Olen kolmekymppinen mies ja minulla ei ole elämää. Ei taida olla koskaan ollutkaan.
Lapsena olin mielelläni huomion keskipisteenä ja varma itsestäni. Sain helposti ystäviä ja viihdyin seurassa.
Ala-asteella alkoi koulukiusaaminen joka jatkui koko peruskoulun. Kiusaaminen ei täysin vienyt sosiaalista elämääni ja sain pidettyä yllä ystäväpiiriä. Itsetunnon se vuosien aikana vei, ja 15 kesäisenä olin muuttunut sosiaalisesta nuoresta vetäytyväksi. Aloitin keskusteluja enää harvoin ja olin alkanut kehitellä pientä jännitystä esiintymisiin. En itse koe lapsuuttani tai teinivuosiani erityisen traumaattisiksi ja muistelen niitä hyvillä mielin, silti tunnistin ehkä jo tuolloin eläväni yksinäisyyteen johtavaa elämää.
Ystäväpiirin hajotessa ensin eri kouluihin, eri kaupunkeihin ja lopulta eri maihin, jäin hiljalleen yksin ilman uskallusta tai taitoa hankkia uusia ystäviä. Sosiaaliset tilanteet alkoivat tuntua aluksi vaivalloisilta, ja lopulta pelottavilta. Viimeiset vuodet olen tavannut vain harvoin lapsuudenystäviäni, eikä työpaikaltakaan löydy juuri työasioita syvällisempiä suhteita. Enää en juuri suutani uskalla avata. En tiedä enää edes haluanko. Minusta on tullut hyvin kyyninen ja tuntuukin kuin tunnemaailmani olisi sosiaalisen elämäni kuolemisesta johtuen alkanut myös kuihtua.
En ole myöskään koskaan seurustellut, eikä minulla ole naisista mitään kokemusta. Olen herättänyt ihastusta nuoremmalla iällä, vielä kun reviirini ylitti lähikaupan ja työpaikan. Vääristynyt omanarvon tunne ja pelko puhua tunteista tai ongelmista takasivat hyvin sen, että vaikka joku sai minut joskus ulos jallitettua, lähdin nopean selittelyn avulla tilanteista pakoon. Poikuus varmassa tallessa, enkä edes suudelmaa ole onnistunut saamaan. Nykyään menen täysin lukkoon jo pelkästään siitä, että joku ikäiseni nainen tulee edes puhumaan minulle, tosin harvoimpa niin pääsee käymään.
Kaksi vuotta sitten, pitkän jännityksen jälkeen, varasin ajan psykiatrille puhuakseni sydäntäni puhtaaksi. Ei mennyt kuin elokuvissa, sillä lääkäriä ei tuntunut kiinnostavan muuta kuin se, mitä lääkitystä olin ajatellut pyytää. En pysty/kehtaa/uskalla puhua ongelmistani ja lääkärikin sai rankasti vähätellyn version elämäni ongelmista. Apteekista mukaan tarttui vuoden paketti pilleriä joita söin uskollisesti odottaen mystistä parannusta. En tunne olevani masentunut, eikä masennuslääkkeet ja rauhouttavat mihinkään vaikuttaneetkaan. En usko pystyväni menemään uudelleen lääkärille, en vain kykene puhumaan asioistani vieraille.
"kyllä se siitä, ajan kanssa"
Ei, en usko. En enää. Vuosi sitten sain diagnoosin MS-taudista ja toisesta parantumattomasta neurologisesta sairaudesta. Ulospäin ei vielä saurauksia huomaa, mutta lupauksia ovat antaneet voimakkaalla tärinällä jota häpeilen ja joka kaikenlisäksi ilmentyy silloin kun olen jännittynyt. Esimerkiksi muiden ihmisten seurassa. Olen ansassa. Mikään ei enää innosta ja töistä alkaa sairaslomat kertyä. Koko elämäni olen koettanut kuvitella itseäni omassa tulevaisuudessani, samalla haikaillen menneitä. Aina on ollut jotain odotettavaa, mutta tänään en enää nähnyt mitään huomiselle. Olisiko aika masentua?
Kaikesta tästä huolimatta en ajattelee itsemurhaa tai toivo syöpää. Tämä ei ole mikään hätähuuto. Ihminen elää ja kuolee, eikä muuta. Arvostan koko elämääni ja yritän nauttia arjesta. Silti elämäni hajoaa hitaasti palasiksi, päivien muistuttaessa yhä enemmän toisiaan.
Haluaisin tutustua ihmisiin, löytää naisen, huolehtia tulevasta ja rakastaa. Tiedän mitä minun täytyisi tehdä tilanteeni parantamiseksi, mutta olen jo liian laiska ja pelokas. Elän pakasteessa.
Kippis seuraavat 30 vuotta.
Lapsena olin mielelläni huomion keskipisteenä ja varma itsestäni. Sain helposti ystäviä ja viihdyin seurassa.
Ala-asteella alkoi koulukiusaaminen joka jatkui koko peruskoulun. Kiusaaminen ei täysin vienyt sosiaalista elämääni ja sain pidettyä yllä ystäväpiiriä. Itsetunnon se vuosien aikana vei, ja 15 kesäisenä olin muuttunut sosiaalisesta nuoresta vetäytyväksi. Aloitin keskusteluja enää harvoin ja olin alkanut kehitellä pientä jännitystä esiintymisiin. En itse koe lapsuuttani tai teinivuosiani erityisen traumaattisiksi ja muistelen niitä hyvillä mielin, silti tunnistin ehkä jo tuolloin eläväni yksinäisyyteen johtavaa elämää.
Ystäväpiirin hajotessa ensin eri kouluihin, eri kaupunkeihin ja lopulta eri maihin, jäin hiljalleen yksin ilman uskallusta tai taitoa hankkia uusia ystäviä. Sosiaaliset tilanteet alkoivat tuntua aluksi vaivalloisilta, ja lopulta pelottavilta. Viimeiset vuodet olen tavannut vain harvoin lapsuudenystäviäni, eikä työpaikaltakaan löydy juuri työasioita syvällisempiä suhteita. Enää en juuri suutani uskalla avata. En tiedä enää edes haluanko. Minusta on tullut hyvin kyyninen ja tuntuukin kuin tunnemaailmani olisi sosiaalisen elämäni kuolemisesta johtuen alkanut myös kuihtua.
En ole myöskään koskaan seurustellut, eikä minulla ole naisista mitään kokemusta. Olen herättänyt ihastusta nuoremmalla iällä, vielä kun reviirini ylitti lähikaupan ja työpaikan. Vääristynyt omanarvon tunne ja pelko puhua tunteista tai ongelmista takasivat hyvin sen, että vaikka joku sai minut joskus ulos jallitettua, lähdin nopean selittelyn avulla tilanteista pakoon. Poikuus varmassa tallessa, enkä edes suudelmaa ole onnistunut saamaan. Nykyään menen täysin lukkoon jo pelkästään siitä, että joku ikäiseni nainen tulee edes puhumaan minulle, tosin harvoimpa niin pääsee käymään.
Kaksi vuotta sitten, pitkän jännityksen jälkeen, varasin ajan psykiatrille puhuakseni sydäntäni puhtaaksi. Ei mennyt kuin elokuvissa, sillä lääkäriä ei tuntunut kiinnostavan muuta kuin se, mitä lääkitystä olin ajatellut pyytää. En pysty/kehtaa/uskalla puhua ongelmistani ja lääkärikin sai rankasti vähätellyn version elämäni ongelmista. Apteekista mukaan tarttui vuoden paketti pilleriä joita söin uskollisesti odottaen mystistä parannusta. En tunne olevani masentunut, eikä masennuslääkkeet ja rauhouttavat mihinkään vaikuttaneetkaan. En usko pystyväni menemään uudelleen lääkärille, en vain kykene puhumaan asioistani vieraille.
"kyllä se siitä, ajan kanssa"
Ei, en usko. En enää. Vuosi sitten sain diagnoosin MS-taudista ja toisesta parantumattomasta neurologisesta sairaudesta. Ulospäin ei vielä saurauksia huomaa, mutta lupauksia ovat antaneet voimakkaalla tärinällä jota häpeilen ja joka kaikenlisäksi ilmentyy silloin kun olen jännittynyt. Esimerkiksi muiden ihmisten seurassa. Olen ansassa. Mikään ei enää innosta ja töistä alkaa sairaslomat kertyä. Koko elämäni olen koettanut kuvitella itseäni omassa tulevaisuudessani, samalla haikaillen menneitä. Aina on ollut jotain odotettavaa, mutta tänään en enää nähnyt mitään huomiselle. Olisiko aika masentua?
Kaikesta tästä huolimatta en ajattelee itsemurhaa tai toivo syöpää. Tämä ei ole mikään hätähuuto. Ihminen elää ja kuolee, eikä muuta. Arvostan koko elämääni ja yritän nauttia arjesta. Silti elämäni hajoaa hitaasti palasiksi, päivien muistuttaessa yhä enemmän toisiaan.
Haluaisin tutustua ihmisiin, löytää naisen, huolehtia tulevasta ja rakastaa. Tiedän mitä minun täytyisi tehdä tilanteeni parantamiseksi, mutta olen jo liian laiska ja pelokas. Elän pakasteessa.
Kippis seuraavat 30 vuotta.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Jeps, hienoa se olisi kun löytäisi oman rakkaan ja saisi hyviä ystäviä...
Voisit ehkä yrittää mennä mukaan kaikenlaiseen toimintaan missä on ihmisiä, kuten erilaiset harrastukset tai jonkinlainen vapaaehtoistyö...
Eipä minulla silti mitään sen kummempaa ratkaisua ole antaa, naiseton yksinäinen mies olen minäkin - onneksi ystäviä on jokusia.
Jaksamisia sinulle...
Miksi ihmiset ympärillä avioituvat ja valmistuvat ammatteihin, kun minä olen heikkona kuin haavanlehti värisemässä kylmässä talvihelvetisssä?
Älä muuta virka, pikkasen söi miestä kun kävin haukkaamassa raitista ulkoilmaa kävellen ja ohi pyyhälsi nainen lastenrattailla koiran kanssa. AAh, kun silloin kirvelsi, ois kun joku ois viilelly ja suolakylpyyn heittänyt.
http://www.city.fi/deitti
http://www.match.com
Kirjoitat siinne, mitä olet, mitä ajattelet ja mitä odotat.
Et häviä mitään, paitsi ehkä sen 30 e/kk, minkä match maksaa, mutta jos juttu onnistuu, se on sittenkin pieni hinta.
Terve. Sanon heti kärkeen, että en tiedä, mikä sinut voisi pelastaa. Jos tietäisin, en olisi itse kolmekymppisenä samanlaisessa tilanteessa kuin sinä. Minulla ei ole vuosiin ollut ystäviä eikä naista koskaan. Lapsuudenkaverit ovat kadonneet kuka minnekin, enkä ole heihin enää kuin satunnaisesti yhteydessä.
Omasta kohtalostani en voi edes syyttää mitään kiusaamisen kaltaista, vaan olen aina ollut arka ja suojellut itseäni haavoittumiselta pakonomaisesti (itse asiassa ajattelen, että tämä luonteenominaisuuteni esti minua tulemasta kiusatuksi), mikä on estänyt ihmissuhteiden syntymisen poikavuosien jälkeen. Yksinäisyydestä on tullut minulle itseään ruokkiva kierre, josta ei ole näy poispääsyä.
Minäkin olen kärsinyt terveysongelmista, mutta en niin vakavista kuin sinä. En ole masentunut enkä haudo itsemurhaa, olen aina ollut perustyytyväinen elämääni kaikesta huolimatta. Luulen, että jos ympäristöni -- lähinnä sukulaiset, työkaverit -- eivät tuomitsisi minua epäonnistuneeksi ihmiseksi, en edes kärsisi sosiaalisesta kuolemastani paljoakaan. En usko, että elän kovin vanhaksi, mutta ei minulla mikään kiire hautaan ole. Elämäni on yksinkertaista ja nautin yksinäisistä harrastuksistani.
Yksinäisen miehen on turha toivoa löytävänsä naista. Mikään ei ilmeisesti tee nopeammin miestä arvottomaksi naisen silmissä kuin tieto siitä, että miehellä ei ole sosiaalista elämää. Kavereiden saaminen on kuitenkin ylivoimaista, kun normaalit sosiaaliset taidot puuttuvat. Vuosien myötä lakkaa yrittämästä, ja tutuista ei koskaan tule ystäviä. Jotkut, naisetkin, olisivat ehkä olleet kiinnostuneita minusta, mutta kyvyttömyyttäni ja pelokkuuttani työnsin heidät pois.
Kuten sanottua, en tiedä, mitä sinun tai minun pitäisi tehdä. Päätin vain vastata, kun suuri osa kirjoituksestasi olisi voinut olla omasta kynästäni. Jotakin epämääräistä lohtua tuo tieto, että ei ole aivan ainutlaatuinen luuseri.