Odotan ekaa lasta, rv 35 menossa, la huhtikuun alussa. Tuntuu, et olen jokin poikkeus, kun kuuntelee muiden juttuja. Ensinnäkin pelkään synnytystä jo niin paljon, et mietin vain sektiota ja tunnen itseni valmiiksi huonoksi äitiksi. Yritän kovasti olla kuuntelematta liikaa muiden mielipiteitä, sillä sitten sitä vasta sekoo. Pelkään ihan hirveessti tulevaa synnytystä ja lasta, kaikkea sitä muutosta mikä edessä, en osaa iloita, kaiken täyttää vain pelko tuntemattomasta ja huoli siitä, että "vanha elämä taakse jää. Lapsi on kuitenkin mulle ja miehelle odotettu asia eikä tässä nykyelämässä mitään erityisen hienoa estettä ole, etteikö äidiksi voisi ryhtyä, mutta silti vain pelottaa.... Eniten pelottaa synnytys, pelkopolilla kävin ja sanotiin, ettei liian urhea kannata olla ja traumatisoida itseään eli ymmärsin että sektion mahdollisuus on realistinen, mutta tunnen huonommutta pelkästä ajatuksesta.
Öisin saan nykyään nukuttua, mulla oli pari kk kestäviä uniongelmia 5-6 raskauskuukausien aikana. Onks tää normaalia, ettei osaa nauttia tulevasta yhtään vaan ihan paniikissa lähinnä??
Onko ketään samoja tuntevaa kanssasisarta, joka osaa sanoo jotain järkevää lohdutuksen sanaa, kiitos etukäteen jo!
Öisin saan nykyään nukuttua, mulla oli pari kk kestäviä uniongelmia 5-6 raskauskuukausien aikana. Onks tää normaalia, ettei osaa nauttia tulevasta yhtään vaan ihan paniikissa lähinnä??
Onko ketään samoja tuntevaa kanssasisarta, joka osaa sanoo jotain järkevää lohdutuksen sanaa, kiitos etukäteen jo!
Vastaukset 7
Vanhimmat
keskustellut psykologin kanssa? Sektio ei tee kenestäkään huonompaa äitiä=)
sektio on leikkaus, eli siinä on riskejä niinkuin muissakin leikkauksissa. Ehkä synnytystä "helpompi" ja kontrolloidumpi tapa, mutta riskinsä siis siinääkin :S
Itseäni pelottaisi enemmänkin tuo sektio. Haluan mielummin synnyttää alakautta, kuten esikoisenkin. Joka tapauksessa ymmärrän, että pelkäät, eikä se tee sinusta huonoa ihmistä tai huonoa äitiä. Ei välttämättä kauheasti lohduta, mutta ajattele, mikä palkinto lopulta onkaan, kun synnytys on ohi ja saat oman vauvan syliisi. :)
Tsemppiä ja myötätuntoa sulle kovasti.
Aina puhutaan raskausajasta, jonka päällimmäisenä tunteena on onni. Ja että tunteidenailahtelut, pelot yms. on normaalia silloin tällöin. Lähinnä saa lukea juuri juttuja, että kuinka plussan jälkeen odottaa vauvaa onnesta soikeena jne. Itselläni kolmas raskaus, isommat lapset ovat jo 9 ja 6. Tämä raskaus on ollut kaikkein raskain henkisesti, onnentunteita on ollut hyvin vähän liittyen raskauteen, vaikka raskaus on harkittu ja toivottu jne.jne. Ikä lisää tietoa ja tieto lisää tuskaa... Myös kaikenlaisia pelkoja on ollut tässä raskaudessa paljon enemmän. Mulla on takana kaksi sektiota ja kolmas on tulossa, ahtaan lantion vuoksi. Sektio ei tee äidistä huonompaa, nämä on just näitä juttuja..kuten imetysjuttukin..et on muka huono äiti jos ei imetä jne. jne. Muista, että se, että itse voi hyvin on kaikkein parasta myös omalle lapselle. Ja kaikki ei sovi kaikille, toiset eivät yksinkertaisesti voi synnyttää alateitse tai imettää, eikä se ole mikään äitiyden mitta. Myöskään rakkaus tulevaan lapseen ei synny aina hetkessä, eikä välttämättä edes vähään aikaan, kun lapsi on syntynyt... Älä kuuntele liikaa muita tai ota paineita (helpommin sanottu kuin tehty), jokainen meistä on yksilö ja jokainen raskaus erilainen, eikä mikään tee sinusta huonompaa äitiä, ei edes se, vaikka jopa ajoittain vihaisit sisällä kasvavaa lastasi! Näistä asioista ei vaan puhuta ja raskaana olevaa pidetään hirveässä syynissä koko odotusajan ja neuvolasta annetaan hirveät nivaskat kaikkia lippusia ja lappusia mukaan, että mikä kaikki on kiellettyä jne. Yritä siinä sitten nauttia odotusajasta nykypäivänä. Ympäristön ja yhteiskunnan painostus on kovaa joka asiassa nykyään... Mikään ihme, että niin moni sairastuu masennukseen yms. kun vaaditaan ihmiseltä jatkuvasti enemmän kuin mihin pystyy... Huh, tulipa vuodatettua! Mutta muista, ettet ole todellakaan ainoa, joka kokee ja tuntee asioita kuten sinä! Näistä jutuista ei vain juuri puhuta, varsinkaan julkisesti! Voimia sinulle, TIEDÄN, että kaikki menee parhain päin, halaus :)
Mä pelkäsin hysteerisesti sektiota ja harmikseni jouduin sellaiseen :( En pystynyt katsoa haavaa edes. Mutta kaikesta selviää...
Ota rennosti ja luota itseesi ja siihen että äitiys on luontaista. Alkuun meinaat takuulla seota muutoksen kourissa mutta kaikkeen tottuu. Meillä tehdään jo toista lasta ;) Ja yksi lapsi on aika helppo, ajattele kun monilla on esim. 7! Yhden saa helposti hoitoon ja voi kokeilla sitä entistäkin eloa hetken. Mutta mä en edes halua! Rakastan tuota pikkumiestä niiiiin paljon että en kestä olla erossa.
itsekin odotan esikoistani, raskausviikkoja 37 1. suosittelisin todella että hakeutuisit vaikka neuvolan kauttaa psykologille. On ihan normaalia, että raskaus, synnytys ja lapsen hoitaminen pelottaa, mutta jos pelko alkaa hallita sun ajatuksia aamusta iltaan, ja tätä jatkuu useamman viikon ajan, niin olisi sun ja vauvan parhaaksi ihan tulevaisuuttakin ajatellen koittaa selvittää, mikä saa sut pelkäämään.. tiedän ettei näistä asioista oo aina niin helppo puhua.. itse olen ollut masentunut & ahdistunut ennen raskauttani ja pelkäsin toisinaan, jos masennus uusii raskauden aikana. Niin ei onneksi ole käynyt, mutta kun juttelin ahdistuneesta olostani neuvolassa, niin tuntui ettei otettu oikein tosissaan edes. mutta jos olo tuntuu jatkuvasti kurjalta, niin älä anna periksi vaan vaadi että pääset juttelemaan psykologin kanssa!! Ja useammin kun yhden kerran! Ekan käynnin jälkeen voi vielä tuntua siltä, että onko tästä mitään apua/hyötyä, kannattaa käydä useamman kerran!! Paljon tsemppiä loppuraskauteen!! Ja jos muuten sun paikkakunnalla on mahdollista käydä äitiysjoogassa, niin suosittelen kovasti (voi mennä mukaan vielä ihan loppuraskaudessakin)! Ja jos ei, niin etsi vaikka kirjastosta käsiisi "synnytä rentoutuneena" niminen cd, siinä opetellaan rentoutumista ja synnytykseen valmistautumista mielikuvaharjottelun avulla. Jooga ja toi cd on ainakin mulle ollut suuri voimavara synnytykseen valmistautumisessa!
ja laskettu aika huhtikuussa.
Synnytys jännittää ja sen jälkeinen elämä pelottaa, suuri tuntematon...varsinkin kun ekasta lapsesta kyse.
Synnytyspelko on lievittynyt jännitykseksi neuvolakäynneillä, etenkin viimeinen lääkärikäynti (meillä ko. käynnillä tehdään synnytystapa-arvio "käsikopelolla") oli huojentava. Oon lainannu kirjastosta kirjoja joissa on ollut rohkaisevaa tietoa "luonnollisesta" synnytyksestä, viimeisimpänä suomalaisten tekijöiden kirja rentouttavan äänen käytöstä synnytyksessä. Lukiessa esim. ei-lääkkeellisestä kivunlievityksestä on tullut vahvempi tunne siitä, että erilaisia vaihtoehtoja synnytystilanteen helpottamiseksi todellakin on. Ne kaikki ei toimi kaikilla, mutta jo tietoisuus monista vaihtoehdoista lisäsi jotenkin kummasti tunnetta että kyllä JOKU asia auttaa. Niin kivuissa, mutta ennen kaikkea synnytyksen etenemisessä, jotta lapsi tulisi maailmaan mahdollisimman sujuvasti ja turvallisesti.
Synnytyksen jälkeinen aika on mulle pelottavampi, niin monta juttua voi mennä vikaan. Mutta hyvin myös. Tällä hetkellä parisuhde on suurin kysymysmerkki, asiat tuntuu olevan kunnossa, mutteivat kuitenkaan ole. Ristiriitainen tunne, mikä tekee todella epävarmaksi. :( Mutta jännitykset ja pelot on sellaisia, että kuta enemmän niitä miettiessä aikaa viettää, sitä isommaksi ne kasvaa. Ei niin että asiat pitäisi vaan ohittaa tai yrittää teeskennellä ettei niitä ole. Mutta jossain kohti täytyy vaan yrittää viheltää peli poikki ja ajatella että päivä kerrallaan mennään. Eipä muutakaan voi?