavasti sinun on otettava se jo suhteellisen nuoressa iässä. Olet aivan varmasti jo sen ikäinen että ymmärrät, jos haluat ymmärtää, ettei lääkkeet vie sinua kohti parempaa ajatusmaailmaa ja passivoituminen vain muiden raahattavaksi ei kasvata sinun kykyä rakastaa itseäsi ja kehittää heikkoja puoliasi.
Älä tee asioista vaikeampaa kuin ne jo on. Hyväksy ne lähtökohdat mitkä sinulla on, älä tee niistä syypäätä siihen ettet edes yritä. Sä joudut tekemään nyt paljon töitä, mutta se maksaa itsensä takaisin ajan kanssa korkojen kera.
Itse sinun on nyt astuttava elämäsi johtoon, on helpompaa varmasti olla yrittämättä ja lannistua vastoinkäymisestä, mutta jos sille tielle nyt jo lähdet niin sitä tietä saat kauan kulkea. Kukaan ei sua pelasta, ei yhtään kukaan. Jos itse et aloita.