Olen tässä jo vähän aikaa tuskaillut valokuvausharrastuksen kanssa sitä että aika usein sitä tulee metsästettyä sopivaa paikkaa, ajankohtaa, sopivaa valoa, ideaa, teknistä toteutusta ja loppukäyttöä ja kaikkea sitä mitä asiaan kuuluu. En ole saanut valokuvaukseen koulutusta vaan kuulun tähän normimassaan joka hönöilee yrityksen ja erehdyksen kautta. Toki alan kirjallisuuteen on tullut tutustuttua kattavasti ja on minulla jopa ymmärrystä oman ilmaisuni prosesseista. Mutta nyt on vähän ventti olo. Ei oikein jaksa jumpata kohteiden perässä. Aina kova vaiva saada puhuttelevia kuvia tai ainakin omasta mielestä uusia näkökulmia asioihin.
Tässä yhtenä iltana sitten - jonkinlaisen luovan tuskan siivittämänä - aloin kuvaamaan pienehköä ensiapulaukkua. Ainoa ajatus oli valita ensimmäinen silmiin osuva asia ja pakottaa itsensä löytämään siitä uusia näkökulmia. Tämä oli oikeastaan aika hauskaa kun tuli tuo ensiapulaukku varsin tutuksi parin illan jälkeen. Mietin mahtaako tälläinen metodi lopulta johtaa ilmaisukyvyn täydelliseen romahtamiseen vai saattaako siitä syntyä jotain ihan uutta?
Tässä yhtenä iltana sitten - jonkinlaisen luovan tuskan siivittämänä - aloin kuvaamaan pienehköä ensiapulaukkua. Ainoa ajatus oli valita ensimmäinen silmiin osuva asia ja pakottaa itsensä löytämään siitä uusia näkökulmia. Tämä oli oikeastaan aika hauskaa kun tuli tuo ensiapulaukku varsin tutuksi parin illan jälkeen. Mietin mahtaako tälläinen metodi lopulta johtaa ilmaisukyvyn täydelliseen romahtamiseen vai saattaako siitä syntyä jotain ihan uutta?
Vastaukset 18
Vanhimmat
tällä foorumilla pitkästä, pitkästä aikaa...
taitaa mennä tyyliin 3 eteen 2 taakse.
Mulla oli muinoin ensimmäisenä "ensiapulaukkuna" omat varpaat.
Uskon, että ensiapulaukun ympärillä pyörimällä voi hyvinkin oppia kohteen valaisun magian ja komposition rakentamisen (ehkä sopivia lisukkeita käyttäen).
Käytän (studio)valaisuun Viva-Lite päivänvalo lamppuja
Valolla maalaamisen oppii mielestäni parhaiten kuvaamalla samaa kohdetta yhä uudelleen valoja ja etäisyyttä vaihdellen.
Minulla näyttää liian usein menevän niin, että jos olen tietävinäni mitä ei edes kannata kokeilla niin se osoittautuu loppujen lopuksi parhaaksi.
Kameran korkeus näyttää minulle vaikeimmin opittavalta ilmaisukeinolta.
Tässä ensiapulaukussa on jotain tuttua jostain kauan sitten olleesta. Olen varmaankin joskus ennenkin tehnyt niin, en vain jaksa muistaa mikä se kohde silloin oli. Ehkä se kohde ja tapa tylsistyä jonkin kohteen äärellä avasi sitten uusia ajatuksia ja virtoja kokeilla jotain uutta ja nyt - vaikka itse sanonkin - on ymmärrykseni valolla kuvaamisesta sangen laaja. Mutta silti en ole tyytyväinen.
Kuvauksen helppous on tuonut muassaan kirouksen. Kuvani katsojat jakaantuvat kahteen kastiin. Minulle ei tuota mitään tyydytystä näyttää kuviani sellaiselle jonka kuvanlukutaito ei ole kaksinen. Kommentit ovat joko sellaisia että todella upeaa tai sitten vähän kokeellisimmissa jutuissa toinen on pihalla kuin lumiukko. Mutta koska kokeellisimmissakin jutuissa on lähes aina esteettisesti kauniita kompositioita ei kuvan katsoja sitäkään tyrmää. En tällä tarkoita sitä että minulle vaikuttaisi miten joku kuvan kokee. Minulle kuvaaminen on itsetarkoitus sillä se ei ole ammattini.
Tämän ensiapulaukun äärellä ajatukseni ovat kovin harhailevia. Olen käyttänyt niin valtavasti aikaa ja vaivaa saavuttaakseni tämän tason ilmaisussani. Uskon että kun saan tämän laukun idean tallennettua uudesta tulokulmasta tämä harrastus saa taas uuden tason. Mutta haluanko minä käydä vielä tätä samaa polkua? Hioa tätä taitoa vielä sileämmäksi ja vielä korkeammalle kurottavaksi. Ehkä värikkäämpi polku olisi laittaa kamera nurkkaan ja hakea jostain hiiltä ja paperia. Vedostella tuota ensiapulaukkua maalaustaiteella viimeisteltäväksi.
"Kommentit ovat joko sellaisia että todella upeaa tai sitten vähän …"
—ehkä tuokin on parempi kuin minun yleensä yhteen kastiin mahtuvilta saamani "sulla on hyvä kamera, millä tää on kuvattu?"
Paitsi jos näytän kuvia täällä esiintyville – silloin kommentit on "hirveetä suttua, en kehtais näyttää"
Suo siellä, vetelä täällä – ohdakkeinen on kuvaajan taival.
"… kun saan tämän laukun idean …"
—tuo lienee "pandoran lippaan" avain, mutta mikä on mielestäsi laukun idea t. premissi (kuningasajatus)? Miksi laukkuja on?. Ja miksi tuo laukku on juuri tuollainen?
—kas siinäpä kysymys.
"Mutta haluanko minä käydä vielä tätä samaa polkua?
Entä kuljenko väärään suuntaan tätä polkua?
Käytän ilmaisun opiskeluissani lähes aina 24 mm f/2 lasia, kun en saa muilla mitään kelvollista aikaiseksi.
Pidemmillä polttoväleiillä kuvani ovat niin voimattomia etten viitsi niitä edes itse katsella.
Asiaa kaikki, mutta palaisin vielä kalustoonkin. Kun tuon kaiken tekee yhdellä objektiivilla, normaalilla, on taas perusasioiden kimpussa ja pääsee eteenpäin.
"Mutta nyt on vähän ventti olo."
Minä toimin tuossa tilanteessa yleensä päinvastoin kuin sinä. Pidän kuvaustaukoa siihen asti, kunnes taas tulee "se inspiraatio". Kameraan voi tarttua sitten taas, kun se tuntuu mukavalta. Joskus kyllä tulee sitten kuvattua väkisinkin, mutta lopputulokset eivät kyllä yleensä miellytä alkuunkaan, vaikka se varsinainen kuvaaminen olisi kuinka mukavaa.
Metodeita tuskin voi sanoa suoralta kädeltä huonoksi tai hyväksi, toiselle toinen menetelmä voi olla parempi, jollekulle toiselle taas toinen. No, kuvaamatta ja harjoittelematta harva kuitenkaan kehittyy. Aina voi löytää jotain uutta siitä teknisestä puolesta, mutta parantaa se varmaan myös yleisesti ympäröivän maailman näkemistä ja näkemänsä tulkintaa.
Tämä aloitus taisi tosin tulla siinä mielessä väärälle palstalle, että kaikki valokuvauksesta kiinnostuneet eivät välttämättä lue digijärjestelmäpalstaa ollenkaan. Siten monelta tämä viestitys menee ihan hukkaan.
*...valokuvauksesta kiinnostuneet eivät välttämättä lue digijärjestelmäpalstaa ollenkaan..."
Takaisin filmiin siirtyminen on yksi hyvä vaihtoehto. Siinä taas on kolme mahdollisuutta: diakuvaus, mustavalkosuurennukset tai värisuurennukset. Pitäisin kahta ensimmäistä todennäköisempinä. Kokojakin on valittavana: kinofilmi, keskari tai laakafilmi.
Minä hain muutama vuosi sitten potkua harrastukseen keskaridiosta. Kalustoa saa edullisesti nykyään. Suosittelen paluuta perusasioiden pariin.
"Pitäisin kahta ensimmäistä todennäköisempinä. Kokojakin on valittavana: kinofilmi, keskari tai laakafilmi."
Minulle tuo kinofilmi ei ainakaan ole tuonut mitään potkua kuvaamiseen. Tällä hetkellä digi tarjoaa siltä osin sen mitä tarvitsenkin. Itse asiassa minun ei edes tarvitsisi siirtyä filmiin, koska se on aina ollut tässä mukana, joskin aina vaan vähenevällä osuudella. Ehkä se keskaridia voisi sitten olla jo jotain...
" Kun tuon kaiken tekee yhdellä objektiivilla, normaalilla, on taas perusasioiden kimpussa ja pääsee eteenpäin. "
Normaaliobjektiivi on turha vekotin jos käytössä on zoom-objektiivi jossa on myös ns. normaaliobjektiivin polttoväli. Noiden perusasioiden kimppuunkin ja eteenpäin pääsee helpommin vaihtuva polttovälisellä kuin yhdellä ainoalla polttovälillä.
Kiinteäpolttovälinen normaali on kyllä oleellisesti parempi vaihtoehto asioita miettiessään. Siinä oppii paljon paremmin kuvauksen perusjutut.
Käytin joskus zoomeja matkakuvauksessa, mutta kyllä ne ovat aika turhia siinäkin.
Kyllä zoomobjektiivilla on paikkansa kuvaajan kalustossa, mutta se ei kuulu otsikon "ilmaisun kehittäminen" alle. Zoomi on ihan kiva yleislasi esimerkiksi reissussa, kun kuvaus on vain muotojen tallentamista. Ja ihan turha väittää, että zoomit olisivat kalliita. Hyviä vaihtoehtoja on alle parin tonnin.
"Normaaliobjektiivi on turha vekotin..."
Ilmeisesti, koska harvalla valmistajalla on esim 43 mm objektiivia kinokokokuvaamiseen. Minä olen tämän puutteen korvannut 50 mm:sellä, ja onhan sillä oma paikkansa (useimmiten laukun pohjalla) valovoimansa ansiosta.
Tärkeä aspekti. Useimmiten valinta normaaliksi kinokoossa tehdään 35mm ja 50mm välillä. Yhä viisikymppiset ovat valmistajilla hinta ja laatusuhteessa parhaita objektiiveja. Cropissa 35 taas on lähellä normaalia. Esimerkiksi Canonilla paras croppinormaali on EF 35mm f/1.4L USM. Hintaa kuitenkin on yli 1000€.
Kun taas kelvollisen Canon EF 50mm f/1.4 USM:n saa alta 300€:n tarjouksesta. Se on cropissa lyhyt tele ja pienikokoisena mukava reissulasi. Herää kuitenkin kysymys, onko kinokennoinen digijärkkäri sittenkin halvempi?
"Reissulasiksi" kelvollinen normaaliobjektiivi on onneton verrattuna laadukkaaseen zoom-objektiiviin. Laajakulmasta lyhyeen teleen ulottuva zoom-objektiivi sisältää myös sen ns. normaaliobjektiivin kuvakulman.
"..."Reissulasiksi" kelvollinen normaaliobjektiivi on onneton verrattuna laadukkaaseen zoom-objektiiviin..."
Olen molempia kokeillut, eikä zoomi tuo mitään sellaista lisäarvoa, että se puoltaisi zoomin valintaa reissulasiksi. Kyllä hyvälaatuinen normaali on tärkein objektiivi myös matkalla.
Vähän epäilyttää, etteivät zoomin puolestapuhujat ole kokeilleetkaan muuta vaihtoehtoa.
Minäkin olen kokeillut ja jopa käyttänyt molempia. Siksi zoom on minulle sopivampi "reissulasiksi". Kuten tuolla aiemmin sanoin, niin kyllä se 50 mm:kin on käytännössä aina mukana, mutta en näe sitä mitenkään erinomaisena tai tärkeämpänä zoomiinkaan verrattuna.
Jos haluaa ottaa kuvan 20 mm vastaavalla kuvakulmalla, niin ei siihen käy muu kuin 20 mm linssi. Jos toinen linsi on vaikka se 50 mm, niin joka tapauksessa sitten pitäisi olla toinen linssi mukana. Ja entäs sitten jos haluaa kuvan vielä 30 mm vastaavalla kuvakulmalla. Pitäisi olla vielä kolmaskin linssi mukana, joten se zoom olisikin sitten ihan kätevä.
Se, miten paljon noita eri kuvakulmia haluaa omissa kuvissaan esittää, on tietysti jokaisen oma asia. Ei siinä mitään kiinteää rajaa ole, missä pitäisi käyttää vain kiinteää tai vain zoomia tai molempia. Kuvaustavat ja -tottumukset ja halutut lopputulokset vaikuttanevat varsinaista tekniikkaa enemmän siihen valintaan.
Jos yhdellä, niin
– zoom-valintani olisi ehdottomasti Sigman uusin 17–70 macrozoom.
– mutta jos kiinteällä niin sitten Leica H-ES045E - 45 mm - f/2.8
Samuel Becettin kuolematon lausahdus:
"Yritä uudelleen. Epäonnistu uudelleen. Epäonnistu paremmin."
Tuo lienee monilla paljon minua taitavammillakin ilmaisunsa kehittäjillä huoneentauluna.
Jos opettelee epäonnistumaan niin voi saavuttaa jotakin — kai?