Viisivuotiaalla mahdollisesti ADHD

ettei nyt olisi niin, että taas huonosti kasvatettu kakara sekoitetaan adhd diagnoosiin??????? Se on suuri virhe. Minä olen ollut ylivilkas mukula, mutten koskaan tahallani ilkeä. Olin aina hyvin "aurinkoinen" lapsi ja kaikkien lemmikki.

Itsekkin olen alkanut pikkuhiljaa epäillä jotain keskittymishäiriötä pojallani. Luin AD/HD:n oireet ja pelottavan samanlaiset ovat kuin pojallani. mihinkään ei voi keskittyä, ei edes siihen jos katsoo lempiohjelmaansa, kirjaa luettaessa tms. ei ole hetkeäkään paikoillaan, istuessaankin on pakko heluttaa vähintään jalkoja tai tehdä jotain vastaavaa. eli ei ole oikeastaan koskaan täysin paikallaan.
Valittaa jatkuvasti että on tylsää vaikka olisi leikki kesken ja kavereita kylässä.
paikasta a paikkaan b mennään yleensä aina juosten, harvinaista jos malttaa kävellä, silloinki pitää vähintään hyppiä ja heilua.
Ollaan käyty sirkuksessa, traktorivetokisoissa (rakastaa traktoreita) ja muualla missä pitäisi malttaa olla paikoillaan, mutta ei, sirkuksestakin oltiin vähällä lähteä kesken pois kun kossi vain heilui ja hästäsi. traktorinvetokisoista lähdettiin kesken pois kun poika oli niin levoton.
Puhua pälpättää ihan jatkuvasti, varsinkin silloin jos toisilla on keskustelu kesken,
ei malta odottaa omaa vuoroaan. ja tuo lyöminenkin on aina välillä ongelma. mutta sitä ei ole kuin pari kertaa päivässä.

Muuten poika on todella suloinen, empaattinen, herkkä, sosiaalinen ja iloinen vesseli.
Onko poikani vain ylivilkas vai voiko kyseessä olla muutakin? kokemuksia?

Olen itse aikuisiällä saanut adhd-diagnoosin ja ollut todellakin vilkas, käytöshäiriöinen lapsi ja välillä taas mitä mukavin. Ja lapsuus on todellakin jäänyt mieleeni melko hankalana aikana, koska tein niin paljon "pahojani".

Eläkkeellä oleva äitini, joka ammatikseen oli mukana lasten kasvatustyössä, on kanssani käynyt läpi lapsuuttani ja mikä siinä oli hänelle vanhempana raskainta. Olemme voineet verrata muistojamme rauhassa ja hyvässä yhteishengessä, mikä on myös auttanut minua hahmottamaan millainen silloin olin.

Siksi uskallan väittää, että olipa kyse adhd:sta tai ei, niin hyvin pitkälle lapsen käytökseen vaikuttaa myös vanhemman kyky hyväksyä lapsi sellaisena kuin lapsi on. Kärsin hyvin voimallisista raivokohtauksista, joissa satutin itseäni tai muita, mutta menin siis niin ylikierroksilla kuin lapsi vain voi mennä. Kuitenkin ne raivokohtaukset juonsivat aina jostakin aivan loogisesta syystä, johon ennakoimalla ja lapsen käytöstä seuraamalla olisi voinut ajan kanssa keksiä loiventavia ratkaisuja kuin pitää kiinni vain vanhemman tahdosta, että näin toimitaan tai vain tämä tapa on yhteiskunnassamme oikein.

Hyväksymisestä löytyy paljonkin psykologista kirjallisuutta ja jota pitäisin yhtenä tärkeänä osana adhd-lapsen kasvatusta. Tällä en tarkoita lässyttämistä ja pehmoilua, vaan silkkaa älyn ja järjen rohkeaa käyttöä.

Lapsen rajuus ja levottomuus ei aina tarkoita oireyhtymää ja minusta on joskus kammottavaa, miten melko kepein tunnistamisen taidoin kasvastustyössä olevat ihmiset ryhtyvät arvelemaan lapsesta asioita vain siksi, ettei lapsi käyttäydy niin kuin pitäisi käyttäytyä. Joskus taustalla voi olla sekin, ettei vilkas lapsi saa olla vilkas, vaan hänet tungetaan väkisin kilttien lasten muottiin ja ryhdytään arvostelemaan, jos ei itse kykene samanlaiseen temperamenttiin samaistumaan tai ylipäätään keksimään keinoja lapsen hallitsemiseen.

Nykyäänhän ei sallita lapsen tiukempaa koskemista hankalissa tilanteissa, mutta muistan itse lapsuudestani, miten mennessäni ylikierroksilla ihan omissa sfääreissäni, auttoi, jos joku asettui kyykylleen eteeni, tarttui tukevasti käsivarresta ja rauhallisesti otti katsekontaktin. Saatoin temmeltää jonkin aikaa, mutta yleensä fyysinen kosketus palautti minut takaisin maan pinnalle kotiin. Aloin kuulemaan, mitä minulle sanottiin. Adhd:ssa kun yleensä aivolohkojen välittäjäaineet toimivat eri tavoin kuin ns. taviksilla eli ensin saattaa reagoida keho, sitten tulla ääntä tuutin täydeltä ja lopuksi viiveellä ajatus ja järki.

Kehoitan aina vanhempia olemaan hyvin hyvin kriittisiä arveluihin lapsen oireyhtymästä. Jos sille tielle lähtee siinä on kannattavaa ottaa yhteyttä alan liittoihin, tutustua oireyhtymälasten vanhempiin, lukea kirjallisuutta, kuunnella kovan tason ammattilaisia ja jopa uhrata jokunen ropo tutkimuksiinkin.

Kannattaa myös ottaa huomioon, että oireyhtymien diagnoosi on kääntymässä selkeistä rajoista ylipäätään vain sanaan oireyhtymä. Oireyhtymät voivat olla myös sekoitusta yhtä sieltä, toista täältä ja ympättynä temperamenttiin ja persoonallisuuteen on parempi paneutua asiaan lapsen ehdoilla kuin niputtaa häntä jonkun yleisen diagnoosin mukaisesti.