Olen tässä mietiskellyt, miten kertoisin pojalleni sairastumisestani...? Poika on 6-vuotias, eli ymmärtää kyllä jo aika paljon. Olen hänelle kertonutkin olevani kovin väsynyt, mutta että lääkkeitä syömällä tulen kyllä kuntoon. Ei vain tahdo tuo poika aina muistaa, mitä on puhuttu... :) Kovin touhukas kaveri, reipas, toisinaan villikin ja puhelias. Puheliaisuuden suhteen ongelma on meikäläisen ääniherkkyys, tietynlaiset äänet kun ärsyttävät tosi kovasti. Enhän kuitenkaan voi tokaista pojalleni, että ole nyt hiljaa! Mutta pojalla on kova ääni...
Muutenkin tuntuisi tarpeelliselta kertoa lapsukaiselle vähän lisää, mutta miten se tehdään ymmärrettävästi ja niin, että ipana muistaisikin puoli minuuttia pidempään, mistä on puhuttu? Oletteko te muut perheelliset kertoneet lapsillenne masennuksestanne? Ja miten jälkikasvumme on asian ottanut?
Muutenkin tuntuisi tarpeelliselta kertoa lapsukaiselle vähän lisää, mutta miten se tehdään ymmärrettävästi ja niin, että ipana muistaisikin puoli minuuttia pidempään, mistä on puhuttu? Oletteko te muut perheelliset kertoneet lapsillenne masennuksestanne? Ja miten jälkikasvumme on asian ottanut?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Vanhemman tulee huolehtia lapsestaan eikä lapsen vanhemmastaan. Kuusivuotiaan tulee leikkiä eikä miettiä äitinsä masennusta. Ei hänellä ole mitään edelletyksiä ymmärtää tai käsitellä koko asiaa, vaikka se siltä saattaisi tuntuakin.
Sinun kannattaisi jutella asiasta mieluummin läheistesi kanssa, jos koet siihen tarvetta.
Toki on vanhemman tehtävä huolehtia lapsesta eikä toisin päin, mutta... Minusta se on kuitenkin lasta kohtaan epäreilua, kun toinen ei tiedä, miksi käyttäydyn niin kuin käyttäydyn. Eli että saatan räjähtää ihan ilman ennakkovaroituksia, en halua (jaksa) ottaa lapsen kavereita kylään jne. Ja nämähän tapahtuvat luonnollisesti lapsen mielestä ihan ilman syytä. Kyllä tuollainen eskari-ikäinen huomaa muutoksen vanhemman käytöksessä ja osaa jo ihmetellä/miettiä sitä.
Ja minä olen jutellut tästä läheisten kanssa, kuten myös lääkärinkin kanssa. :)
ajattelin vain kun kerrot ettet jaksa ottaa kavereita kylään jne.
Ellet ole, niin lapsen isähän voi ottaa nyt enemmän vastuuta lapsen hoidosta ja n iitä kavereitakin voisi tulla kylään ym.
Ensim.vastaaja kirjoitti ehkä tylymmin kuin tarkoitti, asiaa hän kuitenkin kirjoitti. Itse sain onneksi valtavasti apua depressioaikoinani puolisolta jolla oli melkeimpä päävastuu lastenhoidossa, harrastuksissa ym.
Paljon voimia sinulle!
Pysähdyin kanssasi miettimään asiaasi. Itse olen vanhempi masis-ahdistuneisuus-töttöröö-potilas, semmonen vähän krooninen ja aaltoilevasti pärjäillyt. Minulla ei ole lapsia, mutta silti mietin kuinka tilallasi toimisin. - Tuli ekana mieleeni, että tommonen 6-v poikahan on tosi terävä ja olen sitä mieltä, että hän kyllä muistaa kaiken, mitä mistä tahansa kerrottu; hän ei vain näytä siltä, että kuuleekaan; lasten mieleen ja muistiin kyllä rekisteröityy kaikki ja aikanaan selviää, että mistä se nyt tuonkin osaa sanoa. Tarkoitan yleensä.
Jos kerrot lapsellesi, että 'olen väsynyt', niin se on liian epämääräistä; eikös lapsi ymmärrä, että se on samaa väsymystä kuin hänellä itsellään ennen nukkumista. Miten olisi?, 'lääkäri sanoi, että mulla on jokin sellainen vika, että mä olen enemmän väsynyt kuin muut äidit ja että mulle tulee semmosia pahoja oloja, joista lääkäri sanoo, että tarvitsen niihin apua, kuten lääkettä. Se paha olo on niinku oolen jotenkin ajatuksisani silloin ja varmaan joskus olen niinku vihainen, ärsyttää; mutta ei se sitten sinusta mitenkään johdu, se lääkäri sano, että se on jokin semmonen tilapäinen vika jossakin tuolla (näytä aivojasi), että kun sitä saadaan korjattua sillai, että puhun ihmisten kanssa ja otan säännöllisesti lääkettä, niin sitten varmaan tulen pirteämmäksi ja iloisemmaksi; sitten varmaan olen reippaampi.. on tosi kurjaa kun ei ole niin reipas kuin tahtoisin, sinäkin monta kertaa ole reippaampi, mutta toisaaltahan osaan minä nämä äidin hommat kuitenkin tehdä, kun muistan ulkoa miten ne tehdään, kuten sinullekin ruokaa... kysy aina äidiltä/minulta, jos sinua askarruttaa jokin; ei tässä mitään hätää ole sillai, mutta lääkäri sanoi, että tarttis jokin nimikin mun taudille olla; se on niinku aikuisten aivokemiaa sillei...
Aloittaja, älä välitä, ehkä en osannut... Minä vain ottaisin huomioon tuommoisen pojan terävän rationaalisen 'tästä poikki ja pinoon' -ajattelun. Hänelle kannattaa kertoa tosiasit, että olet kipeä, kuten monesti aikuiset välillä ovat.... Mutta kuitenkin samalla "estät" häntä huolestumasta; estät häntä luulemasta että johtuu hänestä ja estät luulemasta, että olet häviämässä jonnekin tai kuolemassa pois tms. Miten saisit kyhättyä yhtälön vakuuttamalla turvallisuutta ja rakkautta, mutta kuitenkin että saat oman tilan olla sairas. Kyllähän lapsi sopeutuu asioihin?! Hän tarvitsee asioille selvän nimen ja konkretiaa. Tiedän, että nämä psyyken vaivat ovat aika "abstraktisia" kerrottavaksi. - Jaksamista eteenpäin ja hyviä ratkaisuja sekä eheytymistä, parantumista sinulle toivon.
Vastaan ensin Ex-dep:lle. Ei, en ole yh-äiti ja pojan isä, siis aviomieheni, ottaa kyllä vastuuta kodinhoidosta, lapsen ruokinnasta ja koiran ulkoiluttamisesta - noin esimerkiksi - TODELLA paljon. Tituleeraakin itseään "kotiäidiksi". ;) Miehelläni pysyy siis kourassa niin soppakauha (no, tähän hommaan hän on saanut koulutuksen), pölynimuri, kuin parsinneulakin. En missään nimessä voi vähätellä hänen panostaan perheemme hyvinvoinnin eteen! Kaiken tämän huushollaamisen lisäksi hän jaksaa ottaa minut illalla sohvannurkassa/sängyssä kainaloon ja pitää hyvänä. Jaksaa päivästä toiseen kuunnella "surkeuttani" ja ymmärtää täysin sairauteni. Hän ymmärtää myös olla kysymättä viiden minuutin välein "Miltä tuntuu?" tai "Mikä sun olo/vointi on?", päin vastoin hän odottaa, kun haluan puhua. Ja kun haluan puhua, hän kuuntelee. Piikittelee kyllä, mutta ehdottomasti leikillään, ei pahansuopaisuuttaan - musta huumori ja sarkasmi tässä tilanteessa auttaa varmasti meitä molempia jaksamaan.
Lähinnä tuo, etten jaksaisi (välillä on siis sellaisia päiviä, etten jaksa) ottaa pojan kavereita vastaan, johtuu äänistä: Lapset, ja ehkä etenkin pojat, kun ovat leikkiessään melko äänekkäitä. Ja äänet (ei siis pelkästään lasten äänet, vaan myös televisio, tietokone yms.) ottavat tosi kovasti korvaan ja ärsyttävät, en vain voi sille mitään. En voi lasten kyläilyn ajaksi paeta "kartanon länsisiipeen", kun tässä kartanossa on kaikki 85 neliötä. :) Toki pojan kavereita on meillä käynyt leikkimässäkin, tänään viimeksi, ja poika viettää myös paljon iltapäivä/ilta-aikaa ulkona naapuruston lasten (eli kavereidensa) kanssa leikkien ja mäkeä laskien.
Tähän viimeiseen kommenttiin en voi sanoa muuta, kuin KIITOS. :) Se oli kyllä TODELLA järkevästi pähkäilty. Aion käyttää noita neuvoja, mikäli oloni ei tästä kohene. ISO KIITOS näistä viisaista sanoista!
Vielä tulen jatkamaan kanssasi. Kiitos rohkaisusta itseäni kohtaan, kun annoit palautteen, että sait mietteistäni jotakin. Nyt luin jatko-kertomuksesi aiheesta, vaikeudestasi ...
On upeeta, että sulla on kakkos-/vara-"kotiäiti" apuna. Näinpä hyvinkin kuntoutumisesi ajaksi (toivotaan, että sillä jokin määräaika sentään on!, kyllä on) sinun sairaalloinen tilasi on järjestelykysymys; alkaen siitä, että asioillesi saadaan oikeat ja konkreettiset nimet, juu.
- Kerroit aikaisemmin jo tuosta, että äänet rasittavat; teit aiheesta oman aloituksen ennen tätä ketjua. Mä oon se, joka kommentoin siihenkin miettien ja kerroin, että itseänikin ihmetyttää, kun jotkin äänet käy hermoille ja päähän pahasti, vaikka toisaalta kuuloaistini on hieman huonontunutkin. Kerroin, että verratessani muihin ihmisiin, niin heihin eivät kovat äänet ota yhtä pahasti kuin minuun?
Tajuan sen, että kyseessä ei ole vain energisessä iässä oleva oma rakas lapsesi, vaan myös hänen kaverinsa ja heidän kaikkien leikit, meno ja huuto. Sitä ei kylläkään voi estää!, kuuluu niin tosipaljon heidän elämäänsä ja poikasi hyvään kehitykseen. Kerroit, että teillä on huumoria ja sarkasmia perheessä myös, niinpä tulee mieleeni, että sinä äitinä hommaat jonkin mahdollisimman hassun kuuloke-suojajutun korvillesi, kun kotonasi vierailulla pikku(poika)väkeä! Voisit sanoa tyyliin ''hu-huu, nyt te tulette, jaaha, minun tarvii hakea suojavarusteeni ja jatkan sitten hommiani, olemistan, lukemistani (mitä nyt satutkin olemaan tekemässä). Sitten nauraen heille selität, että sinulla on jokin (siis konkreettinen!) vika korvissasi niin, että päätit suojautua ääniltä, joita 'pääsi' ei kestä... sanot vaikka, että sorry, mutta tää nyt on mun korvavaiva, ei ole ihan normaalia, ja mä keksin tämmöisen suojavarustuksen teitin 'ipanoiden' pitämää meteliä vastaan; onhan se kuitenkin niin hyvä, että teillä on kivaa tekemistä, leikkimistä... Ompahan teillä lapset nyt enemmn huvia, kun (tähän poikasi nimi) X:n äiti on ihan hassun näköinen.
Minä meinaan aloittajalle nyt ehdotusta, että hommaat työmiesten metelinestokuulokkeet tms. mitä nyt markkinoilla on, onhan niitä. Tehtaissakin naisväellä olen (tv:ssä) nähnyt metelin estoon ja korvien suojaukseen kuulokkeet päässä. Näin sinä kestäisit sen, lopulta lyhyen ajan !!!, kun poikasi kavereineen on tässä raisu-äänisessä iässä. Sit ku poikasi on yhä vähemmän kotona, omilla teillään kavereiden kanssa, niin sinä haikeana kaipaat hänen elämöintiään! Sitten et enää edes muita, miten vaikeaa itselläsi omien vaivojesi vuosi oli. Kärsivällisyyttä siis ja käytännön ratkaisuja. Oliskohan tästä mitään?
-Näkisin sinut kätevästi ja hauskana laittelemassa lapsille välipaloja ja/tai omissa puuhissasi tai vaikka lepäämässä hyväntahtoisena ja mielellään välillä lapsille hymyilevänä, kuulokkeet päässä!
Eihän olisi mitenkän vale sanoa, että sinun korvissasi nyt vaan on tämmöinen vika. 'Lääkäri sanoo', että se kyllä aikanaan hoituu (mutta minä sanon aloittajalle, että viimeistään silloin, kun poikasi kavereineen ei enää hyöri kotona; metelijakso ei kauan kestä!). Me 'kypsät, vanhat' ihmiset tiedetään, että korvasi ja hermosi ovat yliherkät nyt psyykkisten asioidesi takia, mutta mitä tuota selittämään lapsille. Vika, mikä vika ja välillä sinun lääkäri tutkii ja seuraa asiaa. Oletko ollut ihan oikeassa fyysisessä kuulotutkimuksessa, jospa siellä on elimellistäkin vikaa?
Et antaisi pojallesi huolenaihetta asiasta (korvistasi, hermoistasi), mutta kuitenkin kerrot täsmällisesti ja etsitte ratkaisuja. Lapsia ei tosiaankaan voi rajoittaa heille terveissä asioissa. Sittenhän sinä olisit eräänlainen Virtahepo Olohuoneessa, jota nyt et ole, mutta siksi mietitkin, jotta mitä tehdä. - Onnea ja kehitystä perheesi jatkoon edelleen siis!
Totta tosiaan. Korvatulpat ja kuulosuojaimet siis kunniaan!
Olen itsekin miettinyt mitä tehdä silloin kun olen tosi väsynyt, enkä millään jaksaisi mitään lapsista lähteviä ääniä vaan haluaisin, että olisi vain mahd. hiljaista. Tuntuu ilkeältä pyytää lapsi rajoittamaan omaa olemistaan (toki voin käskeä omaan huoneeseen, mutta kyllä ne äänet sieltäkin kuuluvat).