En jaksa enää. : ( Olen ollut jo pitempään työttömänä, yrittänyt hakea opiskelemaan kaksi kertaa ja mistään vaan ei tunnu tulevan mitään. Tunnen itseni totaaliseksi surkimukseksi näin 23-vuotiaana, tuntuu että muut ikäiset alkavat jo valmistua mutta minä vaan kamppailen elämäni kanssa ja siitä ei tule mitään. Olen elämässä joutunut kokemaan jos minkälaista surua, menetystä, paskaa ja koulukiusaamista, välillä olen suoraan sanottuna vihainen elämälle ja katkera.. : ( Jos yritän jotain, kaikki tuntuu jäävän kesken kun en vaan jaksa tätä elämää. Perhesuhteet on huonossa jamassa ja kaikenpäälle yhdellä perheenjäsenelläni menee kanssa todella huonosti.. Ja vielä pitäis jaksaa tukea häntä mutta en jaksa, en tiedä onko hän kohta enää elossa itsetuhoisen asenteensa takia...... Ei tunnu oikein näkyvän valoa tunnelin päässä ja uskot omiin mahdollisuuksiin heikkenevät, sillä kuka antaa työtä tämmöiselle vain lukion käyneelle surkimukselle työtä jolla ei ole työkokemusta, mutta masennuksesta kylläkin. Työhaastattelut ovat ujouteni, itsetuntoni puutteen ja tämän puuttumattoman työhistoriani perusteella hirveätä tuskaa. Tuntuu ettei minua hyväksytä kaikkein suurimpiin hanttihommiinkaan, tulee semmoinen olo että olen minä kyllä huono.Masennus diagnosoitiin viisi vuotta sitten mutta viimeisen vuoden aikana kaikki on alkanut kaatua niskaan. Masennuslääkkeet auttoi jonkin aikaa (Cipralex ja remeron) mutta lopulta kun söin maksimiannosta noista tuntui että totuin niihen vuosien saatossa eivätkä ne enää auttaneet. En tienaa mitään, minulla on velkoja. Luottotiedot menneet siinä sivussa kun yritin muuttaa toiselle paikkakunnalle mutta loppupeleissä siitäkin jäi vain kasa velkaa kun työtä ei riittänytkään. En tiedä miten veloistakaan pääsen kun nyt on huono jakso ja tuntuu etten kotoakaan pääse mihinkään, varmaankin minulla on myös sosiaalisten tilanteiden pelko. Olen kääntynyt sisäänpäin ja en saa pidettyä ihmisiin yhteyttä. Minulla on jotain ihme pelkotiloja ja ahdistustiloja liittyen sosiaalisiin tilanteisiin ja tuntuu että en halua kertoa ihmisille miten minulla menee koska elän elämäni huonointa aikaa ja kaikkien asioiden hoitaminen on yhtä tuskaa. Olen alkanut eristäytyä ja syrjäytyä täysin yhteiskunnasta. Miten tässä elämässä pääsee eteenpäin .. Välillä haluaisin vain kuolla, koska oikeasti tuntuu että kuolemakin olisi parempi kuin tämä olotila. Olen teini-iästä asti kärsinyt masennuksesta ja välillä mietin että ehkä tämän huonon itsetunnon ja masennuksen kanssa luultavasti en pääse enää elämässä eteenpäin - miks ees yrittää. Pelottaa että jumitun tähän tilaan. Syyllistän kokoajan itteeni kaikesta ja pidän itseäni täysin paskana ihmisenä...
surullisia unettoman ajatuksia
_milla86_
9505
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Mulla on just samat tuntet:(,ja aika samanlainen tausta masennuin kanssa on teininä n15v, jo sitä ennen kipuilin sostilanteiden pelkojenkaa,ymden,itsetunto on nollissa ja häpeä itseään kohtaan kamala,varsinkin kun mulla on viellä bulimia tän kaiken lisäks:(.
En tiedä miten selviin tästä montusta enään voittajana ylös,ees lääkkeitä en oo saanu aikaseks haettua vuoteen kun vaihdoin lastenlääkäriltä aikuistenpuolelle niin jäi sielläkin käynti,kun en uskaltanu mennä uuteen paikkaan.
Viimeaikoina ne ns"kaverit"kin on kai kuullut mun sh.sta ja oon niille joku yleinen pilkankohde, kiitos kusipäiselle ja katkeralle jätkälle.
Ees perheeseen en oikeen pidä välejä kaiken sen lapsuuden paskakoettelemusten jälkeen.
On aikas toivoton olo kun ei oo ketään läheistä.
...yksi vaihtoehto yrittää saada tutkinto oppisopimuskoulutuksella joltain itsestäsi mukavalta alalta. Sais samalla parempaa tienestiäkin, kuin pelkästään opiskelemalla.???
Oppisopimus olisi hyvä vaihtoehto. Jokaisen kaupungin alueelta löytyy henkilö, joka hoitaa oppisopimusjuttuja. Voisit myös aloittaa kuntouttavassa työtoiminnassa, vaikka ensin vain muutamana päivänä viikosta 4h pvä. Jos on pitemmän aikaa ollut työttömänä, se on hyvä tapa päästä jonkun alkuun. Siitä kela maksaa työmarkkinatuen ja 9e työpvä.
Ensiksi, kun olet syönyt noita lääkkeitä, nostanut annostusta, eivätkä ole enää auttaneet? Kannattaisi ehkä kokeilla jotain muuta lääkitystä. Eiväthän lääkkeet tietenkään ole "avaimia onneen", mutta sairauden hoidossa ovat toki välttämättömiä, ainakin useimmille. Oletko muuten käynyt keskusteluterapiassa? Aika monet ovat saaneet helpotusta murheisiinsa, kun ovat saaneet jutella ongelmistaan, elämäntilanteestaan jne.
Sinulla on ollut paljon vastoinkäymisiä, suruja ja murheita kannettavaksi. Eikö ole ketään ystävää, läheistä tukijaksi, tai yleensä jotain ymmärtäväistä ihmistä, jonka kanssa voisit keskustella asioistasi? Tarvitsisit jonkun "tukipilariksi", olisiko joku sosiaalipuolen ihminen, tai terapeutti tms.
Kun asiat tuntuvat todella raskailta yksin kantaa, apua pitää hakea. Olet vielä nuori, ja vaikka et ole onnistunut opiskeluiden suhteen, kyllä sekin varmaan vielä onnistuu. Työvoimatoimistossa voisit käydä juttelemassa virkailijan kanssa työmahdollisuuksista.
Luottotieto/rahavaikeusasioissa taas kannattaa käydä keskustelemassa pankin virkailijan ("neuvojan") kanssa. Hän osaa neuvoa, kuinka menetellään. Etkä ole sen huonompi ihminen, kuin muutkaan, älä turhaan syyllistä itseäsi. Asioilla on aina tapana järjestyä, vaikka joskus tuntuukin sellaiselta, ettei enää jaksaisi millään. Jostain niitä voimia kuitenkin aina saa lisää. Tsemppiä sinulle elämääsi.
Masennuslääkitystäni lisättiin ihan tappiin asti, aina hetken lääkkeen lisäämisen aikoihin voin hyvin. Sain opiskeltua, tehtyä töitä, olin aikaansaava, vaikka elämäni oli tuolloinkin selviämistä päivästä toiseen... Lopulta söin maksimiannosta ja lääkkeestä ei ollut enää apua ajan kuluessa - saattanee liittyä myös stressaaviin uusiin elämäntilanteisiin, joissa en vain löytänyt enää selviytymiskeinoja ja ns. tipahdin taas alas kun en ollut rakentanut itselleni riittävää tukiverkostoa.. Cipralexia ja Remeronia tuli syötyä monta vuotta. Olen käynyt keskusteluterapiassa, minulla on ollut tasan yksi terapeutti, jonka kanssa terapia oli toimivaa, ollessani nuorisopsykiatrian puolella muutama vuosi sitten, mutta terapia loppui hänen lopettaessaan työt tuolla. Aikuisten mielenterveystoimistoon siirtyessäni hommasin Kelan tukeman terapeutin, mutta en tiedä johtuiko henkilökemioista vai mistä, mutta en kokenut pääseväni eteenpäin terapian kanssa ja muuttaessani pois kys.paikkakunnalta lopetin terapian. Toki hän sanoi, että kannattaa jatkaa terapian etsimistä, mutta kun masennus todenteolla paheni nyt tipahtaessani jotenkin yhteiskunnasta, olen ollut täydellisen aikaansaamaton. Paradoksaalista on, että masentuneen pitäisi nähdä hirveästi vaivaa hoitonsa yms.. eteen, jaksaa kamppailla ja vaatia ja juuri pahimpina aikoina en rehellisesti sanottuna pääse kämpästäni pois kuin pakollisiin menoihin. On erittäin suuri kynnys hakea apua, kun on hankala soittaa edes puheluja. Ja terapiaan pitkäjänteisesti palaaminen huonojen jaksojen jälkeen nostaa kynnystä edelleen - masennukseni on kroonistunut ja olen yksi pelkojen ja traumojen vaivaama raakile, mikä on onnistumisprosentti terapian kanssa nyt - tuskin parempi, usko omiin mahdollisuuksiin vaan hiipuu. Kohta valtio pitää minua jo ihan täydellisen epätoivoisena tapauksena ja kohta olen varmaan liian vanha kelan korvaamaan terapiaan, kenties olen jo. Kaikki tuntuu jäävän nykyään kesken ja olen luovuttanut niin monen asian kanssa. Olen melkeinpä luovuttanut raha-asioideni kanssa, miten niitä edes saisin kuntoon kun tulot ovat nyt niin minimissä ja tili nollilla, siitä on hankala ponnistaa eteenpäin... Monet kerrat olen luovuttanut elämänikin kanssa,mutta silti päättänyt katsoa aina vaan seuraavan päivän. Päivistä nivoutuu huonojen päivien täyttämät vuodet ja elämä ei liiku suuntaan eikä toiseen. Masennus on kroonistunut, pelot ovat kroonistuneet, eristäytyminen on pahentunut ja tulevaisuudenusko hiipunut (Olen kärsinyt masennuksesta kohta 8 vuotta, kerran päässyt vähän eteenpäin, mutta tukiverkko hävisi eikä oma pää kestänyt hektistä elämää)
Ystäväni olen onnistunut suututtamaan monesti eristäytymiselläni. Olen kuulemma vastuuntunnoton ja itsekeskeinen, eräs kaverini sanoi niin kun minuun ei saanut yhteyttä. Monet heistä eivät edes tiedä että olen viimeaikoina harkinnut itsemurhaa ja potenut taas masennusta. Osaan esittää nauravaista ja iloista ihmistä, miksi esitän ? Kumpa tietäisin - on vain niin hankala myöntää että minä olen tällainen vajavainen surkimus, joka ei pääse elämässä eteenpäin, kun taas heillä on omat opiskelunsa ja elämä rullaa eteenpäin. Tiedän, että syy on ollut yksin minun-ei minussa loppupeleissä varmasti niin suurta vikaa ole, mutta kun en vain oikein osaa sosiaalisia suhteita - en osaa solmia rehellisiä ja pitkäkestoisia ystävyyssuhteita. Mutta monella heistä on varmasti hankala ymmärtää tätä masentunutta ja vääristynyttä ajatusmaailmaani. Kun he luulevat että minua ei kiinnosta nähdä eikä kertoa kuulumisiani, todellisuudessa pelkään niin paljon heidän ajatuksiaan että olenko heidän mielestään täydellisen outo ja pelkään hylätyksi tulemista jos kertoisin miten todellisuudessa voin. (Kiusaaminen on varmasti jättänyt jälkensä näihin sosiaalisiin fobioihini) Masentuneena ei tällä hetkellä ole yhtään numeroa mihin voisin soittaa - koska en ole pitänyt useisiin kuukausiin yhteenkään ystävääni yhteyttä. Minulla on poikaystävä, joka tukee minua, se on sentään jo hyvä asia. On ihmeellistä ettei hän ole jättänyt minua-hänen on vain hankala ymmärtää masennustani. Tiedän että ajatusmaailmani on vääristynyt, monesti liiallinen pohtiminen ja yksinolo saa ihmisen ajamaan itsensä tietynlaiseen kehään josta on hankala päästä pois. Minä haluaisin päästä pois, mutta en vain usko, että elämästäni tulisi kuitenkaan mitään vielä jos yrittäisin. Tulisi vaan lisää epäonnistumisia ja pikkuhiljaa palaisin taas tähän eristäytymiseen. En osaa olla ihmisille rehellinen tai päästää ihmisiä lähelleni, toisaalta kaipaisin tukiverkkoa.. Toisaalta tietäisin miten edellinen terapiani päättyi ja lopulta avunhakemisen jälkeen ja terapian jälkeen olin taas samassa suossa. Tiedän tosin että elämäni saamiseksi eteenpäin pitäisi hakea apua ja käsitellä kaikki tämä vuosien aikana kertynyt paska.
Olen vain niin täynnä vihaa ja katkeruutta tätä tilaani kohtaan, tunnen surua, heikkoutta ja voimattomuutta - pitäisi vain hyväksyä kaikki mutta on niin hankalaa, pitäisi uskaltaa tehdä asioita, mutta minulle kaikkeen on vuoren kokoinen kynnys. Ahdistus on pahinta ja häpeän tunteet, joita koen joka päivä. Tuntuu kuin luettelisin itselleni joka päivä listan epäonnistumisistani.. Yksinäisyys on kanssa hankala asia käsiteltäväksi, sitä ikäänkuin häpeää.. Mutta itse tunnun valitsevan silti tietoisesti yksinäisyyden.
Kuules Milla! Kuten kirjoituksistasi voi päätellä niin serotoniinin määrä aivoissa ei vaikuta siihen kokeeko ihminen olevansa masentunut. Kyse on jostain muusta. Olen itse käynyt terapiassa jonkun aikaa ja siellä minulle on tehty erilaisia kyselyitä joilla kartoitetaan henkilön persoonallisuutta. Jos henkilöllä on paljon vaativuutta niin se indikoi sitä että vaativa persoonallisuus masentuu aina. Psykiatrian erikoislääkärini sanoi että 90% hänen potilaistaan on vaativia persoonallisuuksia.
Vaativuus ja masentuneisuus taas liittyy seuraavaan "kaavaan". Jokaisella ihmisellä on ideaaliminä tai ihanneminä joka kertoo minkälainen henkilö haluaa olla. Sitten toinen persoonan rakenne on minäkuva eli käsitys omasta itsestä tällä hetkellä. Jos minäkuva poikkeaa liikaa siitä mikä on ihmisen ideaaliminä niin silloin henkilö pettyy itseensä...masentuu.
Jos vaadin itseltäni aina liikaa niin en voi koskaan saavuttaa ideaaliminääni. En voi koskaan kokea olevani riittävä itselleni..en kelpaa itselleni..vihaan itseäni..haluan tappaa itseni...kukaan ei pidä minusta koska minä en pidä itsestäni..en halua tavata ketään koska häpeän itseäni koska en täytä omia vaatimuksiani ja kaava jatkuu...
Minulla on ollut myös hyvin vaikeaa Milla. Olen melkein samassa tilanteessa kuin sinä. En ole töissä, en opiskele, olen ollut koulukiusattu ja sosiaalinen elämä loistaa välillä poissaolollaan ja usein huomaan että minulla on liian vähän energiaa tehdä mitään muuta kuin roikkua internetissä ja valittaa sitä että elämäni aurinko laskee ennen kuin olen ehtinyt nauttia sen lämmöstä.
Jos sinä et luovuta niin en minäkään luovuta :)
Älä murehdi ikääsi tai aikaa joka on omasta mielestäsi mennyt "hukkaan". Olet hengissä ja omissa kengissä! Mieti vaikka kuinka Stephen Hawking on ALS lihas ja hermorappeumasairaudestaan huolimatta elänyt pitkän ja antoisan elämän. Mieti kuinka Nelson Mandela vietti 30vuotta elämästään vankilassa ja vapauduttuaan hänet valittiin Etelä Afrikan presidentiksi. Nelsonilla ei ollut edes pahemmin työkokemusta presidentin virkaa varten ja varmaan monet oikeustieteellisessä opitut asiat olivat unohtuneet hänen päästään ennen valintaa - tosin hänen tapauskessaan kertauksen puutteen kompensoi hänen viisautensa. Nämä ovat molemmat mieleltään nöyriä ja vaatimattomia ihmisiä. On tärkeää oppia hyväksymään itsensä ja on tärkeää ettei vaadi itseltään liikaa. Minä en osaa sitä taitoa vielä mutta onneksi on rajattomasti aikaa oppia :)
Esimerkiksi otan vielä itseni, koskien tätä vaativuus teoriaa. Minä ihailen valtavasti eriläisia neroja kuten Niels Bohria, William James Sidistä, Albert Einsteiniä, Stephen Hawkingia, Christopher Langania tai Carl Sagania. Kaikki heistä ovat sellaisia joita pidetään/pidettiin neroina ja minä haluaisin olla heidän kaltaisensa matemaattinen tai filosofinen lahjakkuus. Minun ideaaliminäni on siis univeraali nero mutta minä itse olen aina ollut alisuoriutuja koulussa ja elämässä muutenkin. Mitä korkeampi on oma vaatimustaso sitä vaikeampi se on saavuttaa, mutta jos on tluonteeltaa vaatimaton ihminen niin kaikkeen on helpompi sopeutua.
Mutta on vaativissa ihmisissä hyvätkin puolensa! Vaativat ovat usein muita eettisesti korkeampitasoisempi, tunnollisempia ihmissuhteissaan ja työelämässään ja usein hyvin älykkäitä. Vaativuus ei siis ole täysin huono asia mutta se täytyy kai oppia hallitsemaan paremmin. Ja kun vaativa ihminen oppii hallitsemaan ihanneminuuden ja minäkäsityksen välisen tasapainon niin tuloksena voi syntyä helmi! Ihmisen elämä on jatkuvaa kypsymistä. Tiedäthän sanonnan: niinkuin viini myös ihminen paranee vanhetessaan!
Ja vielä haluaisin kirjoittaa sellaisesta kvanttimekaanisesta ajatuksesta että kaikki on yksi ja yksi on kaikki. Aineet ja suureet joista jokainen ihminen on syntynyt ja kehittynyt ovat kaikissa ihmisissä samoja. Samoja atomeja, molekyylejä, välittäjäaineita, vettä hiiliä jne. Kvanttimekaanisella tasolla ihmiset eivät radikaalisti poikkea toisistaan. Masennus on luonteen kehityksen häiriötila tai taantumustila josta kypsytään tai kasvetaan hiljallen pois...kehitytään omaksi itseksemme.
Ai niin ja yksi asia vielä unohtui. On olemassa luontaistuote jonka nimi on 5HTP. 5htp muuttuu maksassa 5ht:ksi eli serotoniiniksi. Aivot puolestaan valmistaa melatoniinia serotoniinista ja melatoniinihan on se hormoni joka auttaa nukahtamaan. 5htp on sivuoireeton, mutta käytettäessä ssri-lääkkeiden kannssa on varottava serotoniinisyndroomaa. Tämä luontaistuote lisää serotoniinin määrä aivoissa ja käytettäessä ssri tai mao-a lääkkeiden kanssa jotka estävät serotoniinin takaisinoton synapsirakoon sen määrä voi kasvaa liian suureksi. Muuten tuote on turvallinen. Kohtuullisen edullinen ja toimivaa luontaistuote. Tsekkaa toi linkki!
http://www.boosman.fi/aminohapot-c-43.html?page=3
Aloin vielä miettimään koulukiusaamisen vaikutusta ihmiseen. On yleisesti tiedossa että kiusatuksi joutuminen aiheuttaa vaikeita sosiaalisia ongelmia pitkään sen päättymisen jälkeenkin. Minä olen henkilökohtaisesti ollut 12vuotta depressiivinen höystettynä kaikella mahdollisella vaivalla koska minua koulukiusattiin 2 vuoden ajan ala-asteella ja yläasteella kärsin luokan ilmapiiristä jossa oli paljon toisten ilkkumista, väkivaltaa ja toisen iihmisarvon alentamista, mutta tuolloin se ei kohdistunut vain minuun vaan uhrina oli toinenkin henkilö. Toisaalta kotiolotkin olivat aika kurjat ja vanhemmilla oli omia narsistisia ongelmia eivätkä he nähneet minua.
altistuminen kiusaamiselle muuttaa minäkäsitystä. Kiusattu ajattelee usein: minä olen huonompi kuin muut, minä olen arvoton, minä olen tyhmä, minä olen pelkuri, olen ruma, minä en kelpaa mihinkään, minä olen vihattu, minut pitäisi tappaa, minä en ole mitään...hänelle kehittyy siis tällainen käsitys itsestään..minäkuva. Samaan aikaan hänellä on ihanneminä ja hän ehkä unelmoi olevansa hyvä oppilas, moraalisesti korkeatasoinen, sosiaalisesti lahjakas, pidetty ihminen, rakastettu ja rakastava. Nämä kaksi rakennetta ovat täysin ristiriidassa toistensa kanssa ja se repii ihmisen rikki. Psyyke hajoaa, minuus ei kestä ristiriitaa. Ihminen katkeroituu. Kehittyy yleistynyt ahdistuneisuushäiriö, fobioita, paniikkihäiriöitä, jännittämistä, epätoivoa, unettomuutta, väsymystä, oppimisvaikeuksia jne. lista on loputon.
Aluksi pitäisi laskea omaa vaatimustasoa ja sitten alkaa työstämään omaa minäkäsitystä parempaan suuntaan. Jos minäkäsitys on seuraavanlainen: olen järkevä, olen terve, olen pidetty, olen hyvä ihminen, teen työni hyvin ja selviän siitä ja ideaaliminä sisältää juuri tuollaiset ihanteet niin silloin ihminen kokee olevansa oma itsensä.
Mitä sitten voi konkreettisesti tehdä auttaakseen itseään? Varmasti monet ovat kanssani samaa mieltä että lääkkeet eivät tuo onnea vaikka lääkärit niin lupaavatkin, mutta ne voivat antaa energiaa ja auttaa jaksamaan. Ne eivät kuitenkaan lopullisesti ratkaise ongelmaa jonka juuret on syvemmällä ihmisen luonteen rakenteissa. Ehkä psyykenrakenteiden toiminnan tunteminen eli opiskelu on avain vapauteen. Kun tietää enemmän ja ymmärtää paremmin ongelmiensa syitä niin kaiketi se kehittää omaa luonnetta. Ymmärrys on avain ymmärtämättömiin ja tiedostumattomiin ongelmiin. Näin voisi kai yhteenvetona esittää. Minä olen vasta alussa omien ongelmieni ratkaisemisessa mutta luulisin että olen tänään pohtiessani ongelmiani päässyt aika lähelle ongelman ydintä. Toivottavasti tämä monologi auttaa jotakuta toista ihmistä :)