Mieheni on kärsinyt masennuksesta usemman (8) vuoden. Välissä on rankkoja masennusjaksoja mutta ei sairaalahoitoa vaativia aikoja. Maniaa en mielestäni ole hänessä huomannut koskaan. Takana hänellä todella vaikea lapsuus ja nuoruus. Sitten opiskelupaineet, perhe ja haastava työ mielenterveystyössä. Hän on syönyt lääkkeenä cipralexia 25mg/vrk 5 vuotta.
Nyt minusta tuntuu, etten enää jaksa. Meillä on 4 pientä lasta, iso talo, lainaa siitä ja minulla saamaton mies. Tunnen välillä itseni todella yksinäiseksi ajatusteni kanssa. Viime viikolla mieheni oli psykiatrisen sairaanhoitajan luona tullut hänen kanssaan siihen tulokseen, että miehelläni on tyypin 2 kaksisuuntainen mielialahäiriö. Tämä oli minulle kuin isku vasten kasvoja. Korvissani soi vaan, että krooninen, uusiutuva, johon ei ole pysyvää parannuskeinoa. Nämä sanat iskivät moukarin lailla minua, kun googletin tästä tietoa. Tuntuu, että olen tunnelissa, jossa on mustaa sekä edessä, että takana.
Miehelläni ei ole voimakkaita mania-jaksoja. (Vertaan lähipiirissäni olevaan tuttavaan, jolla on TODELLA voimakkaita maniajaksoja ja tämä osittain saa minut pelkäämään tätä kyseistä tilaa valtavasti). Mutta mieheni hermostuu todella helposti. Yksi väärällä äänenpainolla lausuttu sana saa valtavat mittasuhteet. Naapurimme valitti kissastamme, ja mieheni oli valmis ampumaan sen naisen. (ei siis todella tuollaista tekisi ja ei tietenkään naapurille sitä sanonut). Joskus mieheni on laihduttanut 20 kiloa 5 kuukaudessa ja lihonut ne takaisin korkojen kera puolessa vuodessa. Hän on todella ahdistunut ja jos ei pääse juoksemaan, silloin hänen mielestään millään ei ole mitään väliä.
Mutta kuka kysyy, miten minä jaksan? Kaikki sukulaisemme, tuttavamme ja naapurimme luulevat meidän elävän kaunista ja ihanaa lapsiperheen ruusuista arkea. Miten tästä eteenpäin? En voi jättää miestäni, se ei tule ikinä kysymykseenkään. Rakastan häntä ja meillä menee muuten ihan hyvin. Mistä saan voimavaroja tämän vaiheen keskelle? Miten kestän ihmisten katseet, kun perheemme kulissit horjuvat? Miten kestän sen paineen, että minulla on parantumattomasti henkisesti sairas mies? Kaiken tämän olen kätkenyt sydämeni sisälle aiemmin. Olen ajatellut, että rakkautemme voi parantaa hänet. Olen halunnut olla normaali pienellä maalaispaikkakunnalla, missä mieheni joutuu työnsä ja luottamustehtäviensä takia olemaan ihmisten kanssa paljon tekemisissä.
Nyt olen yksin, sillä muutama netistä luettu lause irrotti rakkaan mieheni sairauden maailman omaksi.
Tuntuu pahalta ja itkettää kokoajan.
Nyt minusta tuntuu, etten enää jaksa. Meillä on 4 pientä lasta, iso talo, lainaa siitä ja minulla saamaton mies. Tunnen välillä itseni todella yksinäiseksi ajatusteni kanssa. Viime viikolla mieheni oli psykiatrisen sairaanhoitajan luona tullut hänen kanssaan siihen tulokseen, että miehelläni on tyypin 2 kaksisuuntainen mielialahäiriö. Tämä oli minulle kuin isku vasten kasvoja. Korvissani soi vaan, että krooninen, uusiutuva, johon ei ole pysyvää parannuskeinoa. Nämä sanat iskivät moukarin lailla minua, kun googletin tästä tietoa. Tuntuu, että olen tunnelissa, jossa on mustaa sekä edessä, että takana.
Miehelläni ei ole voimakkaita mania-jaksoja. (Vertaan lähipiirissäni olevaan tuttavaan, jolla on TODELLA voimakkaita maniajaksoja ja tämä osittain saa minut pelkäämään tätä kyseistä tilaa valtavasti). Mutta mieheni hermostuu todella helposti. Yksi väärällä äänenpainolla lausuttu sana saa valtavat mittasuhteet. Naapurimme valitti kissastamme, ja mieheni oli valmis ampumaan sen naisen. (ei siis todella tuollaista tekisi ja ei tietenkään naapurille sitä sanonut). Joskus mieheni on laihduttanut 20 kiloa 5 kuukaudessa ja lihonut ne takaisin korkojen kera puolessa vuodessa. Hän on todella ahdistunut ja jos ei pääse juoksemaan, silloin hänen mielestään millään ei ole mitään väliä.
Mutta kuka kysyy, miten minä jaksan? Kaikki sukulaisemme, tuttavamme ja naapurimme luulevat meidän elävän kaunista ja ihanaa lapsiperheen ruusuista arkea. Miten tästä eteenpäin? En voi jättää miestäni, se ei tule ikinä kysymykseenkään. Rakastan häntä ja meillä menee muuten ihan hyvin. Mistä saan voimavaroja tämän vaiheen keskelle? Miten kestän ihmisten katseet, kun perheemme kulissit horjuvat? Miten kestän sen paineen, että minulla on parantumattomasti henkisesti sairas mies? Kaiken tämän olen kätkenyt sydämeni sisälle aiemmin. Olen ajatellut, että rakkautemme voi parantaa hänet. Olen halunnut olla normaali pienellä maalaispaikkakunnalla, missä mieheni joutuu työnsä ja luottamustehtäviensä takia olemaan ihmisten kanssa paljon tekemisissä.
Nyt olen yksin, sillä muutama netistä luettu lause irrotti rakkaan mieheni sairauden maailman omaksi.
Tuntuu pahalta ja itkettää kokoajan.
Vastaukset 11
Vanhimmat
se on rankkaa, voimia. Kiva kun kirjoitit ettet jättäisi miestäsi. Tuttavapiirissä oli tapaus jossa vaimo jätti miehensä heti tämän sairastuttua. Se oli mielestäni todella julmaa. Vaikka mielenterveysongelmaisen kanssa elämä onkin raskasta välillä.
Ei se maailma siihen kaadu jos onkin kakkostyypin dipo, tää sairaus pystytään kyllä hoitamaan asianmukaisella lääkityksellä oireettomaksi, jolloin miehesi on paljon rauhallisempi ja raivareita ei tule.
Ole kiitollinen että on kakkostyypin dipo sillä käsittääkseni tähän ei liity psykoottisuutta eikä harhoja vain mielialan vaihteluja ja lievää hoppuilua.
Tsemppiä sulle! kyllä se siitä lievää lääkitystä peliin eikä se tee kasvista.
sanoisin kaikkein tärkein, etsi Jeesusta elämääsi ihan tosissaan Hänen kanssaan menet vaikka läpi harmaan kiven, ehkäpä Hän armossaan on antanut sinulle vastoinkäymisiä juuri siksi että pelastuisit ja perisit iankaikkisen elämän.
Hän toki pystyy parantamaan miehesi, mutta jos ei paranna mimensä kunniaksi, niin Hän tahtoo varmasti pelastaa miehesi myös, parempi on mennä sairaana taivasten valtakuntaan, kuin terveenä helvettiin.
Tsemiä rukoile Jeesusta elämääsi se kannattaa, Häneen et koskaan pety etkä kadu.
Kyllä kaikki muuttuu paremmaksi. Itellä sama lääkitys ollut vaikeaan masennukseen kylläkin ja isompana annoksena. Mulla on lapset otettu sijoitukseen reilu viikko sitten ja kaksisuuntainen diagnoosi tehty parisen viikkoa sitten. lääkitys laitetaan kohdilleen ja toivon saavani lapset takaisin.
Ihana kuulla, että jaksat olla miehesi kanssa silti, toivottavasti hän ymmärtää sen tärkeyden. Minulla aika tuore suhde vasta takana ja kovilla oltu kaikkien asioiden kanssa, mutta kovasti hän vihille on mua viemässä ja haluaa olla tällaisen "hieman sekopään" kanssa. Välillä valvotan häntä yöt, kun en saa nukuttua (unilääkkeitä otin tammikuussa yliannostuksen, niin en ole uskaltanut ottaa uusia käyttööni). Välillä taas en jaksa liikkua sohvalta mihinkään. Valtimon viilsin auki pari viikkoa sitten. Hän soitti ambulanssin ja piti minut hengissä siihen asti, että apuvoimat tuli.
Ajatukset ovat kovin sekavat, ja toisaalta vaikka nytkin näillä sivuilla olen, niin ehkä täällä ei kannata kauheasti olla, koska itsekin välillä ahdistun kun ihmiset kertovat kokemuksistaan, ettei tästä ikinä selviä parempaan kuntoon jne,. minä ainakin vielä (maaninen jakso menossa) jaksan uskoa vielä, että kaikki menee hyvin. Tällä hetkellähän itseasiassa kaikki tuntuu olevan helvetin hyvin, vaikka eihän asia niin ole.
Lapset saattelin kotilomilta tänään ilta seittemältä takaisin vastaanottokotiin, ja hekin kyllä ymmärtävät että heidän on parempi siellä tällä hetkellä.
Ja ehdottomasti kelalta kysellä sopeutumisvalmennuskursseja. Ne on tarkoitettu koko perheelle, ja siellä lapsille kerrotaan asiasta ikätason mukaan, ja vanhemmat/parit saavat purkaa kokemuksiaan ja tuntojaan vertaisessaan ryhmässä, ilman että tarvii hävetä väsymystään tai mitään.
Kaikissa meissä silti on jotain hyvää....=)
Tämä kaikki on minulle niintuttua omasta elämästäni vuosien takaa.Kyllä minäkin lamaannuin uutisesta.Näin jälkeenpäin voin kokemuksesta sanoa,että elä vain päivä kerrallaan Jeesukselta apua pyytäen.Älä maalaile kauhukuvia tulevaisuudesta,se tulee,mikä on tulevaksi suotu.Kaikkien sairaus ei mene saman kaavan mukaan.Nyt on tärkeää huolehtia lapsistasi mahdollisimman hyvin.Lääkkeet oikein otettuna auttavat ja miehesi mieli vielä tasoittuu. Tämä sairaus on vaan opittava myöntämään ja elettävä sen tiedon kanssa.Tiedän että täässä vaiheessa tunteet jylläävät ja tulevaisuus tuntuu mustalta,mutta sinä selviät kun aikaa kuluu. Minäkin olen selvinnyt.
Ymmärrän sinua,kävin kaiken saman läpi.Mutta minun oli pakko jättää mieheni,tai siis hän jätti meidät 3 kertaa..Koska en jaksanut ottaa enää turpaani.Olen itsekin ihan rikki sillä hän haukkui minua ja kaikkea mitä tein,ruuista lähtien ja vahti jopa vessapaperini käyttöä,ja laski 'kuinka kalliiksi hänelle tulin' vaikken missään ikinä käynyt enkä mitään ikinä itselleni ostanut.Mekin asuimme pienessä kylässä ja paine oli suuri..
Erostakin olen saanut maksaa kalliisti,nyt saan jatkuvasti txt ja tarinaa miten 'vien hänen rahansa' kun joutuu maksamaan elatuksia lapsestamme.Eihän niitä edes maksa vaan ulosotto ne ottaa.
Toivon että minulla olisi joku jolle voisin jutella,hyvin harva ymmärtää mitä tämä on ja miten helvetillistä ellei itse ole kokenut.
Minunkin ex-mieheni lihoi n.110kiloiseksi,joi kovasti silloin ja nyt on tikkulaiha,harmaa naamainen ja kuulema käyttää huumeitakin,mikä vain pahentaa sitä sairautta.
Eksyin tänne sivulle taas. Luin tuota aloitustani ja ajattelin, että haluan kertoa teille, miten meillä menee nyt.
Mieheni sai kuin saikin ajan psykiatrille maaliskuun loppupuolella. Tämä psykiatri toimi heti. Hän käski lopettaa masennuslääkkeen syönnin välittömästi ja kutsui mieheni sairaalaan (kuukauden päästä) aloittamaan uuden lääkityksen. Niin vain kävi, että mieheni olotila meni vaikeaksi. Hän suoriutui päivän töistään ja jaksoi kohtuullisesti kotona mutta ahdistus oli valtava. Emme ymmärrä, mutta kuin taivaan lahjana hänen puhelimensa soi viikkoa myöhemmin pääsisäisviikolla ja miestäni pyydettiin tulemaan heti sairaalaan (yllättäen oli paikka vapautunut , kiitos pienen paikkakunnan). Mieheni meni heti, vaikka itse vastustelin.
Itse olin shokissa ja ahdistuksessa. Yksin näiden kaikkien lasten kanssa. En olisi ikinä voinut kuvitella, mitä on olla todella ahdistunut. Olin käytännössä poissa tolaltani. Onneksi vanhempani tulivat auttamaan ja pitämään arjen uomissaan. Sain kodinhoitajan 8h päivässä toukokuun loppuun asti.
Mieheni olo oli kaksi viikkoa todella kehno. Mania vaan voimistui sairaalassa. Hän ei ollut psykoottinen, ei käyttänyt rahaa holtittomasti tms. Ärsyyntyminen oli voimakasta, hän ei jaksanut keskittyä mihinkään pitkää aikaa. Kun hän oli ollut sairaalassa kolme viikkoa, tapahtui yhtäkkiä käänne. Hänen mielensä tasaantui, hän alkoi olla seesteinen ja rauhallinen. Nyt hän ihmettelee omaa käytöstään. On todella harmissaan kaikista vaikeuksista elämässämme. Hän tuskailee, miten väkivaltainen hän on ollut, vaikkei koskaan ole fyysisesti minua tai lapsiamme uhkaillut. Hän kokee, että on ollut psyykkisesti meidän perheemme myrkyttäjä ja tyranni. Sairaalaan lähtiessä hän sanoi minulle: "Teen tämän kaiken rakkaudesta sinuun ja lapsiin, haluan tulla terveeksi ja hyväksi isäksi ja puolisoksi!"
Juttelin hänen psykiatrinsa kanssa. Tämä kertoi, että mieheni hoitoennuste on hyvä, koska miehelläni on sairauden voimakas tunne, hyvät kognitiiviset taidot ja kyky analysoida omaa toimintaansa ulkopuolisena, sekä tietenkin nyt löytyi prikulleen oikea lääke ja viimeksi muttei vähäisimpänä mieheni on absolutisti. Haluan luottaa, että tulevaisuutemme on hyvä. Jos takana on 12 onnellista vuotta (koen itse näin), missä on ollut hoitamaton sairaus joka päivä läsnä, niin miksi elämämme muuttuisi huonoksi, jos nyt tätä sairautta hoidetaan?
Aikaa on kulunut nyt viisi viikkoa. Nyt täällä kotona vierailee rauhallinen, tasapainoinen ja seesteinen isä ja rakas aviopuoliso. Hän ei ole halunnut tulla liian aikaisin kotiin. Hän haluaa tulla todella terveeksi, ennenkuin ottaa suuremman askeleen. Tiedämme, että kotiutuminen on kahden viikon sisään. Onneksi perheinterventio, parisuhdeterapia sekä mieheni psykoterapia jatkuvat nyt avopuolella.
Ja vielä niistä kulisseista... Me päätimme, että meillä ei niitä ole. Kävin pitkän hyväksymisprosessin tämän asian kanssa. Kun hyväksyn bipon miehessäni, pystyn myös hävittämään ne säälittävät häpeän tunteet, mitä kannoin sisälläni sairaalassaolon alkuaikoina. Me haluamme olla avoimia. Jos jotkut ihmiset haluavat meidät hylätä tai lopettaa ystävyyden tämän sairauden takia, he joutavat mennäkkin. Se ei todellista ystävyyttä sitten ollutkaan. Tällaiseen emme ole vielä joutuneet törmäämään mutta todennäköisesti sekin vielä eteen tulee.
Mutta suurin lohtu meille on tullut taivaasta. Taivaanisä on antanut meille molemmille suuren luottamuksen tulevaisuuteen, häneltä olemme saaneet palavan rakkauden toisiamme kohtaan. Hän on auttanut meitä nyt ja tulee auttamaan tulevaisuudessa. Häneen me turvaamme.
Tämä tuntuu ihmeeltä, että mieheni parani.
Niin unohdin sanoa, että mieheni lääkitykseksi tuli seroquel prolong 600mg/iltaisin ja seroquel 25mg/ tarvittaessa kerran päivässä. Muuta lääkettä ei ole. Näillä on mennyt nyt kaksi viikkoa valtavan hyvin. Onkoo mielestänne kohtuullinen annos vai suuri vai???
ja hairahduksia, joissa haluat lopun elämäsi roikkua riistäen yhteiskuntaa. Ei kuulu ammatin piirin. Aseet eivät ole serkkujasi, kysymyksessä myös uskonnollinen hyväksikäyttö termi- "Haikea jättää hyvästit fasistiselle yhteiskunnalle" myös mustanaamion kostonaamarin käyttäjälle tutuksi.
normaalisti pidetä ihmissyöjänä. Miksi sellaiseen on menty kaksisuuntaisella mielialahäiriöllä, he ovat kansantaloudellisesti kiinnostuneita alastaan? Krimipersoona, mikä se on? Missä se on? Valaistumisen takana, se ei oikeuta mihinkään toimiin. Compac Disk ja ajatuksena ihmissyönti, erään suvun Saaga. Missä turvapaikan hakija, amputaatiossa ehkäpä? Tarvitsetko itse?
Moi! Vähän myöhään vastaan, mutta eipä se mitään... Kuulostaa upealta, että tilanteenne on paranemaan päin. Kaksisuuntainen on aina parempi hoidettuna kuin hoitamattomana. Tsemppiä ja kaikkea hyvää teille!