tilaisuutta. Kaiken pitäisi onnistua aina heti. Sinun pitäisi löytää sopiva kumppani opiskeluikäisenä ja onnistua tulemaan hänen kanssaan toimeen. Joku siinä onnistuu, joku taas ei. Itse en onnistunut. En minä syytä omalle kontolleni kokonaan laita 1 1=2 molemmissa on syytä, jos suhde ei onnistu. Olisin ollut halukas yrittämään, mutta kihalttuni taas ei. Opiskeluajan sanotaan olevan elämän parasta aikaa, no, miten sen nyt ottaa. Ei se kyllä minun kohdallani ollut sitä. Pääsisipä näistä itsesyytöksistä ja epäonnistumisen tunteista kokonaan eroon, mutta kun ei vaan pääse. Päivittäin oma menneisyys jaksaa muistuttaa minua menetyksestä. Olisi parempi jos voisi kokonaan pyyhkiä muististaan oman menneisyyden ja elää vain tässä hetkessä, mutta kun ei vaan voi.
Elämässä ei saa koskaan toista...
Eraser...
12702
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Enpä nyt tiedä auttaako tämä, mutta sinulla on tarpeettoman synkkä asenne! Ei elämä noin ikävää suorittamista ole. Ei päättynytkään suhde ole välttämättä epäonnistunut suhde, jos siitä on saanut jotain. Kannattaisi elää hetkessä, niin voi nauttia siitä mitä on tässä ja nyt, koska joskus se kuitenkin otetaan pois.
Helpommin sanottu kuin tehty, tietty, mutta tavoittelemisen arvoinen asenne, IMO!
Olen itse myös huomannut sen, kuinka elämässä pitäisi onnistua aina kaikissa asioissa mahdollisimman nuorina ja oikeastaan myös ekalla kerralla, sillä myöhemmin näitä tilaisuuksia ei enää tule. Varsinkin kaikissa ihmissuhdejutuissa pitäisi onnistua aina heti ekalla yrittämällä, kuten just seurustelukumppanin ja ystävien löytämisessä. Olen huomannut usein sen, kuinka monissa kaveripiireissä useat ovat tunteneet toisensa jo kouluajoilta tai peräti ala-asteelta saakka, eli hyvinkin usein ne kaverisuhteet muodostuvat jo lapsuusiässä ja kestävät myös usein läpi elämän, riippuen tietenkin elämänmuutoksista. Mutta ainakin omasta kokemuksesta voin sanoa sen, että se ystävien löytäminen on usein kerta kaikkisen mahdoton tehtävä näin aikuisiällä, jos et ole onnistunut säilyttämään minkäänlaisia kaveruussuhteita kouluaikojen kavereihin, sillä uusiin ihmisiin on aivan mahdotonta missään tutustua, jos ei ole kavereita jo etukäteen.
"Sosiaalinen oravanpyörä" -teoria. Ellet nuorena hanki ystäviä ja kumppania, niin hiljalleen ajaudut oravanpyörään ja jokainen vuosi lisää vain vaikeuttaa tehtävää. Lopulta (olen itse nuorempi, mutta oma veikkaukseni) siinä 30 vuoden tienoilla "peli on menetetty" ainakin suurella todennäköisyydellä.
En minäkään ole onnistunut löytämään seurustelukumppania juuri ilmeisestä syystä. Tuntuu kun sukulaisten parisuhteet ovat jo niin pitkällä että he ovat kahvittelemassa Mount Everstillä kun minä olen vasta etsimässä retkeilykamppeita :) Olen jo niin ulkona noista sosiaalisista piireistä, että tuskin tulen koskaan rakkautta löytämään. Ainoat naiskontaktit ovat minulle äippä sekä terapeutti.
En uskalla tehdä aloitteita, koska olen rakkausujo ja en tiedä parinhausta mitään. Internet on viimeinen keino, mutta silloin olisin jo todella epätoivoinen. Ja jos nettideitti epäonnistuisi, se olisi kyllä viimeinen naula arkkuuni ja silloin kyllä repeäisin.
saa mitään jos ei sitä itse ota. Moni jää elämään menneisyyteen ja olettaa, että elämä on siellä nuoruudessa (kun kaikilla muillakin). Itse uskon, että parikymppisenä ihminen nykyään vasta etsii itseään. Silloin saadaan ihmissuhdekolhuja, kituutetaan huonolla palkalla tai opintotuella, sekoitetaan pää alkoholilla tai huumeilla, ollaan epävarmoja ja vasta astutaan aikuisuuteen. Lukekaapas tämä artikkeli: http://www.hs.fi/omaelama/artikkeli/ei kestä/NYT2005021115rxn
Se ei ennusta avioliitolle auvoisaa tulevaisuutta, mutta vielä vähemmän nuorena solmitulle avioliitollle. Itse voin väittää, että jos olisin mennyt parikymppisenä naimisiin, olisin nyt n. 30-vuotiaana eronnut. Enhän minä ollut sama ihminen 21-vuotiaana kun olen tänä päivänä. Silloin olin vasta lapsi ja niin nykypäivän monet parikymppiset ovat, hyvinvointivaltion kasvatteja kun olemme.
Nuoruus on aika tuskaista aikaa, mutta vielä tuskaisempaa on se, jos kuvitellaan, että elämä jää nuoruuteen. Ja jos tuota asennetta viljelee, niin sinne se takuulla jää. Minulla on miespuolinen kaveri, jonka pitkä seurustelusuhde päättyi n. 5 vuotta sitten. Mies ei ole sen jälkeen päässyt jaloilleen: sekoilee, juo runsaasti alkoholia, yrittää aina iskeä minua, mutta eipä hirveästi kiinnosta tyyppi, joka epätoivon vimmalla yrittää saada sillä hetkellä lähimpänä olevan naisen kämpilleen. Jollain tavalla pelottaa, ettei hän tuosta käytösmallistaan pääse enää irti. Hän on jollakin tapaa jämähtänyt sinne nuoruuteen.
Itselläni ei ole kumppania, mutta en sitä missään nimessä säälittele. Elän elämäni parasta aikaa. Yritän olla proaktiivinen, jos elämäntilanne ei tyydytä minua, lähden opiskelen, haen uutta työpaikkaa, etsin ystäviä netistä, käyn ulkoilemassa, leffoissa, baareissa, säästään rahaa matkaa varten, ostan kivoja vaatteita, käyn kirjastossa (usein), kuuntelen musiikkia, vuokraan leffoja jne. Olen ajat sitten päättänyt, että menneeseen en jämähdä, koska se on vähän kuin henkinen itsemurha (liian paljon sellaista ympärillä nähnyt). Ja kyllä sen kumppaninkin löytää helpommin jos jaksaa olla positiivinen. Tänne on tultu elämään, ei murehtimaan ja murehtimalla homma menee ihan päin p-tä.
Eräs henkilö meni naimisiin vasta 60-vuotiaana.
Kerkesi hän silti olemaan aviossa reilusti yli 20 vuotta.
Koskaan ei ole liian myöhäistä ja uusia tilaisuuksia tulee...
Mutta entä jos lasten hankinta on liian myöhäistä 60-vuotiaana?
Minä tahdon kumppanin jotta voin lisääntyä. Tahdon omia biologisia lapsia.
Adoptio ei tule kysymykseen eikä mikään muukaan keinotekoinen lasten hankinta.
Elämälläni ei ole ollut merkitystä jos en pääse jatkamaan geenejäni. Kuoltuani lakkaan olemasta.
entäs ne, jotka eivät kykene lainkaan saamaan omia, biologisia lapsia? Onko heidän elämänsä täysin merkityksetöntä? Aika julma ajattelutapa mielestäni. En muutenkaan oikein ymmärrä ajattelutapaa, että lapset tekisivät ihmisestä välttämättä onnellisen tai elämästä tyydyttävän. Uskon, että lapset eivät korjaa synkäksi muuttunutta elämäntilannetta. Se täytyy itse korjata ja silloin kun kokee elämänsä tasapainoiseksi ja tyydyttäväksi, niin lastenkin on hyvä tulla tähän maailmaan.
Lapset eivät ole mitään muuta kuin riesa ja murheenkryyni. Niiden kasvattamiseen kuluu lottovoitto ja ne pilaavat muuten kukoistavan parisuhteen. Ilman turhia paineita elämästä nauttii enemmän. Elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi lasten hoitoon.
Kerrankin joku uskalsi sanoa asian suoraan.
"En muutenkaan oikein ymmärrä ajattelutapaa, että lapset tekisivät ihmisestä välttämättä onnellisen tai elämästä tyydyttävän."
En usko että tekeekään, itseasiassa lapset varmasti tekevät elämästä entistä rasittavampaa.
Mutta minulla on vakaa usko että olen ollut turhaan olemassa jos en levitä geenejäni eteenpäin.
Ei ole kyse onnellisuudesta.
että ihminen on tullut lisääntymisessä tiensä päähän. Planeetta ei enää muutoinkaan enempää ihmisiä kestä ja mitä enemmän ihmisiä tänne syntyy sen huonommaksi eläminen kaikkien kannalta muuttuu. Ihminen on jo tehnyt maailmasta kestämättömän paikan itselleen elää ja sitä prosessia ei mikään enää pysty peruuttamaan. Ehkä on vain parempi jos lajimme kuoleekin sukupuuttoon, mutta luonnollista kautta ilman että ketään likvidoidaan. Pikemminkin sillä päätöksellä että nykysukupolvet eivät enää lapsia hanki. Täällä kehittyneimmissä maissa suunta on sitä paitsi jo pitkään ollut siihen päin ja vähemmän kehittyneemmätkin maat seuraavat jossain vaiheessa perässä. Olisi järkevää nähdä että ei ole mitään mieltä yrittää epätoivoisesti säilyttää tätä kehityksensä päähän tullutta lajiamme ajattelemalla että sivilisaatiomme olisi jotain niin merkittävää ettei se saisi kadota tai että suvun nyt täytyy vain jatkua. Ei sen täydy, eikä tarvitse.
Parasta mitä järkevä ihminen voisi tehdä loppuelämäänsä ajatellen olisi etsiä seuraksi ihminen jonka kanssa todella välittää pysyä läpi elämän ja elää täysi elämä hänen kanssaan vain hänelle omistautuen, minkä jälkeen ei varmasti harmittaisi vaikka kuoleman jälkeen olemassaolo ei enää jatkuisikaan, sen paremmin kuin oma sukukaan. Maailma on vain yksinkertaisesti muuttunut liian pahaksi, jotta tänne kannattaisi enää yhtään uusia ihmisiä tuoda.
Kunpa vain löytäisi sen toisen ihmisen jota voisi kutsua rakkaakseen. Kaikki eivät sitä löydä koko elämän aikana, tai sitten menettävät hänet jonkin aivan typerän syyn vuoksi...