Olen kuumeillut jo vuosia, mutta nyt viimeisen puolen vuoden aikana toive äitiydestä on kasvanut ylitsepääsemättömäksi. Ajattelen asiaa koko ajan. Näen unia siitä, että olen raskaana ja aivan hirveän onnellinen. Tuntuu, että joka paikassa näen vaan lapsia ja raskaana olevia naisia. Moni tuttuni odottaa lasta ja tunnen joskus oloni todella kateelliseksi. Tuntuu pahalta olla kateellinen toisten onnesta. Mikä avuksi?
Mikä avuksi kun vauvakuume ja elämäntilanne eivät kohtaa?
vääräelämäntilanne
6392
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Hei!
Mikä on elämäntilanteesi sitten juuri nyt? Olentko siis sinkkuna? Itse sinkkuna myös haaveilin vauvasta todella paljon ja oli todella kova vauvakuume. Nyt olen seurustellut ihanan kihlattuni kanssa 2 vuotta ja yhteisesti päätettiin että vauva saa tulla jos on tullakseen. Vai siis seurusteletko, eikö miehesi vielä halua lasta? Mä puhuin jo aikalailla suhteen alussa vauvoista, ja mies meinasi ahistua.. ymmärrän kyllä miksi :D Sitten olinki muutaman kuukauden hiljaa koko asiasta, ja mieheni sanoi, että pillerit saa jättää pois. se oli niiin ihana päivä =)
Olen vasta 19 ja lukio vielä kesken. Saan lakin vuoden päästä. Poikaystäväni on samanikäinen ja hänen mielestään lasten aika on aikaisintaan 5 vuoden päästä. Tiedän, että nyt ei ole lapsen aika, mutta en pääse vauvakuumeesta millään eroon.
No olet kyllä todella nuori. 5 vuoden päästäkin olet vielä nuori äiti! Kyllä itselläni oli myös vauvakuume silloin 19-vuotiaana, ja haaveilin vauvoista todella paljon. Opiskelkaa opiskelunne loppuun, hankkikaa työpaikat jne. Ja omasta mielestä 19-vuotiaasta "miehestä" ei ole edes vielä isäksi. Miehet ovat kuitenkin vielä niin lapsellisia tuossa iässä..
Kiitos viestistäsi. :) Sen jo tiesin, että aika ei ole oikea... Kysymys olikin, että miten tästä päästä yli.
Niinjoo :) vaikea kyllä sanoa, että miten tosta pääsee yli. Yritä ajatella jotain muuta... Uskon, että jossain vaiheessa huomaat, että olet ehkä hieman unohtanut asiaa..
Se on jännä miten se 5vuottakin menee nopeasti. Nyt se ei ehkä sitlä kuitenkaan tunnu =) Unelmoi vaikka siitä, miten 5 vuoden päästä asiat olisi =)
Hei!
Valitettavasti mulla ei oo mitään taikakeinoa, mikä oloa helpottaa. Voin vain todeta, että tiedän tunteen ja että kyllä se aika siitä kuluu. Mää oon haaveillu perheen perustamisesta koko ikäni, lapsesta asti. Oon aina keksinyt jotain "välietappeja" mihin asti pitää sinnitellä. Ensin odotin että täytän 18, sitten lukion loppuun käymistä, 22 täyttämistä (alle 22-vuotiaat ovat "virallisesti" nuoria äitejä) ja sitten ammatin saamista. Tosin teini-iän poikaystäviä en koskaan osannut kuvitella lasteni isiksi. Avomiehelleni olen puhunut alusta asti halustani saada lapset suhteellisen nuorena ja varmistellut, että haluaahan hän joskus lapsia. Nyt olen 24v ja avomieheni 27. Mieheni (joka ei ennen osannut ajatella ajankohtaa lapsille, muuta kuin että "sitten joskus") sanoi syksyllä, että keväällä voimme alkaa yrittämään lasta. Lopetin pillereiden syönnin viikko sitten. Takana on melkein kuusi vuotta seurustelua ja elämä mallillaan, nyt saa lapsi tulla. Muutimme syksyllä kolmioon, minä valmistun ensi kuussa, työtilanne näyttää hyvältä ja mieskin on ehtinyt olla töissä muutaman vuoden. Kannatti siis odottaa, vaikkei se aina helppoa ollutkaan! Tsemppiä sinunkin taipaleelle, se kannattaa!