Voiko sitä pitää masennuksena jos ihminen on ihan "onnellinen" ja hymyilee ja pystyy kommunikoimaan vaikka kuinka tiettyjen ihmisten kanssa mutta sitten ei koulussa tee mitään, tuijottaa eteensä, tuntee syvää itseinhoa verrattuna omanikäisiinsä ihmisiin ja on vaikea kuvitella tosissaan tulevaisuutta mikä kestäisi aikuisuuteen asti. Minä olin tällainen teininä, olen kyllä päiväkoti-ikäisestä alkaen tietänyt olevani "outo ja vääränlainen" mutta en vaivu siitä ajatuksesta epätoivoon, olen vaan että jaahas, minusta siis ei koskaan tule tulemaan mitään mutta eletään.
Mulla yritettiin diagnosoida aspergerin oireyhtymää yläasteella mutta mun on vaikea kommentoida siihen asiaan mitään koska elämäni on ollut varsin sekavaa ja muistan tunteneeni erilaisuutta jo 5-vuotiaana mutta vielä 11v. minulla oli ystäviä, ennen muuttoa muualle. Ensinnäkin häpeäntunteen takia kuoreen painuminen on eri asia kuin aivorakenteen takia, ja muuten en halunnut leimautua silloin miksikään ja inhosin ajatusta siitä että minut "tuomittaisiin" loppuiäkseni olemaan yksin ja ystävättä. Nautin kumminkin muiden ihmisten seurasta silloin kun pystyn rentoutumaan.
Häpeästä puheenollen, siis häpeän liikkeitäni, puhettani, hengitystäni (oikeasti), kaikkia käsieni eleitä mihin suuntaan hyvänsä, sitä miltä naamani näyttää, ilmeitäni, vaatteitani, nuhjuista yleisolemustani, huoliteltua yleisolemustani jos se olisi sellainen sekä sitä että olen olemassa mikä kertoo ylimielisyydestä ja inhottavasta hengityksestä vielä lisää...
Tämä lähti taas täysin hanskasta kun huomionkipeys ja elämänkerta-tarve iskivät mutta siis alkuperäinen kysymys on: Olen nähnyt itseni täysin epärealistisen huonossa/alentavassa valossa päikkäristä reilusti aikuisuuteen. Mistä tämä sitten johtuu jos ei "masennuksesta"? Olen aina löytänyt elämästä nautittavia asioita, ihan vaan olemassa olemisesta... en ole vain kehdannut näyttää naamaani tai kertoa mitään kenellekään. Ja kun suutun mulle tulee kyllä tarve hakata ruhoani nyrkeillä ja veitsillä, sen verrran ällö säkki olen. Mutten vahingoittaisi ketään muuta ja rakastan olla olemassa. Itsemurhaa en kyllä tekisi, luultavasti ikinä.
Olen juonut jatkuvasti kotoa muuttamisestani asti, siitä on 4-5 vuotta. Keksin viime syksynä, 22v., ajatuksen miten rakentaisin ihan oman elämäni itselleni, miten saisin oikean ammatin. Perhettä en kyllä voi vieläkään edes kuvitella, mutta voin niiin hyvin. Jotenkin tuntuu kuin olisin viimeinkin hyväksynyt isteni yhtenä muista ihmisistä.Jatkan juomista kun en osaa lopettaa sitä, mtta olen kumminkin nyt tyytyväinen!
Mulla yritettiin diagnosoida aspergerin oireyhtymää yläasteella mutta mun on vaikea kommentoida siihen asiaan mitään koska elämäni on ollut varsin sekavaa ja muistan tunteneeni erilaisuutta jo 5-vuotiaana mutta vielä 11v. minulla oli ystäviä, ennen muuttoa muualle. Ensinnäkin häpeäntunteen takia kuoreen painuminen on eri asia kuin aivorakenteen takia, ja muuten en halunnut leimautua silloin miksikään ja inhosin ajatusta siitä että minut "tuomittaisiin" loppuiäkseni olemaan yksin ja ystävättä. Nautin kumminkin muiden ihmisten seurasta silloin kun pystyn rentoutumaan.
Häpeästä puheenollen, siis häpeän liikkeitäni, puhettani, hengitystäni (oikeasti), kaikkia käsieni eleitä mihin suuntaan hyvänsä, sitä miltä naamani näyttää, ilmeitäni, vaatteitani, nuhjuista yleisolemustani, huoliteltua yleisolemustani jos se olisi sellainen sekä sitä että olen olemassa mikä kertoo ylimielisyydestä ja inhottavasta hengityksestä vielä lisää...
Tämä lähti taas täysin hanskasta kun huomionkipeys ja elämänkerta-tarve iskivät mutta siis alkuperäinen kysymys on: Olen nähnyt itseni täysin epärealistisen huonossa/alentavassa valossa päikkäristä reilusti aikuisuuteen. Mistä tämä sitten johtuu jos ei "masennuksesta"? Olen aina löytänyt elämästä nautittavia asioita, ihan vaan olemassa olemisesta... en ole vain kehdannut näyttää naamaani tai kertoa mitään kenellekään. Ja kun suutun mulle tulee kyllä tarve hakata ruhoani nyrkeillä ja veitsillä, sen verrran ällö säkki olen. Mutten vahingoittaisi ketään muuta ja rakastan olla olemassa. Itsemurhaa en kyllä tekisi, luultavasti ikinä.
Olen juonut jatkuvasti kotoa muuttamisestani asti, siitä on 4-5 vuotta. Keksin viime syksynä, 22v., ajatuksen miten rakentaisin ihan oman elämäni itselleni, miten saisin oikean ammatin. Perhettä en kyllä voi vieläkään edes kuvitella, mutta voin niiin hyvin. Jotenkin tuntuu kuin olisin viimeinkin hyväksynyt isteni yhtenä muista ihmisistä.Jatkan juomista kun en osaa lopettaa sitä, mtta olen kumminkin nyt tyytyväinen!
Vastaukset 1
Vanhimmat
voi lopettaa juomista. Maksasi menee ja koko kehosi kärsii ja ennenkaikkea ne rahat menevät alkopomojen pankkiholveihin. Lopeta juominen!!!!