Olen raskaana, viikkoja nyt n. 20, ja erosin miehestäni. Omasta tahdostani erosimme, suhde muuttui niin "sairaaksi", että en nähnyt muuta vaihtoehtoa. Halusin, että lopetamme yhteydenpidon kokonaan, koska mies satutti minua vain puheillaan. Ja näin myös kävi, mies ei ole soitellut, en ole minkään.
Nyt iski tyhjyys.
Vauva potkii mahassa, enkä osaa enää suhtautua koko vauvaan mitenkään. Tuntuu niin pahalle, että ensin on yhdessä tuumin alettu innolla odottamaan pienokaista, ja nyt minä olen yksin. Kuinka tästä pääsee eteenpäin? Miten osaan taas odottaa innolla tätä lasta? Miten osaan taas nauttia raskaudestani? Onko ketään muita, jotka ovat jääneet raskaus aikana yksin? Apuja kaipailen kipeästi.
Nyt iski tyhjyys.
Vauva potkii mahassa, enkä osaa enää suhtautua koko vauvaan mitenkään. Tuntuu niin pahalle, että ensin on yhdessä tuumin alettu innolla odottamaan pienokaista, ja nyt minä olen yksin. Kuinka tästä pääsee eteenpäin? Miten osaan taas odottaa innolla tätä lasta? Miten osaan taas nauttia raskaudestani? Onko ketään muita, jotka ovat jääneet raskaus aikana yksin? Apuja kaipailen kipeästi.
Vastaukset 34
Vanhimmat
En ole samanlaisessa tilanteessa enkä siten ole paras vastaaja sinulle.. haluan vain sanoa että hirveästi tsemppiä sulle ja kyllä siitä selviät. Yrität vain keskittyä juuri siihen lapseen ja itseesi. Muodostat nyt erilaisen perheen lapsesi kanssa kuin mitä alunperin olit ajatellut, mutta perheen kuitenkin..! Sinulla on tuleva lapsesi ja lapsella on sinut. Voimia sinne!!
On ihan normaalia ja varmasti hyväksi sinulle, jos ensin käsittelet eron ja suret sitä. Parempi surra ja harmitella nyt kuin sitten vauvan tultua. Surun aikana on täysin normaalia, ettei oikein mikään innosta.
Aina, kun elämässä tapahtuu jotakin negatiivistä, niin kestää aikansa hyväksyä se. Kestää aikansa, että tapahtuman jälkeen tuntee iloa ja innostusta. Tuo on ihan normaalia. Anna itsellesi aikaa sopeutua tilanteeseen.
Neuvolassa voit ottaa tilanteesi puheeksi. Neuvola saattaa osata tarjota vertaistukea.
En voi sanoa olevani samassa veneessä. Itse kerran vain uhkasin lähteä menemään, kun sukset menivät pahemman kerran ristiin. Itse olen sitä mieltä, että olen mieluummin kahdestaan lapsen kanssa kuin "normiperheenä", jos se jälkimmäinen vaihtoehto tarkoittaa jatkuvia riitoja ja luottamuspulaa siihen, että toinen pitää sanansa. Tuolloin vietin pari päivää vanhempieni luona ja itse huomasin, että raivon voimalla jaksoin eteenpäin.
Minun todella hyvä ystäväni jäi yksin raskauden lopussa hänen miehensä kuoltua. Jo raskauden toisella kolmanneksella hän jäi ilman miehensä tukea, kun mies sairastui vakavasti ja sairaus muutti miestä aika lailla. Hän itse totesi, että sitä jaksoi, kun oli pakko. Lapsi antoi hänelle paljon voimaa. Lisäksi me läheiset (hänen vanhempansa ja läheisimmät ystävät) pidimme häneen paljon yhteyksiä ja vierailimme usein. Suosittelen sinuakin hakemaan tukea läheisistäsi. Ei elämä eroon lopu.
Mielestäni teit hienon työn, kun uskalsit ottaa eron ja täten tarjota lapsellesi vakaamman kasvuympäristön.
Melkein samanlaisessa tilanteessa olen itsekin. Ero on miehen kanssa meneillään ja raskaudesta pitäisi nauttia. Ihmettelin, että miksi en osaa nauttia? Tämä johtui siitä, että teen surutyötä suhteen päättymisestä ja se pitääkin tehdä. Siksi en nyt kykene raskaudesta nauttimaan. Ajattelen kuitenkin positiivisesti tulevaisuudesta ja kun olen surutyöni suhteen päättymisestä tehnyt, niin varmasti tulen raskaudesta nauttimaan. Pitää vaan antaa itselleen aikaa tähän prosessiin.
En ole oikeastaan päässyt raskaudesta nauttimaan ollenkaan kun tarkemmin mietin. Viimeset kuukaudet ollu kamalaa aikaa miehen kanssa. Henkistä väkivaltaa ja todella rumaa sellaista. Nyt vasta, kun yhteydenpito on loppunut täysin, olen saanut olla rauhassa. Kukaan ei ole haukkumassa, ei syyttelemässä, ei alistamassa, ei pakottamassa yms yms. Siltikin itken miehen takia. Kaipaan ja ikävöin. Tekisi mieli soittaa ja puhua hänen kanssaan, mutta niin tästä ei tule koskaan loppua. Kuitenkin haluan irti hänestä lopullisesti. Huoh, olipas sekavaa, mutta sellainen tää olo nyt vain on. Kiitos kommenteistanne.
..oikein hyvin.
Itse olen kerran ihan alkuraskauden aikana eronnut miehestä, joka harrasti henkistä väkivaltaa. Myöhemmin hänen käyttäytymistään miettiessäni tajusin, että kyseessä oli narsisti, joka rakasti vain MINÄÄ, ja halveksi muita, minua mukaanlukien. Suhde ei ollut terve, ja toi omatkin huonot puoleni vain esiin.
Silti erottuani hänestä olisin halunnut soittaa ja jopa kaipasin. Myöhemmin tajusin, että en kaivannut miestä itseään, inhosin häntä, mutta kaipasin tunnetta olla jonkun kanssa. Muutos on aina muutos.Kun yhtäkkiä onkin yksin, ja "eilen" vielä oli jonkun kanssa, niin onhan se kriittistä. Mutta trust me, myöhemmin tulet tajuamaan, että parempi ilman kyseistä miestä! Saatat jopa alkaa tuntea hyvin negatiivisia tunteita, niinkuin minä aloin, ja niistä tuli tavallaan voimavara. Tajusin tehneeni oikein.
Hän todellakin lopetti yhteydenpidon, vaikka tiesi, että olin raskaanakin. Sain keskenmenon vähän myöhemmin, mutta jos en itse heikkouksissani olisi sitä hänelle ilmoittanut, ei hänellä olisi ollut siitäkään mitään tietoa. Tajusin myös, että hän oli jo siirtynyt eteenpäin, oli jo uusi nainen, pari viikkoa eromme jälkeen. Narsisti ei kestä jättämistä, hän on jätetyksi tulemisen yläpuolella, koska on jumala. Joten tämä mies olisi ihan vapaaehtoisesti hylännyt jopa lapsensa, koska oli katkera, että HÄNET oli jätetty. Niin aitoja olivat hänen tunteensa. Ja kun sen tajusin, en todellakaan katunut pätkääkään eroamme! Sen sijaan surin aika lohduttomasti keskenmenoa.
Nykyisin olen onnellisesti naimisissa ja uudelleen raskaana, mutta ymmärrän sinua, ja toivon sulle voimia. Elämä voittaa! On jo voittanut. Keskity lapseesi, raskautesi on jo hyvällä mallilla. Minäkin olin valmis tulemaan vaikka yksinhuoltajaäidiksi, ajatus lapsesta tuli silloin niin rakkaaksi.
Aikanaan löydät elämääsi varmasti uuttakin onnea. Ja jokatap. parempi lapselle rauhaisa koti!! Parasta mitä voit nyt tarjota.
Miten minä osaisin pysyä vahvana ja ajatella vain järjellä? Miten sinä Miini onnistuit siinä?
Ajattelen juuri noin, että en edes kaipaa tätä kyseistä miestä, kaipaan jotain mitä nyt kovasti tahtoisin: rakastavan ihmisen tähän vierelle jakamaan tämän tulevan pienen ihmeen.
Nyt ruoskin itseäni, sillä soitin miehelle. Hän oli kuin ei mitään ikävää olisi tapahtunutkaan. Ja minä itkeä vollotin hänelle kaiken pahan oloni. Ei, ei sen näin pitänyt mennä! Miksi en osaa jättää häntä taakseni??? Miksi taas soitin hänelle?
Haluan jatkaa elämääni ilman tätä miestä, tiedän että niin minun ja tämän tulevan vauvan on parempi. Miksi en pysty siihen?
Ensimmäiseks nostan hattua sinulle. Uskalsit ainakin yrittää jättää hänet. Elämä ei koskaan ole niin yksoikoista, siihen kun sekoittaa vielä raskausajan hormooneista johtuvan herkkyyden, soppa on valmis. Ehkä seuraavalla kerralla olet valmiinpi jättämään hänet.
Tukiverkoston kerääminen ympärille pelastaa monelta pahalta. Itse olen odottanut ensimmäistäni yksin ja tiedän mistä puhun. Väkivaltainen, lähinnä henkistä, joskus myös fyysistä, ku hänen sanansa eivät enää riittäneet, ilkeä, mulle heti kaikki tänne asenteella oleva mies jäi sit odotusaikana rannalle ruikuttamaan. Olen miettinyt monta kertaa, olisinko pystynyt muuttamaan hänen käytöksensä, olisiko hän jossain vaiheessa herännyt siihen, mitä hän menettää.
Mies tunnusti isyytensä, mutta huoltajuutta hän ei halunnut. Jälkeenpäin onneksi.... :)
On vaikeita aikoja, mutta tulee olemaan myös aurinkoisia.
Kannattaa laittaa vaikka paperilapulle mistä saat voimavaroja arkeen. itse kävin terveyskeskus psykologilla juttelemassa ja minulle siitä ainakin oli apua.
Aloimme pitää taas miehen kanssa yhteyttä, hän kyseli vointiani ja potkiiko vauva. Pian kuitenkin hän haukkui minua taas sairaaksi, itsekkääksi, tyhmäksi, huonoksi äidiksi ja mitä lie.. Minä itkeä nyyhkytän puhelimen toisessa päässä ja kuuntelen, kunnes laitan luurin kiinni. Miksi hän käyttäytyy noin? Ennen niin kohtelias herrasmies, ja nyt tuollainen vauhkoaja. Mitä on tapahtunut?
Olen sanonut hänelle, että näin hän menettää minut ja vauvan, jos jatkaa tuollaista käytöstä. Hän ei tunnu välittävän, hänelle on nyt tärkeää vain hän itse. Ja minä aina vaan yritän, yritän tehdä itsestäni ja vauvasta hänelle tärkeän. En vain ymmärrä, miten joku voi olla noin itsekäs ja kääntää selkänsä omalle lapselleen.. Tiedän, että yritän turhaan. En saa miestä muuttumaan.
Nyt olen taas miehelle vihainen, säälin häntä. Pelkään kuitenkin, että vähän ajan päästä ajattelen taas hänen voineen muuttuneen ja otan yhteyttä. Minua alkaa ahdistaa ajatus siitä, että elän lopun elämääni yksin ja vauvakin joutuu elämään ilman isää. Vaikka järjellä ajateltuna, kuka tuollaisen miehen haluaa kumppanikseen saatikka lapselle isäkseen. Miksi en osaa pitäytyä järjellä ajattelussa?
Tiedäthän, että väkivalta alkaa niiiiin usein juuri raskauden aikana? Rakastavasta miehestä löytyy piru, sillä nyt olet koukussa, nyt olet lapsen kautta ikusiesti sidottu mieheen, et voi lähteä pois.
Sä olet nyt katkaissut sen kierteen: antanut selvän merkin tälläistä et hyväksy. Nyt itket ja soittelet: mies huomaa hän oli oikeassa, sinä olet koukussa, sä olet heikko ja ikävä kyllä hänen mielestään myös siis kaiken halveksunnan arvoinen.
Suhteenne kuulostaa ensimmäiseltäsi? Jos olisit eroja kokenut tietäisit, että vaikka kuinka tuntuu että rakastaa, eikä tästä parempaa voi löytyä, että ei se sitä oo miltä tuntuu. Parempia löytyy aina kun jättää alkoholistin tai väkivaltaisen kumppanin. Ensimmäiset viikot, olet kuin alkoholisti itse, asia pyörii jatkuvasti mielessä ja podet vieroitusoireita. Alkoholistinkin pitää silloin vain repäistä ajatukset muualle ja olla vahva, todistaa itselleen olevansa vahva. Ja ei kukaan riippuvuksista itsekseen pääse yli, tarvitset nyt rinnallesi jonkun pahimman ajan yli, sen jonkun joka riistää sinulta vaikka väkisin puhelimen pois kädestä kun meinaat ratketa. Muutamassa viikossa helpottaa sen voi taata. Mutta älä enää ratkea, olet joka kerta miehesi silmissä heikompi ja heikompi kun annat periksi, eli ihan itse läksytyksesi ansainnut...
Tuo on kyllä ihan totta mitä kirjoitit. Tässä käy juuri niin kuin mies haluaakin...minä roikun ja ruikutan. Olen todella pettynyt itseeni.
Suhde ei ole ensimmäiseni, mutta ensimmäistä kertaa käyn eroa kunnolla läpi. Erosin väkivaltaisesta miehestä juuri tämän miehen avulla. Hän valoi minuun uskoa ja auttoi minut tuntemaan itseni taas naiseksi ja elämän elämisen arvoiselta. Juuri tältä mieheltä sain voimaa jättää silloisen puhtaasti väkivaltaisen miehen. Loppujen lopuksi minun ja tämän uuden miehen suhde syveni ja aloimme seurustella. Silloin jäi siis se ero käsittelemättä, kun hyppäsin uuteen suhteeseen tämän miehen kanssa. Näin jälkeen päin ajateltuna..olin todella tyhmä.
Ehkä minä olin miehelle vain joku haaste..varattu nainen, jonka hän yritti saada itselleen. Sillloin hän puhui kauniita, olin hänen elämänsä rakkaus, hänen elämänsä kaunein hetki olisi pitää meidän vauvaamme sylissään yms yms. Ja minä uskoin kaiken. Oli niin ihanaa, kun joku vihdoin käyttäytyi minua kohtaan noin.
Sitten mies sai minut. Sai minut täysin itselleen, muutin hänen vuokseen kauas kaikesta, tyhjän päälle ja olin vain hänen. Ja pian olin raskaana. Ja heti sen jälkeen olin mitätön.
Olen itselleni todella vihainen. Pettynyt. Ruoskin itseäni, että miksi olen antanut asioiden mennä tähän pisteeseen. Miksi? Miksi olen näin tyhmä? Miksi jatkan tyhmänä olemista edelleen ja itken miehen perään? Minun pää ei enää kestä tätä.. En ymmärrä miestä, mutta en pian ymmärrä enää itseänikään.
Minä suosittelisin sinua nyt ehdottomasti olemaan yksin jonkin aikaa niin, ettet lähde uuden miehen matkaan, vaikka kuinka ihanan mielestäsi löytäisitkin. Kirjoittelustasi tuli nimittäin sellainen olo, että sinulla on ehkä taipumusta lyöttäytyä yhteen liian hallitsevien miesten kanssa eli sellaisten, joille sinä et ole tasa-arvoinen kumppani vaan pelastettava ja miehestä riippuvainen tapaus, jota mies voi hallita ja muokata mielensä mukaiseksi ja sitten kun et enää suostu siihen, mies rupeaa käyttäytymään tosi rumasti. Terapia on hyvä keino löytää itsensä ja tulla omaksi pärjääväksi itsekseen, niin ettei tarvitse hakeutua tuollaisten miesten seuraan. Puhu tilanteestasi neuvolassa ja kysy olisiko sinun mahdollista saada sitä kautta jotain tukea.
Sinun ei ole pakko osata iloita vauvasta tällä hetkellä, yritä vain keskittyä omaan jaksamiseesi. Uskoisin että ilo lapsesta ehtii vielä löytyä ennen lapsen syntymää:)
...ja palkitse itseäsi ajatuksella, että kun tästä suhteesta olet itsesi irti repäissyt lopullisesti, olet osoittanut et vain itsellesi vaan myös tuolle miehelle, että sinä olet jotain muuta kuin ruikuttava ressukka.
Saat huimasti itsetuntoa, kun olet näyttänyt itsellesi mistä puusta sinut on oikeasti veistetty. Ikävä kyllä, voi olla myös että tämä koko prosessi todistaa vain itsellesikin, että sinä hyväksyt henkisen väkivallan ja palaat miehen luo. Seuraavan kerran lähteminen on sitten askeleen vaikeampaa, sillä tunnet itsesi heikkouden paremmin, et luota enää itseesi tätäkään vertaa.
Itse olen aikoinaan tehnyt kolme vuotta eroa väkivaltaisesta alkoholistista. On-Off leikkimistä kuukausittain, aina kun toinen repsahti ja joka kerta palasin. Sitten vain tuli pinna täyteen. Mutta siinä meni yli viisi vuotta elämää hukkaan, älä ole yhtä tyhmä. Silloin minullakin se vaikutti ihan koko elämään, vaikka kuvittelin olevani väkivallan yläpuolella. Työskentelin pätkiä matalalla koulutuksella, vaikka kuvittelin muuta, en mielestäni ansainnut mitään parempaa. Yhtäkkiä vain tajusi: helvetti jotain muuta, miksi jotkut tekevät mitä haluavat ja minä vain mitä saan? Olen sen eron jälkeen opiskellut itselleni kaksi ammattia, lisännyt harastuksia... Tiedän olevani monissa asioissa hyvä ja tiedän olevani monissa asioissa huono, mutta tärkeintä on, että nyt uskallan ihan rehellisesti arvioida itseäni, eli itsetunto on hyvä. Itsensä rehellinen arviointi ei onnistu alistavassa suhteessa, sillä olet liikaa riippuvainen toisen "armosta".
Muista että elämä ei voi mennä kuin parempaan kun hommaat itsesi irti alistavasta suhteesta.
.. Harmi, kun soitit hänelle. Vaikka ymmärrän sen kyllä oikein hyvin. Olen ap Miini rv30.
Harmi siksi, koska nyt sinua on taas nimitelty puhelimessa, ja olet joutunut ottamaan vastaan jotain sellaista, mitä et missään tapauksessa tarvitsisi nyt kuulla.
Anteeksi vaan, mutta miehesi kuulostaa kyllä aika narsisistiselta. Ihan samat nimitykset käytössä, kuin oli minunkin "miehelläni" silloin.
Oletko koskaan lukenut narsismista? Googleta sitä vähän, niin saat tietoa. Joku voi sanoa, että toinen ihminen on hirveän helppo leimata narsistiksi, mutta ei se ole kyllä niin. Jokaisessa meissä on itsekkäitä piirteitä, mutta narsismi ei ole itsekäs piirre ihmisessä, vaan luonnehäiriö.
Itseäni auttoi juuri se, että tajusin olevani tekemisessä narsistisen, toista halventavan ja alentavan, henkisesti väkivaltaisen miehen kanssa. Totta kai ero otti hyvin, hyvin lujille, ja sorruin kanssa soittelemaan miehelle joitain kertoja, tapaamaankin, mutta kun huomasin, että toisen käytös ei yksinkertaisesti muutu, hän ei ota vastuuta omista sanomisistaan, ja minä olin aina syypää kaikkeen hänen näkemyksensä mukaan (vaikka en todellisuudessa tosiaankaan ollut), järki vaan voitti. Tajusin yksinkertaisesti, ettei minun tarvitse sietää tällaista. Tämä ihminen on muuttumaton ja parantumaton, pikkuhiljaa hän tuhoaa minut sisäisesti, ja sairastun.
Kerroin hänestä myös ystävilleni, ja sain paljon lähipiirin tukea. Kieltämättä auttoi, kun kuvasin tilanteita ystävilleni, että joku sanoi, ettei tuo miehen käytös ole normaalia.
Ei kannata jäädä tilanteessa yksin, ja ainakaan tyypin armoille. Oma pää sekoa helposti tuollaisen ihmisen kanssa. Alat epäillä itseäsi, ja uskoa toista, et saa kunnon perspektiiviä. Ja sitten roikut ja roikut.
Kerro hänestä ystvillesi, perheellesi, jos mahdollista.... Tarvitset kuulla joltain ulkopuoliselta, että hän ei käyttäydy normaalisti.
Ja koeta vaan pysyä etäisenä. Vaikka se vaatii hammasta purren-asennetta ja ahdistaa, mutta ÄLÄ OTA YHTEYTTÄ. Kun mielesi tekee soittaa, ja tuntuu kestämättömälle, lähde ulos, tai soita jollekin luotettavalle ihmiselle, jolle olet kertonut hänestä! Pyydä ennakkoon, että tämä ihminen kannustaa sinua noina heikkoina hetkinä pysymään lujana, ja olemaan soittamatta!!
Koeta avartua ulospäin miehestä, ystäviisi tai perheeseen....
Ja mieti tätä: soittaisiko hän itse?? Pitääkö hän nyt sinuun yhteyttä? Ymmräsin, että kun olit "jättänyt" hänet, hän ei ottanut yhteyttä itse.
Eikö se jo kerro jotain hänestä? Että hän tunnekylmä..?
Toivon todella sinulle jaksamista ja luonteenlujuutta. Vaikeaa se on todentotta, mutta ei mahdotonta! Jopa minä tunneihmisenä selvisin siitä.
Ajattele, että raskaana ollessasi tarvitset ympärillesi ihmisiä, jotka kannustavat ja rohkaisevat sinua, ja puhuvat sinulle ystävällisesti. Raskaana oleva ei todellakaan tarvitse kuulla olevansa tyhmä, sairas tai hullu yms mitä tuollainen p......nen suustaan päästelee.
LAPSESI voi hyvin, kun sinä voit hyvin. ;)
Jaksamista!
.. narsisti aloittaa suhteensa juuri noin, niinkuin kuvailit miehesi leperrelleen sinulle..
Ensin ylistää ja palvoo, puhuu jotain niin kaunista, että toinen jää koukkuun. Erityisesti jos on valmiiksi haavoitetussa tilassa, tuollaiselta mieheltä saa suolaa haavoihin, ja ikäänkuin hoitoa.;)
Mutta sitten alkaakin helvetti, halventaminen ja alistaminen, suoranainen vihaaminen. Koko mies muuttuu kuin toiseksi.
Oikeasti, hankkiudu eroon. Keskity miettimään nyt sitä, että VOITKO HYVIN hänen kanssaan??? Jos vastaus on ei, yksinkertaisesti lopeta yhteydenpito!!!
Nyt et ole kyseessä vain sinä, vaan myös lapsesi hyvinvointi. Vauveli ei voi voida hyvin, jos äiti on voi huonosti, niin se vaan on. Tuollainen epäterve suhde lisää ennenaikaisen synnytyksen riskiä ja komplikaatioita. Ne ovat tosiasioita. Älä ota sellaisia riskejä, joudut katumaan ja kärsimään niistä myöhemmin.
Lisäksi jos jatkat tuollaisen ihmisen kanssa, saatte lapsen, millainen suhteenne sitten on?? Voiko teillä olla tasapainoinen, terve suhde? Lapsi vaistoaa kaiken. Lisäksi tuo mies tulee tod.näk. käyttämään lasta aseena sinua vastaan. Vaikka tuskin normaalilla tavalla lapseen kiintyy. Se tulee olemaan aikamoista helvettiä, uuvutat itsesi täysin, ja kenelle se on hyväksi? Ei sinulle, eikä todellakaan lapselle.
Se vaan on niin, että ihmisillä, joilla on takanaan epäterveitä suhteita, niinkuin sinulla siihen väkivaltaiseen mieheen aiemmin, itselläni narsistiset ja hyväksikäyttävät vanhemmat, on taipumus ajaantua tällaisia epäterveisiin suhteisiin uudestaan.
Katkaise kierre nyt, niin loppuelämäsi voi olla vielä tasapainoisempaa. Jos olet jo aikuinen, pärjäät varmasti lapsen kanssa yksinkin. Ja kun tulet nyt valveutuneeksi asioista, etsit vaikka tietoa läheisriipuvuudesta, narsismista, voit joskus myöhemmin löytää terveen ihmissuhteenkin!
Niin kävi minullekin. Kasvuprosessia se vaati, ja se jatkuu edelleen, mutta päivääkään en ole katunut sitä, että olen panostanut ITSEENI. Sillä tavoin voit panostaa myös lapseesi.
Tsempit vielä.;)
Ihan mielenkiinnosta kysyn, että mikä on saanut aloittajan ja muut tekemään lapsen huonossa suhteessa? Eikö silloin nimenomaan vältetä sellaista, kun ei ole takeita elää onnellisina kyseisessä suhteessa? Ymmärrän toki, jos ehkäisy on pettänyt, mutta sitä taitaa tapahtua aika harvoin.
Ihmettelen vain, kun en käsitä.
Täällä myöskin odottelen ihan yksikseni tulevaa pikkuista. Rv:ja ei vielä tosin ole kuin 6 5, mutta ihan alusta asti siis saan yksin pärjätä. Ero tuli hieman ennen positiivista raskaustestiä, minun puolelta ehkä ennemminkin..Sain tarpeekseni tästä alkoholisti-narkomaani "miehestä".
Meillä myös väkivaltaisuutta mutta voin kyllä ihan rehellisesti sanoa oleeni itsekin väkivaltainen miestä kohtaan mikä yleensä johti siihen että olin itse pian heittosäkkinä ja lattiaa vasten "liiskattuna".."rauhoittamis takoituksessa..." no, jos miehen tarvitsisi vain rauhoittaa raivoava tätä parikymmentä kiloa ja senttiä pienempi nainen siitä tuskin tulisi huomattavia mustelmia tai irtoilevia hiustuppoja....
Myös jossain määrin psyykkistä väkivaltaa muttei ehkä niinkään hallitsevana ja voimakkaana...
Suhde on/oli ollut alusta asti täysin toimimaton, minkä kyllä olin tiedostanut koko ajan mutta siitä ei vaan aina ollut tarpeeksi tahtoa/voimia repäistä itseään eroon.
Mies kuvittelee mahdollisesti edelleenkin voivansa ryyppyputkensa jälkeen taas palata krapulaa parantelemaan ja perhettä leikkimään kuten niin usein aiemminkin. Nyt tosin olen yrittänyt tehdä tästä mahdollisimman pysyvän eron ja olen läheisilleni ja tutuille ilmoittanutkin että emme ole enää yhdessä.
Raskaudesta olen kertonut äidilleni ja siskolleni joilta olen saanut paljon kaivattua tukea mikä on auttanut jaksamaan ja uskomaan että kyllä tästä selvitään ja että en ehkä kuitenkaan ole lopulta sitten niin yksin lapsen kanssa kuin olen pelännyt. Apua on tarvittaessa saatavilla ja neuvolastakin osataan ohjata sosiaalitoimen avustavien palveluiden piiriin (mihin kyllä suhtaudun pienellä varauksella kuulemieni ja näkemieni huonojen esimerkki tapausten vuoksi...).
Voimia ja jaksamista muille yksin odottaville ja eronsa kanssa kamppaileville!
Onpa jotenkin lohdullista, että en ole ainoa! Kuulostaa kamalan julmalta sanoa näin, en tietenkään ole iloinen että muilla menee samaa rataa kuin itselläni, mutta kuitenkin.
Minä oli juuri eronnut tästä psyykkisesti sairaasta juoposta, kun sain tietää, että odotin. Vahinko oli tapahtunut viimeisellä kerralla, kun olin hänen kanssaan mitään harrastanut. Alusta asti selvää, että pidän lapsen, en pystyisi muuhun...huoh.
Tunteeni vaihtelevat epätoivosta masennukseen, ja uin hirmuisen syvällä yksinäisyyden kanssa, sillä minä olen muutoinkin yksinäinen, en vain siksi, ettei minulla ole miestä. Minulla oli aiemmin avioliitto narsistin kanssa, ja siitä minulle jäi kaksi poikaa. Eli olen hyvää vauhtia tulossa kolmen lapsen yyhooksi; syyskuussa pitäisi masuasukkaan syntyä. Välillä osaan nauttiakin tulokkaasta, mutta kauheasti pelottaa, että miten minä pärjään? Eniten pelottaa, että miten psyykkisesti jaksan kolmen lapsen kanssa aivan yksin?
Jaksamista tosiaan kaikille tässä tilanteessa oleville, ja hirveästi positiivisia ajatuksia :)
Onkohan olemassa jotain keskustelupalstaa tai sivustoa, jossa samassa jamassa oleviin ihmisiin voisi tutustua ja saada vertaistukea?
Kiitos sulle Miini! Esitit todella hyviä kysymyksiä, joita olenkin miettinyt. Minä tosiaankin hänet halusin jättää, eikä hän soitellut perääni, ei kysellyt kuinka voin tai kuinka masu-asukki voi. Jotenkin minun pitäisi osoita sisäistää se, että hän ei yksinkertaisesti kykene välittämään meistä. Tälläisena tunne ihmisenä minulle on todella vaikeaa hyväksyä, että joku voi olla noin "kylmä".
Olen muistellut, milloin viimeksi voin hyvin hänen seurassaan. Se oli varmaankin silloin, kun me tutustuttiin. Kun en viellä ollut täysin hänen. Sen jälkeen kun muutimme saman katon alle, eli minä siis hänen luokseen, on ollut vain pätkiä, jolloin "kaikki oli hyvin". Nyt kun olen muuttanut hänen luotaan pois, olen voinut paremmin. Ikävöintiä lukuunottamatta.
Olen nyt uskaltanut kertoa raskaudestani sukulaisille.. Ja olen myös kertonut miehestä. Minua vain niin hävettää, että olen "heikkona" tähän mieheen vielläkin. Ja hävettää myös se, mitä nämä sukulaiseni minusta ajattelevat.. Että voiko se mies olla muka niin kamala, kerta vielläkin itken hänen peräänsä? Ja miten minulle taas käy näin, että mies osottautuu ihan muuksi, mitä olen ensin puhunut? Kuitenkin kerkesin hehkuttaa kaikille ystävällistä, huomioivaa miestä silloin kun tutustuimme. Olin silloin niin onnessani, että elämääni tuli tuollainen mies.. Olinhan elänyt väkivaltaisessa suhteessa aiemmin. Uskooko minua enää kukaan? Kun tämäkin mies nyt sanoo, että minussahan se suurin vika on oltava, koska minulle käy taas näin..
Olen myös yrittänyt miettiä, että parempi, että erosimme ennen kuin vauva syntyy. Eipähän hän pääse satuttamaan vauvaa mitenkään. En sisimmässäni usko, että tämä suhde onnistuisi... Nythän minulla on aikaa kerätä voimia, ennen kuin vauva syntyy.
Nyt minulla on ollut taas parempia päiviä, kun olen uskaltanut puhua läheisilleni. Ja tämäkin oli minulle jo paljon, että sain purkautua tänne näin! Kiitos kaikille kommenteistanne!
Ja Ylnolle, olen koittanut etsiä netistä palstoja, missä voisi vaihtaa kuulumisia samassa tilanteessa olevien kanssa.. Enpä ole ainakaan viellä löytänyt. En tietenkään ole iloinen sinunkaan tilanteesta, mutta kuten itsekin sanoit, "mukava" kuulla, ettei ole ainoa tässä tilanteessa oleva. Paljon jaksamisia sullekin! Jos haluat, niin mielelläni vaihtaisin lisää kuulumisia kanssasi. Samoin kun sinunkin, tuleva yh-äippä!
Meillä myös ero edessä. Viikkoja nyt 20. Tosin tilanteen tekee entistä vaikeammaksi,että meillä on jo yhteinen 1,5 v. tytär.
Olemme olleet reilut 4 vuotta yhdessä. Suhde on vaatinut paljon työtä,mutta sitä olemme tehneet. Kuvittelin että tällä hetkellä elän erittäin hyvässä parisuhteessa. Arki on ollut hyvää. Välillä toki rankkaa kun on pieni lapsikin,mutta kaikesta on pystytty keskustelemaan ja homma on tuntunut toimivan. Ajottaiset "luottamuspulat" ovat välillä vaivanneet mieltäni,mutta asioita on jauhettu ja jauhettu niin kauan että on taas se luottamus löytynyt. Mies on vakuuttanut monet kerrat että ei minulle valehtelisi. Se onkin ainoa asia jota olen häneltä vaatinut,rehellisyys.
Nyt alkoi erään tapauksen kautta paljastua asioita. Koko suhteemme ajan hän on valehdellut minulle. Ihan naurettavistakin asioista. Valkoisia valheita ja niiden perään uusia valheita. Jos minua on epäilyttänyt joku asia ja olen siitä kysynyt suoraan, hän on vannottanut silmiin katsoen olevansa rehellinen. Kuulema koskaan ei ole minua pettänyt kenenkään kanssa. Mutta miksi uskoisin sitäkään?
Olen pakottanut itseni luottamaan ensimmäistä kertaa elämässäni johonkin toiseen ihmiseen ja antamaan itsestäni kaiken. Itse en valehtele. En ole suhteemme aikana valehdellut miehelleni kertaakaan (niin uskomattomalta kun se kuulostaakin) , onhan se tuonut paljon vaikeita tilanteita eteen ja keskusteluja jouduttu käymään. Jokainen tekee virheitä ja paskoja asioita,myös minä olen niitä tehnyt paljon,mutta ainakin kaikki on tullut hänen tietoonsa. Oletin että myös toisinpäin asia on näin,vaikka tiedänkin että itse olen rehellisempi ja näissä asioissa ehdottomampi. Silti oletin että minulle hän ei valehtele,vaikka muille valehteleekin kaunistellakseen asioita tai tehdäkseen tilanteen helpommaksi itselleen.
Syyksi hän sanoo ettei ole halunnut loukata minua. Asioista kertominen olisi pahoittanut mieleni ja olisi tullut riita (joka luultavasti olisi käsitelty seuraavaan päivään mennessä,niin pienistä asioista on kyse.) ja hän ei halua riidellä kanssani. Hän ei halua loukata minua,vaan mielummin siloittelee ja kaunistelee asioita. Antaa olettaa olevansa parempi mies kun todellisuudessa on. Haluaa luoda hienoja kulisseja!
En enää tunne miestäni, tällä hetkellä tuntuu mahdottomalta elää hänen kanssaan. Luottamus on mennyt eikä sitä ainakaan hetkessä saada takaisin. (itse vaadin puolisoltani sen ehdottoman rehellisyyden ja luottamuksen, tiedän että se on todella paljon vaadittu, mutta aion myös siitä pitää kiinni.)
Hän haluaisi kaikin keinoin saada luottamukseni takaisin. Tiedän että hän rakastaa minua ja tytärtämme ja myös tuleva vauva on toivottu. Mutta jo lastenkin takia koen että minun on pakko lähteä tästä suhteesta. Ennen kaikkea haluan olla hyvä äiti lapsilleni. Nyt tässä tilanteessa,tässä suhteessa en siihen pysty!
Vanhemmiltani en tukea saa, eikä kukaan muukaan tunnu ymmärtävän. Jos kerran mies on valmis vielä yrittämään ja haluaa elää yhdessä (ja on kaikinpuolin hyvä isä lapselleen ja hyvä puolisokin),miksi siis MINÄ pilaan kaiken lähtemällä. Pitäisi kuulema vaan antaa anteeksi. Mutta entä jos ei vaan pysty?
Tajuan senkin miten pieneltä asialta tämä varmasti kuulostaa. Yleensä ero tulee kun mies on väkivaltainen, tai muuten kohtelee huonosti. Minun mieheni on kaikinpuolin hyvä mies, lukuun ottamatta sitä että hän valehtelee minulle. Tunnen vain itseni niin hyvin,että tiedän mitä elämältäni haluan. Haluan luottaa täysin siihen ihmiseen jonka kanssa elämäni jaan, ottaa sen kaiken paskan ja ihanuuden mitä elämä tarjoaa vastaan hänen kanssaan. Ja kaiken sen paskan mitä hän keksiikään tehdä. Täydellistä miestä en halua, siedän hyvin paljon "vikoja" ihmisessä, mutta sen vaadin että ne "viat" tulevat minun tietooni.
Jos joku haluaa kommentoida, ymmärtää tai ei ymmärrä, ottaisin mielelläni palautetta vastaan. Haluan tämän asian käsitellä, ja haluan jopa antaa sen mahdollisuuden yhteisestä tulevaisuudesta olla olemassa. Tällä hetkellä en vaan pysty sitä kuvittelemaan.
BJ, mielestäni epärehellisyys ja luottamuksen puute ovat "oikeita" syitä eroon. Kirjoitit, että tiedät miehesi rakastavan sinua, lasta ja tulevaa vauvaakin. Mistä tiedät sen? Luotat kuitenkin hänen rakkauteensa? Jos näin on, niin kannustaisin sinua viellä yrittämään miehesi kanssa. Ottakaa yhteyttä vaikka perhe neuvolaan, jotta saisitte oikeaa apua ongelmienne selvittämiseen.
Pitääpä vielä kommentoida tätä ketjua muutenkin. Alkuperäinen aloittaja kun olen. Koitimme miehen kanssa keskustella asioita selviksi. Tilanne päättyi niin, että mies pahoinpiteli minut ja toivoi raskauden menevän kesken. Vasta nyt minulle on paljastunut, minkälainen mies hän oikein on. Kuka voi toivoa oman lapsensa kuolemaa?? Onneksi raskaus ei mennyt pahoinpitelyn tuloksena kesken, sitä en olisi enää kestänyt. Tapahtuneen jälkeen olen alkanut ajattelemaan asioita järjellä, en enää tunteella. Vasta kun koin fyysisen väkivallan silmäni aukenivat kaikelle sille henkiselle väkivallalle, mitä olen saanut häneltä kestää. Nyt olen päättänyt jatkaa yksin ja hyvin olen päätöksessäni pysynyt!
Tuosta minuakin jo varoiteltiin neuvolassa, miehen suhtautuminen raskauteen kun on ollut hieman hämärän peitossa, että pitää varoa väkivaltaista käytöstä. Raskaana ollessa kun varsinkaan ei saa ottaa iskuja etenkään vatsan alueelle.
Väkivalta on kai yleisin raskaana oleviin naisiin kohdistuva rikos ja kuolemansyy!!
Onneksi ei ole tarvinut olla tekemisissä miehen kanssa oikeastaan koko raskauden aikana. Olen todella tiedostanut tämän väkivallan uhan ja osaan pitää sitä todellisena vaikkei mies ennen ole aloitteellisesti fyysistä väkivaltaa käyttänyt. Nämä alkoholistit ym. ongelmaiset ihmiset kun kuitenkin osaavat olla yllättäviä eikä käytöksestä ole mitään takeita. Puheisiin ei ainakaan koskaan saisi luottaa!!
Hienoa kuulla että aiot nyt todella pysytellä yksin ja erossa miehestä!! Voimia ja jaksamista sinulle!
Varmasti tulee paljon vaikeita hetkiä mutta tuo järjellä ajattelu kyllä vaikuttaa jo hyvältä keinolta! Muista se myös silloin kun tunteet meinaa ottaa vallan! Sinun on todellakin niin paljon parempi kahden lapsen kanssa kuin sairaan miehen kanssa. Tätä yritän takoa myös omaan päähäni, ikävän ja läheisyyden kaipuun iskiessä se on aina vaikeampaa..
Luin kirjoituksesi pariinkin kertaan ja joku siinä jäi mietityttämään. Siis tottakai suhteen pitää perustua luottamukseen ja jos sen menettää, jatko tuntuu epävarmalta, joskus mahdottomalta. Eli siinä olen samaa mieltä kanssasi, "BJ".
Kerrot sinua vaivanneesta luottamuspulasta, joita on korjattu "jauhamalla ja jauhamalla" ja että olet "pakottanut itsesi luottamaan ensimmäistä kertaa elämässäsi johonkin toiseen ihmiseen ja antamaan itsestäsi kaiken." Kun rehellisyys on "ainoa asia mitä olet vaatinut". Kuulostaa ehdottomuudessaan ahdistavalta! En tiedä millaisia asioita miehesi on sinulle valehdellut, mitä on olleet ne valkoiset valheet ja pienetkin asiat joiden vuoksi luottamuksesi on mennyt. Voi olla etten itsekään luottaisi niiden jälkeen. Mutta tapa jolla kuvailet tilannetta saa tosiaan mulla pienet kellot soimaan jossain mielen perukoilla. Tuli mielikuva, että sinun luottamuspulaasi on hoidettu tuntikausien jauhamisella ja olet tehnyt sinänsä pienistä asioista elämää suurempia...? Vai oletko jotenkin alitajuisesti ottanut itsellesi kumppanin, jonka kanssa tulee todeksi se, mitä pelkäät? Jonkinlainen kissa-hiiri-leikki?
Valkoisista valheista täytyy sanoa, että mitä ihmissuhteet olisivat, jos pieninkin valkoinen valhe katsotaan rikokseksi? Pitäisikö aina puhua totta; sanoa ystävälle että tämä näyttää nakinkuoreen tungetulta lenkkimakkaralta uudessa mekossa tai puolisolle että tämän tupakashajuinen hengitys haisee suoraan sanottuna paskalta? Eiköhän sitä itse kukin kaunistele jonkin verran ja silloin kun on kyseessä todellinen ongelma, pyrkii senkin hoitamaan hieman siloitellen (niinkuin kumppanin pahanhajuinen hengitys). Jos valkoisia valheita ei olisi, vaan kaikkien suusta törähtäisi aina täysi totuus, ihmissuhteet ja sosiaaliset tilanteet taitaisi mennä jatkuvaksi välien selvittelyksi...
Tiedän että "ehdottoman" luottamuksen vaatimus on monessa suhteessa mahdotonta ja liikaakin vaadittu,mutta itse sen vaadin. Tietenkään kaikkea ei tarvitse kertoa,omiakin asioita saa olla. Mutta nistäkin pitää pystyä kertomaan ainakin se,että haluaa ne omina asioinaan pitää. Jos jotain kysytään,valehdella ei saa! Valehtelua ei ole jos sanoo ette aio jostain asiasta kertoa enempää,mutta jos aletaan sepittämään jotain ihme tarinoita totuttaa peitelläkseen,se on jo valehtelua..
On esim. työreissulla ollessaan valehdellut ettei ole baarissa käynyt,ja tämän vakuuttanut silmiin katsoen. (vaikka olisin vain "ohimennen kysynyt "Kävittekö työporukalla baarissa..?") Tämän jälkeen on paljastunut että hän onkin ollut baarissa. Ja olen kysynyt oliko siellä sit jotain peliä jonkun kanssa kun kerran asiasta valehteli? Vakuuttanut ettei ole peliä ollut kenenkään kanssa, jonka jälkeen sitten on paljastunut että yrittänyt jotain naista "vokotella"... Tämä nyt vain yksi esimerkki, josta itseasiassa tämä koko tilanne alkoi paljastua... Syyksi salailuun on sanonut ettei halua että mökötän seuraavana päivänä hänen baarireissustaan.. Mutta koskaan ei ole kuulema pettänyt....
Asioita alkoi paljastua kun sanoin että ainut mitä hän voi nyt tehdä, on yrittää "puhdistaa pöytä". Eli käytännössä hän on kirjoittanut paperille asioita ja tilanteita joissa on valehdellut. En usko että kaikki paperille tulee,mutta paljon siihen on jo tullut.
Hän haluaa muuttua ja lopettaa tämän tapansa. Mutta mistä sen luottamuksen nyt löytäisi....
Tottakai ihmiset helposti kaunistelevat asioita enkä tarkoitakaan että kaikki päähän tulevat asiat pitäisi töksäytellä. Mutta hänen tapansa yrittää miellyttää joka helvetin asiassa on käynyt jo todella ahdistavaksi ja siitä olen ennenkin hänelle puhunut. Hän kun haluaisi tarjota minulle "täydellisen kumppanin" ja on valheiden avulla tehnyt itsestään "miellyttävämmän. Vaikka en todellakaan sitä kaipaa!
Ja voin sanoa, että nyt kun pääset tuosta ukkelista eroon, niin älä ala paniikissa juoksemaan uuteen suhteeseen.. Minäkin olin ennen tätä omaa psykoottista miestä yhden äijän kanssa, joka rakasti enemmän yhtä päihdettä kuin minua.. Silloin lähtö oli helpompi, en edes itkenyt paljoa.. Nyt kun olen raskaana, itkettää jo valmiiksi kaikki ja sitten kun pitäisi oikeasti jättää tuo tulevan lapsen isä niin huhhuh! Mutta pakko, hän on psyykkisesti sairas.. vieläkin tuntuu uskomattomalta että näin voi käydä kun sitä vähiten odottaa! Pitää vaan luopua niistä unelmakuvista, joita on miehen kanssa luonut.
Nyt on toisaalta jännittävää ja mukavaa kun saan itse alkaa suunnittelemaan tulevaisuutta.. Kyllä sinäkin selviät, vie vain aikaa! Ja myöskin tällainen kokemus vahvistaa ihmistä ja opettaa.
Minulla olisi ehkä lohduttava olkapää parilla eri paikkakunnalla, mutten mene. Nyt ei lohdutussuhteita, eikä uutta miestä vähään aikaan. Nyt keskityn mahassa oleilevaan tyyppiin ja surutyötä käyn vielä läpi. Sanon samaa sinulle, jos tuntuu että unelmien prinssi kaartaa sinut nyt pelastamaan.. Niin älä heti lähde mukaan, koska muuten kehä alkaa taas alusta. Esim. siskoni erosi kun hänen esikoinen oli vain joitain kuukausia ja hyppäsi kiireesti hätäsuhteeseen ja tyyppi oli aika outo sitten kun piti erota, pääkopassa oli sitten ilmeisesti jotakin vialla.
On niin vaikeaa hyväksyä yksin jäämistä, on niin vaikeaa olla yksin.. Mutta sitten kun oppii sen että pitää ne maltit ja valtit pelissä mukana, että ei hyppää heti rakastuneena alttarille niin säilyy näiltä jutuilta. Minä opin paljon tästä omasta jutusta, oikein kantapään kautta. Itsellään voi olla hätä kun suhde loppuu, mutta voi tulla suurempi hätä ja sekaannus kun menee liian äkkiä uuteen suhteeseen.
Olen rv 18, ero tuli kun mies löysi yhtäkkiä yllätten toisen. Hirveät ryyppyjuhlat hänellä ollut koklo pääsiäisen uuden "hoitonsa" kanssa. Itsekkään en tiedä kuinka asiaan suhtautua. Tämän pääsiäisen tulen ainakin muistamaan aina, mieheni sanoi puhelimessa minulle että mun mielikuvitusta koko vauva. Tuntuu todella pahalle. Että on samassa tilanteessa olevia.. enkä minäkäään tiedä mitä tehdä.
Kuten myös minä tulen muistamaan tämän pääsiäisen aina, sen jälkeen mies sanoi minulle, että hänellä ei ole enää mitään tunteita minua kohtaan ja on tullut myös siihen tulokseen, että ei enää edes halua koko lasta... Onhan meillä ihan raskauden alusta ollut puhe, että miestä pelottaa se, että hän ei tiedä onko hänestä isäksi, olen tyhmänä kuvitellut kokoajan, että se on ihan normaalia pelkoa ja kun vauva syntyy, se pelko häviää. Mutta nyt kun hän ei enää edes halua olla isä, ni on aika vaikea kuvitella enää mitään ja varsinkin jos miehen tunteet minua kohtaan on kuolleet, ni siihen on hirveän vaikea perustaa perhettä. Lisäksi luulin, että hänellä kuitenkin olisi halua yrittää perhe-elämää kanssani, kun hankki itselleen isomman asunnon ja kokoajan on ollut puhe, että vauvan syntymän jälkeen muutamme kaikki sinne.
Olen rv 32 ja tuntuu aivan sairaan pahalta jäädä juuri nyt yksin. Vihainen en miehelle ole, koska toista ei vaan voi pakottaa rakastamaan, hyvin surullinen ainoastaan. Ja tällä hetkellä koko raskaus tuntuu varsin pahalta, ahdistavalta ja kauhealta. Tiedän, että pitäis ajatella että aika parantaa, varmasti parantaa, mutta se ei tällä hetkellä lohduta, kun on muuten niin kovin yksinäinen. Viime ajat olen vain itkenyt ja itkenyt. En pysty kunnolla nukkumaan, syöminen on todellista pakkopullaa ja muutenkin koko elämä tuntuu aivan järjettömän raskaalta tällä hetkellä. Neuvolasta laittoivat minut puhumaan neuvolapsykologille, mutta eihän hänkään tätä pahaa oloa vie pois, mutta tuskimpa siitä puhumisesta on haittaakaan?!
Kyllä me kaikki yksin jäävät selvitään! Ja nämä kokemukset vahvistavat, vaikka kliseiseltä kuulostaakin.
Ihmiset ovat selvinneet kautta aikojen ilman, että lapsen isä on vierellä..
Itseäni askarrutti kauan "mitä jos isättömyys aiheuttaa lapselle joitakin ongelmia/katkeruutta?".. mutta uskon ja olen kuullut että kunnon ihmisiä on kasvanut niistäkin, joilla ei ole biologista isää lähellä. Ja eihän sitä tiedä, vaikka tapaisi uuden miehen, joka oikeasti on valmis nauttimaan perhe-elämästä kaikkine kommeluksineen. Itse kuitenkin pidän (tai no, haluan pitää) kaukaisena haaveena tuota, koska edelleenkin painotan itselleni että nyt tärkeintä on vauva, ei se onko mies minun vierellä vaikka häntä ajoittain kaipaankin. Raskaushormonit ovat vaikeuttaneet osalta tässä suruprojektissa, välillä kun luulee olevansa taas ihan sinut asioiden kanssa, niin taas sitä pillahetaan itkuun :--D Mutta minä nyt itken ilosta, kuin surustakin niinkuin varmasti kaikki raskaana olevat.
Minuakaan ei aluksi lohduttanut siskoni lohdutukset, sillä tunsin häpeää (jonkinlaista epäonnistumisen tunnetta), katumusta, kaipuuta ja voi kaikenlaista tunteiden sekasortoa ettei itse pystynyt perässä.
Vähitellen kypsyttelin asiaa, vaihdoin ne "mielikuvat" joissa olin mieheni ja vauvan kanssa kolmin, siihen kuinka olen vauvan kanssa kahdestaan.. Siintä alkoi pikkuhiljaa nousuvaihe.
Nyt haluaisin jo kovasti päästä vauvan kanssa puuhaamaan kaikkea, mutta voi olen vasta kohta puolessa välissä ja odotan taas innolla ja ilolla tulevaa vauvaa
ha-:lle voimia!! Kuten myös kaikille muille raskaana eronneille. Kirjoitit ha-, että tuntuu pahalle jäädä yksin juuri nyt. Minä jäin yksin puolivälissä raskautta, mutta nyt olen alkanut ajattelemaan, että parempi että ero tuli raskaus aikana, eikä pikku vauva aikana. Nyt on aikaa viellä työstää eroa ja surra, itkeä ja tuntea ties mitä. Vauva aikana kaikkien näiden tunteiden läpi käyminen olisi ollut varmasti viellä vaikeampaa ja vienyt voimia, mitä taas vauvan kanssa tarvitaan paljon.
Itse ehkä olisin kokenut eron parempana vasta vauvan syntymän jälkeen, koska silloin ei olisi ollut niin paljon aikaa miettiä ja jossitella. Toki ero täytyy käydä läpi jossain vaiheessa elämää, mutta tällä hetkellä ainoa ajatukseni päässä on, että miksi, enkä pysty ajattelemaan tulevaa vauvaa ja loppuraskautta. Tai saitten toisaalta olisi sanonut aikaisemmin, koska ei olisi kerennyt kuvittelemaan ja elämään mielessä sitä perhe-elämää. Jotenkin asiaa on niin vaikea hyväksyä, kun kuitenkin puhetta on ollut yhteisestä tulevaisuudesta ja kaikesta ja sitten ihan kuin salama kirkkaalta taivaalta pam, kaikki on loppu.
Eilen kuitenkin soitin miehelle neuvolan jälkeen ja kysyin haluaako hän tietää, mitä siellä sanottiin. Ja kuulema oli kiva kuulla tilannepäivitystä. Miksi, jos se ei halua enää koko lasta? Nyt varmasti joku miettii, että miksi ylipäätänsä soitin ja kerroin? Siksi, että en halua että mies pääsee koskaan sanomaan, että olen sulkenut hänet lapsen elämästä pois jättämällä kertomatta asioita. Ja ehkä minussa joku pieni säälittävä toivonkipinä elää, että jospa mies on nyt ymmärtänyt että vauva oikeesti tulee elämään ja se on nyt ruvennut pelkäämään ihan tosissaan tulevaa ja hänen tapa käsitellä on sulkea kaikki asiaan liittyvä elämästään. Liekö sitten tyhmyyttä, mutta minun päähäni ei mene se, että hankkii isomman asunnon ja suunnittelee tulevaa kesää yhdessä vauvan ja minun kanssa ja sitten yhtäkkiä ei halua ja kuulema jo pidemmän aikaan on ollut niin, että ei halua...
On vaan niin raskasta, kun tuntuu, että on liikaa asioita selvittämättä ja aina löytää jotain jossiteltavaa... Ja tuleva pelottaa aivan järjettömän paljon, miten selviän pienen kanssa yksin?
Tämä palsta on aika vanha mutta ajattelin silti kirjoittaa tänne, jos joku vaikka lukisi. Olen 38 vuotias ja halusin äidiksi suht. nopeesti ikäni takia. Ollaan tunnettu miehen kanssa puoli vuotta ja alettiin aika nopeasti yrittämään lasta. Meillä on ollut mukavaa yhdessä mutta nyt ovat alkaneet riidat ja tunteet on vähän kylmenneet. Olin jo ajatellut luopua raskaaksi tulemisesta mutta nyt tulinkin yhtäkkiä raskaaksi. En ole vielä edes plussannut mutta raskausoireet on selvät. Mies on ollut hyvä mutta hänellä on tosi paljon rahaongelmia (iso laina eikä rahaa eikä töitä) ja muuta stressiä kun ei osaa hoitaa asioitaan. Aloin kuormittumaan miehen avuttomuudesta ja aloin saada raivareita, kun tyyppi ei osaa ajatella eikä osaa laittaa asioitaan kuntoon. Hän ei oikein ymmärrä monia asioita. Kerran hän on jäänyt kiinni siitä että oli iskemässä toista naista humalaspäissään. Erosimme ja hän kärsi kovasti ja vannoi muuttuneensa. Nyt en voi tietää mitä tekee kun ei yöllä vastaa puhelimeen. En tiedä välittääkö hän minusta enää kun saan näitä raivareita, kun hän ei tajua jotain yksinkertaista asiaa. En itsekään ole mitenkään helppo kumppani. Hän muutti pois ainakin vähäksi aikaa ja minulle tuli helpompi olo. Nyt en tiedä jatkaako hänen kanssaan ja haluanko tämän lapsen, jos tulen jäämään yksinhuoltajaksi, kun pelottaa että miten pärjään yksin.Voin toki tehdä abortin ja koittaa saada lapsen vielä myöhemmin tai sitten jäädä lapsettomaksi. Tämä raskaus voi muutenkin mennä vielä kesken kun kestänyt vasta viikon. En tiedä haluanko jatkaa yhdessä miehen kanssa. Koitan nyt kuunnella tunteitani. Helpotti jo pelkkä kirjoittaminen tänne.
Älä nyt ainakaan aborttia tee. Minusta on aika kylmäveristä miettiä, pidäntkö tämän lapsen vai hankkiudunko siitä eroon ja yritänkö saada myöhemmin toisen lapsen. Anna luonnon huolehtia asiasta. Vakuutan, että viisikymppisenä ei ole kivaa miettiä, että minullakin voisi olla jo toisellakymmenellä oleva lapsi, ehkä kokonainen perhekin, mutta luovuin siitä ehdoin tahdoin.
Parisuhde ja vanhemmuus on kahden kauppa. Toista ei pysty muuttamaan, itseään jonkin verran, jos tarpeeksi halua on. Kokeile ja katso, riittääkö se siedettävään liittoon.
Kiitos sulle yxmuzi järkisanoista. Tässä itsellä on vaikea ajatella järkevästi, kun tuntuu ettei mies enää välitä ja huoli omasta jaksamisesta ja pärjäämisestä yksin lapsen kanssa iskee. En ole saanut mieheen kunnollista yhteyttä pitkään aikaan, hän on poissaoleva. Nyt hän on enemmän kontatissa ja huolissaan kun puhuin mahdollisesta abortista. Jään varmaan seuraamaan tuleeko lapsi ulos kun tulee kuukautisten alkamisajankohta.
Aika nopeasti tulin siihen tulokseen että tottakai pidän vauvan, kunhan raskaus nyt vaan menee hyvin. Tulen pärjäämään ihan hyvin, on mies sitten kuvioissa ja apuna tai ei. Kiitti vielä yxmuzille. :-)
Tottakai pidät vauvan :) voisinpa sanoa että se ainoa valinta ja päätös mitä naisen ei tarvitse katua.
Olin itse 39v. kun sain lapseni, ainoaksi jäi toista ei sitten kuulunutkaan. Olen niin onnellinen tästä ihanasta koulu-ikäisestä suloisesta tytöstäni!
Joillekkin ei vaan lapsia enään tule yli nelikymppisenä. Siksipä sinullakin voi olla nyt elämäsi ainut mahdollisuus tulla äidiksi.
Toivottavasti raskautesi sujuu hyvin.