Kertoisiko joku millainen on panikkikohtaus? Epäilen, että minulla on paniikkihäiriö.
olen todella kiitollinen jos joku edes vaivautuu vastaamaan=)
olen todella kiitollinen jos joku edes vaivautuu vastaamaan=)
Turvaa tilisi vahvistamalla puhelinnumerosi. Voit silloin palauttaa unohtuneen salasanan tekstiviestillä.
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Sydän hakkaa, kädet hikoaa ja tärisee...pakko päästä pois sieltä missä on, (vaikka kassajonossa)...ahdistaa.... Enpä osaa sanoa, itselläni oli tuommoisia oireita ja kuvittelin paniikkikohtauksiksi, mutta sitten se kai olikin vain jotain ahdistuneisuutta, ainakin lääkärin diagnoosin mukaan. Mitä enempi niitä kohtauksia pelkää, sitä enempi niitä sitten tulee. Kipinkapin vaan lääkäriin hakemaan helpotusta niin ei tarvi kärsiä.
Tuohon on lähes mahdoton vastata, koska kyseessä on niin yksilökohtainen asia. Tarkoittaa sitä, että eri ihmisillä kohtaukset ovat erilaisia ja niihin liittyvät pelot saattavat poiketa hyvin paljon toisistaan. Samalla henkilölläkin voi olla monta eri kohtauksen laukaisevaa tekijää, ja ne saattavat ilmaantua erilaisin tavoin. Yhdistävänä tekijänä on kuitenkin aina syvä ahdistus ja pelko, että jotain tapahtuu - oli se sitten irrationaalista pelkoa tai ei, niin kohtauksen tullessa, ei enää itse yleensä pysty hallitsemaan tilannetta ja tunteita. Usein kohtauksiin liittyy jokin jokin fyysinen tuntemus, kuten sydänkipua, hengenahdistusta, hikoilua, huimausta, heikotusta tai muita oireita. Oman kontrollin katoaminen, eli ei enää kykene erottamaan aitoja tuntemuksia "vilpillisistä", on siis kuitenkin usein se yhdistävä tekijä.
Olisi huomattavasti helpompi analysoida tilannettasi, jos kertoisit hieman oireistasi tarkemmin. Joka tapauksessa kannattaa olla yhteydessä terveydenhuoltoon, jos tuntuu siltä, että tunteet kontrolloivat sinua, eikä toisin päin, kuten asian pitäisi olla. Tsemiä! :O)
Tarkennan nyt hieman tilannettani..
Lapsuuteni oli melko rankka. Äitini oli alkoholisiti ja isäni ei piitannut meistä lapsista. Äiti ja isäni erosivat usean kerran ja välillä taas palasivat yhteen siinä toivossa, kaikki järjestyisi. Välillä me lapset asuimme äitimme kanssa, välillä isämme ja välillä vain minä äidin kanssa. 18 vuotiaana sairastuin syömishäiriöön. Vuosi siitä muutin omaan asuntoon. Silloin syömishäiriöni pahentui vielä enemmän. Samalla kun panikoin ulkonäköni kanssa murehdin myös äitini tilannetta. Halusin auttaa mutta en onnistunut.
Sairastuin masennukseen. Kävin muutaman kerran psykiaatrin juttusilla, mutta siitä ei tuntunut olevan mitää apua. Söin myös masennuslääkkeitä, mutta lopetin nekin aika nopeasti.
20 vuotiaana sairastuin sydänlihastulehdukseen ja olin ihan varma että nyt tuli lähtö!Ihmeen kaupalla selvisin elossa,tosin jätti hän se jälkensä.ikävät muljahdukset ja ahdistukset jne..Sairastumiseni jälkeen tuli kuoleman pelko. Pelkäsin joka päivä että kuolen. En uskaltanut nukahtaa koska pelkäsin, että en enään koskaan heräisi. Vaikka sydänlihastlehduksesta on jo yli vuosi, pelkään edelleen kuolevani. Vähän väliä juoksen lääkäreissä koska aina epäilen, että minulla on jotain esim syöpä tai joku sydänsairaus.
Minulla on todella huono itsetunto ja olen tyhmä kun mikä. Koulua en ole oikein jaksanut, töissä en ole kyennyt käymään yli vuoteen. Muutenkin elämäni tuntuu niin "turhalta".
Viime keväänä äitini menehtyi ja masennuin täysin. On niin ikävä äitiä
Mielestäni mainitset tuossa useitakin paniikkihäiriön oireita ja lisäksi lienet masentunut. Hypokondria kuuluu usein paniikkihäiriöön ja kärsin siitä itsekin. Eli että pienikin muljahdus, kipu tai muu tulee tulkittua pahimman kaavan mukaan ja maksettua pitkä penni lääkäreille erilaisista tutkimuksista. Tässä inhottavana asiana on, että jos tuudittautuu siihen, että hypokondriaa tämä taas vaan on, niin joku kerta sitten se ei olekaan, vaan onkin tosi kyseessä... ja kierre jatkuu, koska ikinä ei voi tietää varmaksi.
Omaan lapsuuteeni kuului myös perheenjäsenen alkoholismi ja epävakaat olot, tosin "kulissien takana". Ensimmäisen kohtaukseni sain ratsastusleirillä alle 10-vuotiaana. En tiennyt mikä minulla oli: oli paha olo, epätodellinen, tärisin, en voinut olla paikallaan, sydän hakkasi, pelkäsin että sekoan (sen verran mitä lapsi osaa sellaisia pelätä). Tämän jälkeen kohtauksia tuli jokunen vuodessa ja aina iltaisin nukkumaan mennessä. Yleensä päivään oli liittynyt jokin jännittävä tai totutusta poikkeava asia.
Nyt aikuisena oireet ovat muuttuneet, etenkin viime vuosina. Tulee usein pakko päästä pois jostakin tilanteesta (bussi, luento, kauppa...), pelko etten saa happea, huimausta, kuolemanpelkoa... lisäksi olen alkanut vältellä kotoa poistumista yksin. Yleensä käyn paikoissa vain mieheni kanssa. Hän myös ajaa aina autoa, koska itse pelkään nykyään sitäkin. Ja tosiaan pelko vakavista sairauksista varjostaa elämääni ja olen nyt ollut puolisen vuotta aika puolikuntoinen (ja peloissani syystä, jota ei siis löydetä).
Oireita on siis lukuisia ja ne voivat muuttaa elämän aikana muotoaan ja pelästyttää. Lääkkeitä en syö. Täytyy olla muitakin keinoja selvitä!
minulla on ollu nyt viimeaikoina ollu synkkää mielialaa ja ahdistuneisuuden tunnetta ja päässä tuntuu likkuvan ei mitään,välillä ahdistaa rinnasta ja päätä särkee
tuntuu rintakipua ja syke nousee ja ahdistaa. Saattaa tulla semmosia kylmiä aaltojakin ehkä. Ällötystä saattaa tuntua/palan tunnetta kurkussa.
Olo tuntuu aluksi hiukan oudolta, hiukan sekavalta ja mieli ei ole rento. Sitten, joku juttu tapahtuu (lääkkeiden käytön aikana voimakas humahdus kuin sähköisku selkärangassa). -Pim- olet painanut paniikkinappulan pohjaan ja..
-järkyttävän ahdistunut olo
-pakko päästä johonkin
-kurkkua alkaa kuivamaan, sitä puristaa
-nieleskelet tiheään, ehkäpä liman tunne nielussa, mikä ei mene alas sitten millään
-hengittelet tiheästi ja tarkkailet sitä kuten itseäsi
-hirveä huuma päässä, syke nousee, jopa räjähtää
-kylmänhikiset kädet, kroppa ei tunnu omalta
-saattaa keinuttaa taikka sellainen pyörryttävä olo, pakokauhu
-vetäydyt ehkä sykkyrään, hartiat kumarassa ja jännität koko kroppaa, niskat jumissa
-kroppa saattaa alkaa tärisemään voimakkaasta kauhusta, jos hampaat vie lähekkäin, ne tärisee kuin kylmässä
-ei tajua mitä itselleen on tapahtumassa, etsii uhkaa ja kohdistaa sen omaan olotilaan, joka vain pahenee tästä, ja pelkää juuri sitä seurausta eli kaikkia näitä fyysisiä oireita
-ajatus että tulee hulluksi ja muut näkevät että mää nyt panikoin ja hirveän säälittävä olotila ja pelko
-valtava epäymmärrys mitä siitä mitä tapahtuu ja syvä pelko että taasko tää tulee ja miksi tää pahenee
-masentava olo, että miksi tää nyt tuli mulle ja miksi nää ei lopu ikinä vaikka edellisestä kohtauksesta on jo aikaa
Kovan kohtauksen jälkeen kestää kauan että palautuu "normaaliksi". Pari päivää saattaa olla hirveä "krapula". Masennus, säälittävä, arvoton olo. Tuska omasta hyvinvoinnista, pelko oman elämän synkkenemisestä. Ja koska kohtaus on saattanut tulla mistä vain niin sitten alkaa välttämään samaa tilannetta ja paikkaa, hakee selitystä. Ja koska oireita on palkon, niille herkistyy ja niitä alkaa alitajuisesti tarkkailemaan.
Mikä avuksi:
Olen nyt pyrkinyt ajattelemaan, että kroppa viestittää siitä, että kaikki ei ole hyvin. Paniikkikohtaus on siis vähän niin kuin suoja, joka suojelee minua kun yritän liikaa. Siis hyvä asia!
Kohtauksessa valtava energiamäärä tulee pihalle, sellainen määrä, joka vie voimat usein pitkäksi aikaa, ei ole siis syytä huolestua voimattomasta olosta!
Ahdistus ja masennus ovat jälkivaiheita, jolloin pyrin purkamaan ja käymään läpi nämä tunteet, tämäkin on hyvin vaikeaa kun/jos on täysin yksin ja ei ole kelle puhua.
Vältän ylikierroksia, elämänkontrollia, yritän asioiden tapahtua omalla painollaan vaikka kuinka mieli tekee vaikuttaa juttuihin liikaa.
Ymmärrän, että olen kantanut paljon taakkaa tietämättäni ja sullonut ikävät tunteet omaan nuppiin. Nyt pyrin olemaan paljon hellempi itseäni kohtaan. Minun ei ole pakko tehdä sitä tai tätä, minun ei ole pakko huolehtia niin paljon kuin tapana on ollut. Välttelen liikaa tunnollisuutta vaikka se on syvä luonteenpiirteeni. Kevennän vastuuta.
Kohtauksen jälkeen tai sen aikana kun tiedän, että poks, nyt alkaa helpottamaan, onnittelen itseäni siitä, että taas kerran selvisin hengissä, perkule kun oon vaan niin kova tyyppi. Ja noista ikävistä tapahtumasarjoista ajattelen nykyään, että oikeesti olen nähnyt ja kokenut niin paljon kovaa tuskaa, ahdistusta ja masennusta, että selviän ihan oikeasti aivan kaikesta. Ja näinhän se on!
Kadulla hymyilen kun kuulen asioita, jotka ovat toisille ahdistavia esim "mää stressaan joulusta". Heh, kyllä hymyilyttää pikkujutskat.
Tai sitten kuulen toisen lapsen sanovan toiselle "sää oot tyhmä, mut emmää tienny, et sää oot noin tyhmä". :) Ajattelen silloin, että plääh, määpä vasta tyhmä oon, mut hei, mää tiiän sen itekin kun olen hyvin vastuullinen aikuinen. Tunnollinen, arka ja ujo, mutta niin sitkeä, herkkä ja luja!
Kun menen ahdistavaan ruokalaan hissillä, jossa on naisia, saatan lähteä ekana hissistä mutta senjälkeen avaa niille ruokalan oven hymyillen kuin herrasmies konsanaan. Ja olen ylpeä pikkuhetkistä.
Uutena kikkana olen löytänyt liki päivittäisen rentoutumiskeinon. Käyn hiljaisuudessa koko kropan lihakset läpi niitä puristaen ja lopuksi tupla-ajan rentouttaen.
Ja olen suunnitellut tuota eft-naputelua korvaamaan lompakossani olevan bentso-tabletin (Xanor) kovaa kohtausta varten (lappu lomakkoon miten naputella otsaa, poskipäätä jne kun alkaa tuntuu pahalta). Mutta en ole saanut enää yhtään niin kovaa paniikkia puoleen vuoteen, että olisi tarvinnut pilleriä ottaa. SSRI:t heivasin mäkeen kun taistelin syksyllä yksin kotona sikaflunssan läpi.
Aurinkoista kevättä vaan muille taistelutovereille! Tiedän, että te ootte lujia ja poikkeuksellisen hyviä ihmisiä!
Hieno tarina, kiitos siitä! Sain tekstistäsi paljon energiaa ja hyvää taistelutahtoa paniikkihäiriötä vastaan. Juurikin tuo, että katsoo kohtausta silmästä silmään, koska kyllä se menee varmasti ohi, aina on mennyt. Ja osaa yhdistää ahdistuksen johonkin, esim. että menee elämässä liian lujaa ja kroppa varoittelee siitä.
Kiva kuulla, että olet päässyt ssri-lääkkeistä eroon kerralla. Kirjoitin juuri tänään tekstin tälle palstalle aiheesta nimimerkillä riippuvainen?, koska olen yrittänyt lopettamista nyt 2 kertaa, enkä ole onnistunut.
Itsellä ahdistusoireet ovat nykyään pahempia ja isompi ongelma kuin itse paniikkikohtaukset (joista edellistä en edes muista), ja ahdistukseen paras lääke on alkoholi. Lasi viiniä tai viskiä, ja elämä hymyilee taas. Ei ole fiksua, mutta tuo helpotuksen edes hetkeksi. Elämä menee lujaa tällähetkellä, on paljon stressiä ja ajattelemista, mutta niinkai sen kuuluu mennäkin.
Luen tekstiäsi, kun iskee paha päivä :)