No niin, haluan kuulla mielipiteenne nykytilanteestani.
Olen seurustellut nyt vähän yli vuoden nykyiseni kanssa,
siitä ajasta yhteisasumista n 5kk.
Miehelläni on 12v poika joka asuu äidillään ja on meillä joka toinen vkonloppu.
Aluksi kaikki meni hyvin ja tulimme toimeen keskenämme,
poika oli huomaavanen minua kohtaan ja minä tein parhaani jotta hän pitäisi minusta.
Sitten alkoi selvitä miksi minusta tuntui että pojan vieraillessa meillä tupakat hävisivät nopeammin kuin muulloin.. Selvisi myös että hän on varastanut rahaakin minulta, pöydällä lojuneita kolikoita ja taskussani olleita rahoja.
Ollessamme mieheni äidillä (eli pojan mummolassa) poika myös yritti varastaa kaljatölkkejä.
Kaiken tämän tultua ilmi poika ei enää jaksanut vetää kiltin pojan roolia,
vaan alkoi haistatella minulle kaksin ollessamme ja muutenkin käyttäytyä hyvin eri tavalla kuin aiemmin.
Olemme molemmat mieheni kanssa huolissamme kehityksen suunnasta, enkä oikein tiedä miten tässä nyt tulisi toimia.
Poika on myös valitellut äidilleen ettei saa enää nukkua isänsä vieressä nyt kun minä olen kuvioissa.
Ja todellakin, hän on 12 vuotta.. en tunne yhtään saman ikäistä poikaa joka haluaisi nukkua isänsä vieressä. (oletan että hän on valittanut asiasta siksi että se on mahdollista. on siis ennen saanut halutessaan nukkua isän vieressä.)
Olen hyvin lapsiystävällinen ihminen, teen töitä lasten parissa jne, mutta..
jotenkin tuntuu että tämä poika tekee rakastamisen kovin vaikeaksi, ikäänkuin hän olisi valheistaan kiinni jäätyään todennut "ettei ne kuitenkaan mua rakasta" ja turhaa enää "esittää" kilttiä.
Itse uskon siihen ettei yksikään lapsi ole sisimmässään paha, jos hän onkin tuhma se suurimmaksi osaksi johtuu olosuhteista, ei siitä etteikö hän haluaisi olla kiltti ja hyvä.
Jotenkin on vähän huijattu olo, ensin annettiin ymmärtää että mut hyväksytään ja poika pitää minusta, mutta kaikki muuttui kun tupakan ja rahan varastamiselle laitettiin piste.
Nyt kai hänen mielestään olen hirveä natsi ja määräilijä.. (kun esim. pakotin hänet keräämään pihalle heittämänsä roskat roskikseen)
Ja lisäksi poika on isälleen tullesaan saanut rajattomasti (??) pelata pleikalla sotapelejä yms, ja nyt sitten olen yrittänyt saada väkisin runnottua sääntöä peliajasta. Mielestäni tunti-2h/pvä olisi ihan tarpeeksi, mutta mun säännöt on täällä vitsejä ja todellinen peliaika/pvä on jotain välillä 3-6h.
Älytöntä mielestäni kun senkin ajan voisi käyttää johonkin kehittävämpään yhdessäolemiseen..
Lisäksi hänelle tuntuu olevan liikaa jos vaadin häntä käymään päivittäin suihkussa ja hoitamaan likavaatteensa pyykkikoriin, omat ruokailuvälineet tiskikoneeseen jne.
Rakkaat kanssaeläjät, mitä mieltä olette??
Miten tässä nyt tulisi toimia että yhteiselo lähtisi sujumaan ja poika hyväksyisi minut perheeseensä?
Tarkoitus olisi että hän muuttaisi meidän kanssa asumaan vakituisesti (ilmeisesti olot äidin luona ei ole kovin hyvät) mutta miten se oikein onnistuu jos lapsi varastelee ja valehtelee eikä suostu meidä laatimiin sääntöihin?
Eikö rajat kuitenkin ole rakkautta ja loppujen lopuksi hyväksi meille kaikille?
Vai meneekö tämä nyt suurilta osin alkavan murrosiän piikkiin?
(itse en katso varastelua ja valehtelua ikään kuuluvaksi)
Apuja!
Olen seurustellut nyt vähän yli vuoden nykyiseni kanssa,
siitä ajasta yhteisasumista n 5kk.
Miehelläni on 12v poika joka asuu äidillään ja on meillä joka toinen vkonloppu.
Aluksi kaikki meni hyvin ja tulimme toimeen keskenämme,
poika oli huomaavanen minua kohtaan ja minä tein parhaani jotta hän pitäisi minusta.
Sitten alkoi selvitä miksi minusta tuntui että pojan vieraillessa meillä tupakat hävisivät nopeammin kuin muulloin.. Selvisi myös että hän on varastanut rahaakin minulta, pöydällä lojuneita kolikoita ja taskussani olleita rahoja.
Ollessamme mieheni äidillä (eli pojan mummolassa) poika myös yritti varastaa kaljatölkkejä.
Kaiken tämän tultua ilmi poika ei enää jaksanut vetää kiltin pojan roolia,
vaan alkoi haistatella minulle kaksin ollessamme ja muutenkin käyttäytyä hyvin eri tavalla kuin aiemmin.
Olemme molemmat mieheni kanssa huolissamme kehityksen suunnasta, enkä oikein tiedä miten tässä nyt tulisi toimia.
Poika on myös valitellut äidilleen ettei saa enää nukkua isänsä vieressä nyt kun minä olen kuvioissa.
Ja todellakin, hän on 12 vuotta.. en tunne yhtään saman ikäistä poikaa joka haluaisi nukkua isänsä vieressä. (oletan että hän on valittanut asiasta siksi että se on mahdollista. on siis ennen saanut halutessaan nukkua isän vieressä.)
Olen hyvin lapsiystävällinen ihminen, teen töitä lasten parissa jne, mutta..
jotenkin tuntuu että tämä poika tekee rakastamisen kovin vaikeaksi, ikäänkuin hän olisi valheistaan kiinni jäätyään todennut "ettei ne kuitenkaan mua rakasta" ja turhaa enää "esittää" kilttiä.
Itse uskon siihen ettei yksikään lapsi ole sisimmässään paha, jos hän onkin tuhma se suurimmaksi osaksi johtuu olosuhteista, ei siitä etteikö hän haluaisi olla kiltti ja hyvä.
Jotenkin on vähän huijattu olo, ensin annettiin ymmärtää että mut hyväksytään ja poika pitää minusta, mutta kaikki muuttui kun tupakan ja rahan varastamiselle laitettiin piste.
Nyt kai hänen mielestään olen hirveä natsi ja määräilijä.. (kun esim. pakotin hänet keräämään pihalle heittämänsä roskat roskikseen)
Ja lisäksi poika on isälleen tullesaan saanut rajattomasti (??) pelata pleikalla sotapelejä yms, ja nyt sitten olen yrittänyt saada väkisin runnottua sääntöä peliajasta. Mielestäni tunti-2h/pvä olisi ihan tarpeeksi, mutta mun säännöt on täällä vitsejä ja todellinen peliaika/pvä on jotain välillä 3-6h.
Älytöntä mielestäni kun senkin ajan voisi käyttää johonkin kehittävämpään yhdessäolemiseen..
Lisäksi hänelle tuntuu olevan liikaa jos vaadin häntä käymään päivittäin suihkussa ja hoitamaan likavaatteensa pyykkikoriin, omat ruokailuvälineet tiskikoneeseen jne.
Rakkaat kanssaeläjät, mitä mieltä olette??
Miten tässä nyt tulisi toimia että yhteiselo lähtisi sujumaan ja poika hyväksyisi minut perheeseensä?
Tarkoitus olisi että hän muuttaisi meidän kanssa asumaan vakituisesti (ilmeisesti olot äidin luona ei ole kovin hyvät) mutta miten se oikein onnistuu jos lapsi varastelee ja valehtelee eikä suostu meidä laatimiin sääntöihin?
Eikö rajat kuitenkin ole rakkautta ja loppujen lopuksi hyväksi meille kaikille?
Vai meneekö tämä nyt suurilta osin alkavan murrosiän piikkiin?
(itse en katso varastelua ja valehtelua ikään kuuluvaksi)
Apuja!
Vastaukset 11
Vanhimmat
Vaikea tilanne, tuossa iässä saadaan "nauttia" jo menneistä kasvatusmokista. sanottakoon, että vihaisuus kuuluu silloin murrosikään ja on jonkinlaisen turvallisuuden merkki. valitettavasti sinä joudut nyt tulilinjalle koska et laitat rajat. Jos rahkeet riittävät niin provosoimattomat rjat ja rakksu voivat pelastaa lapsen, mutta jaksatko sinä? Minulla menee hermot kun katselen 9 vuotiaan temppuilua. jotenkin sitä vaikka kuinka tiedostava on niin kun asiat tulee kotiovelle niin tunteet nousee esiin itselläkin eikä olekkaan se vakaa aikuinen joka tietää miten toimia.
Itse miettisin kestääkö kantti ja lakkaisin odottamast suosiota kun tulossa on nuorelta kapinaa vaikka et ole syypää menneisiin. kannattaa perääntyä jos epäilee, että itsestä nousee esiin hirviö kun omat pettymykset tulee pintaan.
voi oikein mitään tehdä ellei mies ota komentoa, ole samoilla linjoilla kanssasi ja miehen pitäisi antaa tolkuttomasti rakkautta ja aikaa nyt pojalleen (puolen vuoden kuluttua peli voi olla jo menetetty). Sitä hän käytöksellään pohjimmiltaan hakee-isän rakkautta, mitä ei mikään muu korvaa!
No jaa - tuo suihkussakäymättömyys - itse aikoinani ratkaisin pesupulmat viemällä jälkikasvuni useana kertana viikossa uimahalliin - kundi piti uimisesta ja pesupulmat ratkesivat. Kun tytöt alkoivat olla kuvioissa niin kundi tietenkin lähes asui suihkussa..
Tuon ikäiset pojat elävät hetkessä..kun pyytää tekemään jotain he vastaavat ' joo. kohta..' ja tekevät mieluisampaa juttuaan ja kun patistaa he todella katsovat ällistyneinä ja vastaavat - ' mähän sanoin , että kohta teen sen..' ja aikaa on saattanut kulua tunti. Ei kannata hermostua - menee ohi.
Mustasukkaisuutta isästä voi olla hyvinkin - sinä olet vieras ja vieraana tulet pysymään teitpä mitä tahansa- itseasiassa olet tunkeilija, jota pitää sietää..sinun tehtäväsi on hyväksyä tilanne. Isän tehtävänä on luoda ne rajat - poika tietää, tuntee ja luottaa isäänsä - sinä olet ja tulet olemaan mysteeri.
tämä aihe on jo kaluttu moneen kertaan...!
Jos sua ei aihe kiinnosta hyppää yli ja säästä meidät turhilta kirjoituksiltasi.
Kai poika testaa, mitä voi tehdä. Pitäkää tiukat säännöt, sillä tuntuu kaipaavan sellaista. Ajan myötä kesyyntyy ja saattaapi vielä kiittää siitä, ettei saanut tehdä mitä vain. Tärkeintä on, että teillä on miehen kanssa yhteinen linja asioissa. Jos kasvatustehtävä tuntuu ylivoimaiselta, saa jostain varmaan ulkopuolistakin apua. Tsemppiä vaan!
Tilannehan on mulle aivan uusi, itselläni ei ole lapsia eikä aikaisemmilla kumppaneillakaan ole ollut. Siksi juuri tänne kirjoitin että joku vastaavan läpikäynyt osaisi ehkä neuvoa.
Heti ekasta vastauksesta oli hyötyä, on varmasti totta ettei suosiota ole tulossa (vaikka niin toivoinkin) vaan enemmänkin kapinointia ja rajojen testausta. Eli normaalia (?) tilanteeseen ja ikään liittyvää käytöstä. Tämän kun kunnolla sisäistän helpottuu moni asia eikä tarvitse kysellä itseltään mitä oikein teen väärin..
Toka kommentista sen verran että olen täsmälleen samaa mieltä! Juuri näin minäkin ajattelen.
Ja kyllä, mieheni tosiaan taisi kuvitella että riittää kun hän sanoo pojalle että olen ihan kiva, ja sen jälkeen kaikki sujuu itsestään.
Ihan noin ruusuisia kuvitelmia mulla ei ollut, mutta yllättävän vaikealta nyt tuntuu.
Lapsi parka on kyllä ikäisekseen kokenut paljon pahaa ja välinpitämättömyyttä ja vääryyttä, jotenkin ajattelin että olen alusta asti hänelle se luotettava, luja ja reilu aikuinen (isänsä lisäksi) ja pikkuhiljaa alkais sitten yhteiselo sujua. Vasta nyt olen alkanut tajuta (kuten sanoit jeps16) etten tule ehkä koskaan ylenemään luottopakiksi, ja se on mun hyväksyttävä. En missään nimessä ole koskaan halunnutkaan "äidiksi äidin paikalle" tai muutenkaan heikentää äidin asemaa, päin vastoin.
Meille tullessaan pojalla on aina monta tarinaa kerrottavana elämästään äidillään, kokemastaan vääryydestä jne välillä aika ilkeillä ja vihaisilla sanakäänteillä. En ole haukkunut hänelle äitiään vaan sanonut jotain että ikävää että susta tuntuu tuollaiselta, tai että asioita voidaan hoitaa niin monella eri tavalla tms.
Olemme aina tukeneet häntä kuuntelemalla, myös kaikki äidin lähettämät terveiset, (eli minuun ja mieheeni kohdistuvat ilkeydet) mutta välttäneet omien mielipiteidemme sanomista. Ne riidathan ovat siellä, toisten ihmisten kanssa eikä me tiedetä mitään esim tilanteeseen johtaneista syistä, meillä on asiasta vain lapsen näkemys. En muutenkaan alentuisi haukkumaan lapselle tämän omaa vanhempaa mutta nyt näiden kaikkien huijausten ja manipulointiyritysten jälkeen olen alkanut epäillä näidenkin kertomusten todenperäisyyttä, ja tämä poika tuntuu olevan melko lahjakas sumuttaja.
Joups, kiitokset kannustavista sanoistasi, hienoa kun olette muutkin sitä mieltä että vanhempien (tässä tapauksessa siis isän ja "äitipuolen") yhteinen rintama on korvaamattoman tärkeä! Samaa olen yrittänyt miehelleni selittää, ehkäpä tänä iltana tätä viestiketjua tuijottaa yksi uusperheen isä ja ottaa hyvistä neuvoista onkeensa. ;)
Ja jos ei omat taidot kertakaikkiaan riitä, olen valmis esim perheterapiaan/neuvontaan tai mikä se ulkopuolinen taho sitten onkaan, kyllä tästä vielä selviydytään!
p.s. hyviä neuvoja otetaan edelleen vastaan jos jotain tulee mieleen :)
Lue lainaamasi lause loppuun avauksesta, ja vaikka loputkin tekstistä niin saattaa aueta se päämäärä sullekkin. Ihme ettei muilla ollut ongelmaa tajuta mistä oli kyse, onko sulla luetun ymmärtäminen ihan hallussa?
Ja ei, kaikki lasten parissa työskentelevät eivät ole opetelleet kaikkien perheitä auttavien tahojen katuosoitteita ulkoa.. Jos sellaista apua päädyn hakemaan niin en usko osoitteen löytämisen olevan ongelma.
Hyvä Lukija, en ole tunkeutunut väkivalloin "miehen perheeseen".. aika vaikeaa se olisikin soluttautua noin niinkuin pyytämättä.
Jatka hei samaa rataa, kommenttisi säkenöivät älyä ja auttavat varmasti monia tätä lukevia ihmisiä!
(tukeakseni luetunymmärtämistäsi ehdotan että etsit sanakirjasta "sarkasmi", se on siinä heti R:n jälkeen..
Pojan isän rooli on tässä nyt tärkein. Jos hän ei tee pojalle selväksi pelisääntöjä ja
samalla myös sitä että perheen KAIKKIA jäseniä kohdellaan kunnioittavasti, niin
tilanne ei kyllä ratkea. Sinä voit tukea miestäsi asiassa, mutta kyllä
lapsen vanhemmat lapsen kasvattavat ja vaatimukset esittävät.
Näin ainakin meillä toimittiin ja ongelmat katosi.
Juu, ei kukaan lapsi ole sisimmässään paha, se, miten toinen toisiamme kohtelemme, ratkaisee. En nyt siis tarkoita syyttää sinua millään tavalla, varmaan koko eroprosessi, murrosikä ym. tässä ilmenee. Tiukka rajojen asettaminen on hyvä juttu. 12-vuotias on vielä lapsi, helpompaa se rajojen asettaminen on nyt kuin myöhemmin. Aina ei rajojen asettaminen omin voimin onnistu. Rohkeasti ammattiapua hakemaan, jos vähänkään siltä tuntuu. Siinä kohdin ei kannata yhtään ajatella, että ei meidän perheessä mitään sellaisia ongelmia ole, joita ei omin voimin saataisi ratkaistua. Ei siis kannata "hävetä" ulkopuolisen avun mahdollista tarvetta. Hyvää jatkoa teille, voimia, viisautta ja kärsivällisyyttä. Ja ennen kaikkea rakkautta, myös sitä ei niin helposti rakastettavaa lasta kohtaan.
sinulle ja miehellesi, sitä tarvitsette, ja poika toki myös. On ehdottoman tärkeää, että pidätte kiinni turvallisista rajoista, ja ehkä sitten jossain asioissa voisitte hieman joustaakin, olla vähän lepsumpia esim. siisteysvaatimusten tai ehkä pelaamisen suhteen tms; näyttäkää että olette myös reiluja ja ymmärrätte nuoria, mutta näyttäkää myös se, että tietyistä asioista pidetään kiinni, koska se on pojan itsensä parhaaksi. Nuoret kyllä ymmärtävät tämän, vaikka eivät sitä mitenkään vanhemmille ilmaise, ennen kuin ehkä joskus aikuisena.
Itse olen myös äitipuoli, tytärpuoli on nyt 18 v. ja pahin murrosikä alkaa mennä ohi, oma (yhteinen) tyttö on 13 v. eikä pahin murrosikä ole vielä tullut, enkä toki tiedä tuleeko se edes kovin pahana, aika näyttää. Vaikeaa on välillä äitipuolena ollut, kun en ole itse halunnut liikaa sekaantua asioihin suoraan tyttöä komentamalla vaan olen hoitanut kaiken miehen kautta, mikä näin jälkeenpäin ei ehkä ole ollut kovin järkevää, parempi olisi ollut, jos olisin osannut suoraan hoitaa asioita tytön kanssa, sekä negatiivisia että positiivisia. On kuitenkin erittäin tärkeää, että sinä ja miehesi pystytte keskustelemaan asioista, ja jos ette joskus olisi samaa mieltä jostain, niin yrittäisitte ymmärtää myös toisen näkökulman ja yhdessä keskustelemalla miettisitte, kumman näkökulmaa ko. asiassa toteutatte poikaan päin. Jos ette löydä mitään kompromissia, joka olisi molemmista hyvä vaihtoehto.
Kannattaa muistaa, että vaikka murrosikä on joskus raskasta sekä vanhemmille että nuorelle itselleen, se menee ohi, ja jos vaan vanhemmat osaavat hoitaa sen ajan kohtuullisen hyvin, pitäen kiinni turvallisista rajoista mutta säilyttäen yhteyden murrosikäiseen, niin lapsi kasvettuaan kyllä ymmärtää asian ja osaa olla siitä kiitollinen. Muistele vaikka omaa murrosikääsi ja mieti, miten oma suhtautumisesi vanhempiin on muuttunut (ehkä kaikilla ei ole ollut hankalaa murrosikää, mutta usein kuitenkin jonkilaista kränää vanhempien kanssa).
Lisäksi sanoisin, että kyllä äitipuoli voi hyvinkin tulla tärkeäksi ja läheiseksi ihmiseksi lapsipuolen kanssa, ei se ole mitenkään mahdotonta, pitää vaan olla kärsivällinen, reilu ja ymmärtää se, minkä itsekin jo sanoit, että harva lapsi ilkeyttään käyttäytyy huonosti, vaan kyse on vaikeasta iästä, ikävistä kokemuksista, rajojen kokeilemisesta tms. Ja kaikki nämä menee kyllä ohi, jos aikuiset onnistuu pysymään aikuisina eivätkä liikaa sekoita tunteitaan peliin. Murrosikäisen kanssa tarvitsee eniten kärsivällisyyttä, huumorintajua ja lyhytä muistia.
Suosittelen Jere - sarjakuvia, oma 13 vuotiaani osaa nauraa teinien jutuille, ja itseäkin helpottaa kun sarjakuvastakin näkee, miten samoja juttuja teinit tekee näköjään ympäri maailman.