Olen n. 30 vuotias nainen. Viihdyn yksinäni paljon, mutta pidän myös ihmisten kanssa olosta. Ongelma on se, että minä olen alkanut pikku hiljaa oikeasti pelkäämään ihmisiä, eikä mikään tunnu helpottavan sitä. Päinvastoin, mitä kauemmin elän, sitä enemmän huomaan kuinka ikäviä ja k-päisiä jotkut ihmiset ovat ja kuinka raha pyörittää maailmaa. Moni täällä haaveilee hyvästä parisuhteesta, siitä minäkin joskus haaveilin. Nykyään mietin, että kuinka todennäköinen sellaisen saavuttaminen on nykyään? Todennäköisyys törmätä pelimiehiin/pelinaisiin jne. on vain suurenemassa. Oman ikäiseni ihmiset saattavat aukoa päätään ja olla todella ilkeitä. Syö tai tule syödyksi on jokin vallalla oleva teema. Tutustut johonkin, kaikki on niin ihanaa sen toisen mielestä ja sinä olet niin ihana kunnes pikku hiljaa se ihminen kyllästyy ja jatkaa uuden kohteen luokse. Suurella osalla on jokin ikuisen nuoruuden haave. Vastuuta ei haluta ottaa, vaan pelkästään bilettää. Ja itse haaveilisin tasapainoisesta perhe-elämästä, johon eivät kuulu kosteat bileillat. Minulle ne ovat ainakin menneisyyttä. Silti tuntuu, että monet nykyajan perheelliset bilettävät joka viikonloppu. Rata kutsuu ja tylsä perhe-elämä saa jäädä.
Lähipiirissäni on n. kuusikymppisiä, tasapainoisessa parisuhteessa eläviä ihmisiä paljon. Toki heidän ikäisilläänkin on huonoja suhteita ja avioeroja, mutta mahdollisuudet saavuttaa seesteinen elämä on heidän ikäisillään suurempi. Ymmärretään, että elämä ei ole pelkkää mainetta ja materiaa vaan tasaista ja turvallista arkea. Yksin minäkin saavutan sellaisen, mutta mitä järkeä siinä toisaalta on? Viettää loppuelämä yksinään, onko se elämää? Ei minusta. Ja jos tutustut hyvään kumppaniehdokkaaseen on hyvin mahdollista, että työelämä polttaa teidän suhteenne loppuun. Tai sitten väliin tulee joku joka lupailee kuut taivaalta ja jäät yksin.
Monet syövät masennuslääkkeitä, osa harkitsee itsemurhaa, toisilla menee lujaa päihteiden kanssa, osa elää leveästi ja tyydyttää tarpeitaan materialla, mutta silti kokevat elämänsä kovin tyhjäksi, nelikymppiset itkevät kun eivät menesty kykyjenetsintäohjelmassa, vanhemmat ovat lastensa parhaimpia ystäviä, eivät vastuullisia vanhempia. Jotakin pielessä? Missä ihmeessä on yhteisöllisyys, rakkaus, vanhemmuus, turvallisuus, ystävällisyys ja ystävyys? Haluammeko oikeasti korvata ne materialla, menestyksellä, maineella, rahalla, bilettämisellä, julkisuudella?
Toivottavasti tulevaisuus on valoisampi. Tällä hetkellä kaikki tuntuu kovin synkältä..Toivottavasti jossakin joku, jolla on valtaa tekee tälle kaikelle jotakin.
Lähipiirissäni on n. kuusikymppisiä, tasapainoisessa parisuhteessa eläviä ihmisiä paljon. Toki heidän ikäisilläänkin on huonoja suhteita ja avioeroja, mutta mahdollisuudet saavuttaa seesteinen elämä on heidän ikäisillään suurempi. Ymmärretään, että elämä ei ole pelkkää mainetta ja materiaa vaan tasaista ja turvallista arkea. Yksin minäkin saavutan sellaisen, mutta mitä järkeä siinä toisaalta on? Viettää loppuelämä yksinään, onko se elämää? Ei minusta. Ja jos tutustut hyvään kumppaniehdokkaaseen on hyvin mahdollista, että työelämä polttaa teidän suhteenne loppuun. Tai sitten väliin tulee joku joka lupailee kuut taivaalta ja jäät yksin.
Monet syövät masennuslääkkeitä, osa harkitsee itsemurhaa, toisilla menee lujaa päihteiden kanssa, osa elää leveästi ja tyydyttää tarpeitaan materialla, mutta silti kokevat elämänsä kovin tyhjäksi, nelikymppiset itkevät kun eivät menesty kykyjenetsintäohjelmassa, vanhemmat ovat lastensa parhaimpia ystäviä, eivät vastuullisia vanhempia. Jotakin pielessä? Missä ihmeessä on yhteisöllisyys, rakkaus, vanhemmuus, turvallisuus, ystävällisyys ja ystävyys? Haluammeko oikeasti korvata ne materialla, menestyksellä, maineella, rahalla, bilettämisellä, julkisuudella?
Toivottavasti tulevaisuus on valoisampi. Tällä hetkellä kaikki tuntuu kovin synkältä..Toivottavasti jossakin joku, jolla on valtaa tekee tälle kaikelle jotakin.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Itseään ei saa syyttää ja soimata siitä, että on yksin, ettei osaa tehdä sille mitään, ettei uskalla. Se johtaa vain masennukseen ja itseinhoon, mikä jälleen aiheuttaa itsensä syyttelyn. Anna itsellesi aikaa, vaikka se olisikin ikuisuus. Älä pakota itseäsi, ainakaan liikaa. Jos et ole valmis parisuhteeseen, koska pelkäät menettämistä ja toisten satuttavan sinua, on mahdollisuuksia kaksi: Voit silti kohdata pelkosi ja huomata, ettei se mörkö sinua syönytkään ja ehkä se ei saanut edes kiinni, tai sitten se mörkö ei huomannut itsekään kun jo kuolit hänen kymyydestään. Mörölläkin on omat ogelmansa - hän on niin yksin, ei tunne kuuluvansa mihinkään, mutta voi silti pelastaa jos annetaan mahdollisuus. Tai sitten voit haudata unelmasi ja haaveesi ja jatkaa elämää ilman mörköä. Ei ihan yhtä jännittävää, mutta jos se tuntuu paremmalta, ei se ole huono vaihtoehto.
Sinä itse päätät miten reagoit. Jos toinen tekee ikävästi, voit joko antaa samalla mitalla takaisin, olla välinpitämätön tai ymmärtää häntä ja antaa anteeksi. Negatiivisen käytöksen takana on aina rakkauden puute ja pelko. Tämä yhteiskunta voi pahoin, mutta me kaikki yksilöinä voimme auttaa sitä parantumaan. Sinä olet se jolla on valta. Minulla ja hänellä on valta. Tee toiselle niin kuin haluat itsellesi tehtävän. Valitsetko pelon vai rakkauden, jos sinulla on mahdollisuus valita?
Oli valintasi mikä tahansa, minä näen, ettei kumpikaan ole väärä. Ajattelen, että me synnymme tänne ihmisiksi, koska tahdomme oppia ja tietää kaiken. Tiedämme ennen syntymää, mitä tulemme tässä elämässä oppimaan, joten kaikella on tarkoitus, mutta elämään voi silti itse vaikuttaa, koska valta on sinulla. Haluamme uusia, erilaisia kokemuksia niin, että voimme hyödyntää niitä sitten joskus myöhemmin. Olemme elämän koulussa. Uskon, en vain usko, vaan tiedän, että sanonta "elämme vain kerran" ei ole totta. Tällöin ei ole väliä, vaikka ei tässä elämässä saa onnellista parisuhdetta, ei lapsia, kärsii sairaudesta tai kuolee jo nuorena. Ehkä, luultavasti edellisissä tai tulevissa elämissä on paremmat kortit.
Jos tuo kuulosti liian höpöhöpöltä, toivottavasti osaat ottaa sen huumorilla. Olen aivan samalainen tuon tekstisi perusteella, mutta ei se estä minua elämästä. Nautin luonnosta ja lemmikkieni seurasta. Pidän ihmisistä, mutta en halua heitä ympärilleni. Tällä hetkellä se on liian vaikeaa, ehkä joskus myöhemmin... Kuitenkin, toivon sinulle koko sydämestäni onnea ja iloa elämääsi yhtä paljon kuin itsellenikin.
ja se on voittaminen. Se on meidän ainut toivo.
lukekaapas, tai edes vilkaiskaa läpi; Don Miguel Ruiz; Neljä tietä vapauteen.
Ei ole paksu opus, eikä uutuus, mut asiaa joka laittaa ajattelemaan.
Mielestäni tämän voi lukea omasta elämänkatsomuksesta tai uskonnosta riippumatta. En ainakaan itse kokenut sitä millään lailla tyrkyttävänä.
Nautitaan alkavasta keväästä!