En tiennyt minne pistää tämän, koska siihen liittyy monia asioita.
Ajatus kovia kokemisesta ei ole omani, vaan eräs ystäväni sattui eräs päivä hänen kanssaan juteltuani sanomaan "Sinä olet kyllä kokenut kovia." Olen tällä hetkellä 16, opiskelen lukiossa IB-linjalla ja opinnot menevät suht hyvin.
Kun olin kuusi, äidilläni todettiin MS-tauti, neurologinen, parantumaton sairaus. Siitä asti olen aina auttanut koulusta tultuani ensin häntä kotitöissä (imurointi, astioiden ja pyykinpesu, ruuanlaitto, yms.) ja sitten keskittynyt omiin asioihini, koulutehtäviin ja kavereihin, joita siihen aikaan oli vain muutamia. Koulussa olin suurimmaksi osaksi itsekseni tai vanhemman ystäväni kanssa, joka siirtyi yläasteelle olessani toisella, enkä ole sen jälkeen kuullut hänestä.
Neljännellä luokalla olessani isäni sai sydänkohtauksen joulukuussa. Olimme lähdössä Egyptiin viettämään joulua. Olin siihen aikaan todella innostunut historiasta ja odotin matkaa innoissani(kuten varmaan kaikki olisivat). Isä selvisi, mutta joulun ja uuden vuoden hän joutui viettämään sairaalassa. Tammikuukin meni siellä suurimmaksi osaksi. Äiti masentui ja itki koko ajan. Koulusta olin poissa melkein joka toisen päivän. Muutuin silloin ilmeisesti paljon vakavammaksi kuin olin ennen ollut.
Seitsemännelle luokalle mentäessä isä oli täysin tervehtynyt ja saanut oman taksi-yrityksen pystyyn. Autoin silloinkin kaikessa, missä pystyin. Yläasteella olin luokalla, jossa olin täysin ulkopuolinen. En tullut toimeen kenenkään kanssa ennen kahdeksatta luokaa, jolloin ystävystyin anorektikon kanssa. Hänet anoreksia vei ennen vuoden loppua sairaalaan ja vuodeosastolle.
Samoihin aikoihin äidilläni todettiin epilepsia.
Nyt, tuossa menneellä viikolla, äitini sai epilepsia kohtauksen, joka kesti reilusti enemmän kuin viisi minuuttia, aamulla. Soitin ambulanssin, menin hänen mukanaan sairaalaan ja sieltä sitten kouluun. Monet pitivät minua hulluna, kun en ollut ollut moksiskaan moisesta välikohtauksesta. Lukio tuntien päätyttyä lähdin sairaalalle katsomaan äitiä, joka oli joutunut tiputukseen.
Tällä hetkellä minulla ei juuri ole oman ikäisiäni ystäviä, en seurustele enkä harrasta mitään. En oikein osaa innostua mistään, ja olen mieluummin vanhempieni kanssa kuin muiden nuorten. Jumalaan ja hänen hyvyyteensä en ole uskonut enää moneen vuoteen. Pelkään miehiä, koska kerran tullessani kaupungilta minut melkein hakattiin. En ole yleensä edes halunnut puhua omista asioistani muille, mutta luokkalaiseni vaati, koska olin monta päivää lähtenyt kauhealla kiireellä ja tullut myöhässä, vaikka yleensä jään juttelemaan ja olen ajoissa. Yleensä haluan vain sivuuttaa omat asiani, ettei tarvitsisi puhua.
Olenko todellakin muka kovia kokenut lapsuudessani?
Ajatus kovia kokemisesta ei ole omani, vaan eräs ystäväni sattui eräs päivä hänen kanssaan juteltuani sanomaan "Sinä olet kyllä kokenut kovia." Olen tällä hetkellä 16, opiskelen lukiossa IB-linjalla ja opinnot menevät suht hyvin.
Kun olin kuusi, äidilläni todettiin MS-tauti, neurologinen, parantumaton sairaus. Siitä asti olen aina auttanut koulusta tultuani ensin häntä kotitöissä (imurointi, astioiden ja pyykinpesu, ruuanlaitto, yms.) ja sitten keskittynyt omiin asioihini, koulutehtäviin ja kavereihin, joita siihen aikaan oli vain muutamia. Koulussa olin suurimmaksi osaksi itsekseni tai vanhemman ystäväni kanssa, joka siirtyi yläasteelle olessani toisella, enkä ole sen jälkeen kuullut hänestä.
Neljännellä luokalla olessani isäni sai sydänkohtauksen joulukuussa. Olimme lähdössä Egyptiin viettämään joulua. Olin siihen aikaan todella innostunut historiasta ja odotin matkaa innoissani(kuten varmaan kaikki olisivat). Isä selvisi, mutta joulun ja uuden vuoden hän joutui viettämään sairaalassa. Tammikuukin meni siellä suurimmaksi osaksi. Äiti masentui ja itki koko ajan. Koulusta olin poissa melkein joka toisen päivän. Muutuin silloin ilmeisesti paljon vakavammaksi kuin olin ennen ollut.
Seitsemännelle luokalle mentäessä isä oli täysin tervehtynyt ja saanut oman taksi-yrityksen pystyyn. Autoin silloinkin kaikessa, missä pystyin. Yläasteella olin luokalla, jossa olin täysin ulkopuolinen. En tullut toimeen kenenkään kanssa ennen kahdeksatta luokaa, jolloin ystävystyin anorektikon kanssa. Hänet anoreksia vei ennen vuoden loppua sairaalaan ja vuodeosastolle.
Samoihin aikoihin äidilläni todettiin epilepsia.
Nyt, tuossa menneellä viikolla, äitini sai epilepsia kohtauksen, joka kesti reilusti enemmän kuin viisi minuuttia, aamulla. Soitin ambulanssin, menin hänen mukanaan sairaalaan ja sieltä sitten kouluun. Monet pitivät minua hulluna, kun en ollut ollut moksiskaan moisesta välikohtauksesta. Lukio tuntien päätyttyä lähdin sairaalalle katsomaan äitiä, joka oli joutunut tiputukseen.
Tällä hetkellä minulla ei juuri ole oman ikäisiäni ystäviä, en seurustele enkä harrasta mitään. En oikein osaa innostua mistään, ja olen mieluummin vanhempieni kanssa kuin muiden nuorten. Jumalaan ja hänen hyvyyteensä en ole uskonut enää moneen vuoteen. Pelkään miehiä, koska kerran tullessani kaupungilta minut melkein hakattiin. En ole yleensä edes halunnut puhua omista asioistani muille, mutta luokkalaiseni vaati, koska olin monta päivää lähtenyt kauhealla kiireellä ja tullut myöhässä, vaikka yleensä jään juttelemaan ja olen ajoissa. Yleensä haluan vain sivuuttaa omat asiani, ettei tarvitsisi puhua.
Olenko todellakin muka kovia kokenut lapsuudessani?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Et minun mittapuullani. Se ja mittapuu ei ole mikään pikkumittapuu.
Omaishoitajan rooli on henkisesti raskas, ja kaiken lisäksi jouduit/pääsit siihen jo varsin nuorena. Saattaa olla, että liiankin tunnollinen omaishoitajan rooli vei sinulta koulukaverit. Itselleni pappa oli kaikkein läheisin, ja peruskoulun omaluokkalaiset jättivät minut yksinäiseksi heti ensimmäisestä koulupäivästä alkaen.
Et ole hullu, kuten koulukaverit väittivät, vaan olet sisukas, kun selvisit äidin epilepsiakohtauksen ensiavusta. Voi olla he kadehtivat hoito-osaamistasi.
Olin sinun iässäsi samassa tilanteessa ystävien ja harrastusten osalta. En silti ollut omaishoitaja, joten olet kokenut huomattavasti kovempia kuin minä. Yksinäisyyden seurauksena on odotettavissa masennus, sanon kokemuksesta.
tuo sinulle tuntua kovalta mutta kyllä tuo on ihan normaalia elämää !! Usko tai älä mutta nyt taidat sääliä itseäsi hieman turhasta. luulen että suurin osa "ystävistäsi" on kokenut paljon enemmän tuskaa ja julmuutta kuin sinä, joten otappa itseäsi niskasta kiinni ja mieti miten hyvin elämäsi kuitenkin menee. Hyvää jatkoa ja mukavaa tulevaa elämää sinulle =)
Aloittajalle: pakota itsesi kodin ulkopuolisiin harrastuksiin. Suosittelen vaikkapa joogaa tai jotakin sosiaalisempaa puuhaa ikäistesi seurassa. Sinä et ole mikään uhrilammas jonka on uhrattava kaikki koululta liikenevä aika äitisi ja perheesi alttarille. Kovaa tekstiä mutta äidin sairaus on teillä sellainen "virtahepo olohuoneessa", että olet tullut läheisriippuvaiseksi itsellesi haitallisessa määrin.
Hankkikaa kotisairaanhoidosta äidille tarvittavaa apua, tai yksityisesti jos kunnasta ei mitään tipu. Mene vaikka mäkkäriin töihin hankkiaksesi apua äidille tarvittaessa, mutta älä uhraa itseäsi ja nuoruuttasi väärällä tavalla, väärään aikaan. Ehkä juttelu esim. koulupsykologin tai tk-psykologin kanssa auttaisi sinuakin tunnistamaan oman terveen jaksamisesi rajat.
Siksi tuo mäkkäri että sinun on nyt vaan lähdettävä sieltä kotipesästä siipiäsi kehittämään, tavalla tai toisella, missä hyvänsä keikkatyöpaikassakin opit väkisinkin sosiaalisuutta ja ikäistesi kanssa toimeentulemista, TÄRKEÄÄ! Toki on hyvä lukiotodistuskin tärkeä, hyvä kun pärjäät siellä OK.
Jatkossa sinusta on perheellesi paljon enemmän apua pärjäävänä, monitaitoisena, elämääsi tyytyväisenä nuorena aikuisena, usko äiti-ihmisen sanaa! Hyvää jatkoa sinulle nuori nainen!