muuttua mikään, ainakaan paremmaksi. Vieläkin kaikki ahdistaa, masentaa ja itkettää. Hiukan aikaa viime sairasloman jälkeen olin töissä, nyt taas pari viikkoa sairaslomalla kun tuli sellainen olo ettei osaa muuta kuin istua ja itkeä. Lääkkeet ei kuulema menetä tehoaan (auttoivat annostuksen nostamisen jälkeen hetken aikaa)
Mutta jos mä kuukauden välein menen niin loppuun etten edes halua nähdä ketään, väsyttää (ei tule yöllä uni, tenox antoi n. 4 h unta) ja ei osaa sanoa mikä on, kun ei tiedä itsekkään miten musta tuli tälläinen ja en enää kauan jaksa olla tälläinen. Kertokaa muut onko teille tuttua tälläiset kaudet että ensin on melko reipas ja alkaa jo vähän ulkomaailman asiat kiinnostaa ja sitten vaan yhtenä aamuna on taas aivan yhtä hirveä olo ja kaikki se minkä on luullut saaneensa kasaan onkin ollut vaan joku kumma harha.
Tämä elämä kun on se ainoa elämä täällä, uskon kyllä että elämme sitten uuden elämän jossain, olisikohan siellä helpompaa?
En kestä ajatusta ensi yöstä, huomisesta. Tähän saakka tuolla mielenterv. tstolla käyminen on ollut ok, mutta viime viikon ajalla mua alkoi ärsyttää se nainen ihan suunnattomasti. Kaikki ärsyttää, ja eniten minä itse. Mitä hyötyä on ihmisestä joka vaan sanoo että mun pitää ajatella hyviä asioita jos niitä asioita ei näe hyvinä, ne on vaan asioita, eikö kenelläkään ole selkeää ohjetta siihin miten ne asiat saisi jälleen tuntumaan merkityksellisiltä.
Ainoa positiivinen asia mun elämässä on mun suuri rakkauteni. Ja sen positiivisuuden poistaa se että hän ei ajattele musta samoin. Tyhmää masentua sellaisesta asiasta tässä iässä, mutta en voi tunteelleni mitään.
Kertokaa omia kokemuksia miten selviydytte näistä pohjakosketuksista, vai selviydyttekö?
Kuinka pitkiä sairaslomia? Sairaalajaksoja? (lekuri sanoi että sairaalaan kai pitäisi, en ainakaan vielä halua olla niin lopussa, tuntuu kuin se olisi se viimeinen luovutus)Lääkitystä? Miten pitkään?
Mutta jos mä kuukauden välein menen niin loppuun etten edes halua nähdä ketään, väsyttää (ei tule yöllä uni, tenox antoi n. 4 h unta) ja ei osaa sanoa mikä on, kun ei tiedä itsekkään miten musta tuli tälläinen ja en enää kauan jaksa olla tälläinen. Kertokaa muut onko teille tuttua tälläiset kaudet että ensin on melko reipas ja alkaa jo vähän ulkomaailman asiat kiinnostaa ja sitten vaan yhtenä aamuna on taas aivan yhtä hirveä olo ja kaikki se minkä on luullut saaneensa kasaan onkin ollut vaan joku kumma harha.
Tämä elämä kun on se ainoa elämä täällä, uskon kyllä että elämme sitten uuden elämän jossain, olisikohan siellä helpompaa?
En kestä ajatusta ensi yöstä, huomisesta. Tähän saakka tuolla mielenterv. tstolla käyminen on ollut ok, mutta viime viikon ajalla mua alkoi ärsyttää se nainen ihan suunnattomasti. Kaikki ärsyttää, ja eniten minä itse. Mitä hyötyä on ihmisestä joka vaan sanoo että mun pitää ajatella hyviä asioita jos niitä asioita ei näe hyvinä, ne on vaan asioita, eikö kenelläkään ole selkeää ohjetta siihin miten ne asiat saisi jälleen tuntumaan merkityksellisiltä.
Ainoa positiivinen asia mun elämässä on mun suuri rakkauteni. Ja sen positiivisuuden poistaa se että hän ei ajattele musta samoin. Tyhmää masentua sellaisesta asiasta tässä iässä, mutta en voi tunteelleni mitään.
Kertokaa omia kokemuksia miten selviydytte näistä pohjakosketuksista, vai selviydyttekö?
Kuinka pitkiä sairaslomia? Sairaalajaksoja? (lekuri sanoi että sairaalaan kai pitäisi, en ainakaan vielä halua olla niin lopussa, tuntuu kuin se olisi se viimeinen luovutus)Lääkitystä? Miten pitkään?
Vastaukset 2
Vanhimmat
ollut yli 4 kk sairauslomalla masennuksen takia. Lääkitys on ja intensiivinen, kolme kertaa viikossa tapahtuva psykoterapia. (ja koska sain vain 3 kk täyttä palkkaa, nyt osapalkkaa niin taloudellinen tilanne ei ole paras mahdollinen, kustannan psykoterapiani itse, jolloin kuukausittain omavastuuta kertyy liki 500 euroa. Mutta toki suuri apu terapiasta on ollut=)
Sairaalahoitoa en tarvitse.
Toivon mukaan tilanteesi selkenee. Pikku hiljaa, päivä kerrallaan eteenpäin.
Voi kunpa pystyisin valamaan sinuun uskoa paremmasta huomisesta, kun en siihen jaksa usein uskoa itsekkään.
Mutta,jos yhtään lohduttaa,meitä on varmaan tuhansia ja taas tuhansia samassa tilanteessa.
Jaksaisit vaan pitää pään kylmänä, etkä usko kaikkee potaskaa mitä kerrotaan, harhaanjohtajia rittää.
Jos pelkkä kahvin juonnin lopettaminen poistais masennuksen,kahvia sais korkeintaan apteekista.
Samaan katekoriaan lasken vouhotuksen positiivisesta ajattelusta.Ainakaan syvästi masentunut ei pysty paskaa hunajaksi muuttamaan.
Vaikka rakastaminen tai rakastuminen tekeekin hyvää masentuneelle, se on lyhyt ilo. Sielunrauha ja tasapaino ei löydy toisesta ihmisestä.Mutta rakastava ihminen voi auttaa sinua sen etsimisessä,sepä onkin sitten toinen juttu löytyykö tälläista 'enkeliä'. Minä olen monta kertaa kuvitelut löytäneeni ihmisen, jonka kanssa jaksais paremmin taivaltaa. Pettymyksiä näin on riittänyt ja mahalaskuja tullut.
Jos jaksaisit vaikka lähteä ulos luontoon ihastelemaan sen kauneutta ja harmoniaa. LUONTO EI HYLJEKSI KULKIJAKAAN.
Luonnolista valohoitoakin nyt on saatavilla joka ehkä antaa potkua elämää ylläpitäville hormoneille.
En halua mainostaa lääkkeitä, mutta hetkellistä apua niistä on haettava pahimpina aikoina.
Ylä-ja alamäkiä riittää elämässä. Toivon Sinulle voimia niihin.