Pitäisi jaksaa opiskella, mutta en pysty enää muuta kuin istumaan päivät kämpässä. Minulla ei ole elämässä enää mitään tavoitteita eikä intoa mihinkään suuntaan; paitsi täydelliseen eristäytymiseen. Koko elämä tuntuu mielettömältä. Millä edes elän, kun opintotuki viedään varmaan pian. En haluaisi mitään lääkkeitäkään vetää. Mitä ne muka ratkaisevat, kun minulla ei kuitenkaan ole syytä elää?
Mitä oikein tehdä?
...
9248
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Moikka... Tulee mieleen kysymyksiä: Mistä aiemmin olit kiinnostunut, millaisia tavoitteita sinulla on ollut? Tai millaiset jutut ylipäätään ovat olleet merkityksellisiä - voisiko niistä löytyä sellaisia, jotka olisivat sitä ehkä vieläkin, tässä hetkessä?
Joskus kaikki tietysti tuntuu yhtä harmaalta; hyvätkin jutut saa saman sävyn, kun jokin tärkeä elämässä menee vikaan, kuten masennuksen kohdalla usein on. Itseäni on joskus auttanut, jos olen saanut kiinni sellaisista pienistä asioista ja tekemisistä, jotka ovat tavallisesti olleet mielekkäitä, persoonallisia jne. Joskus voi auttaa vain rauhoittuminen ja itsen kuunteleminen. Mikä milloinkin, ei ole tietty patenttiratkaisuja.
Jos tilanne menee todella siihen, että opiskelusta ei tule masentuneisuuden vuoksi mitään, niin kannattaa hakea sairaslomaa. Lääkkeitä ei ole pakko syödä, vaikka niitä yleensä ensimmäiseksi ehkä tarjotaan hoidoksi tuollaisessa tilanteessa... Entä voisiko sinulle olla apua keskustelusta? Ehkä voisit etsiä tällaista apua tilanteeseesi, jos se tuntuisi mielekkäämmältä?
Pystyn kyllä nauttimaan joistan pienistä asioista tässä hetkessä: pelailen paria nettipeliä, tykkään joskus katsella tv:stä joitain mielenkiintoisia ohjelmia, kuten monet tiededokumentit, ja musiikista pidän niin paljon, että tulee jo tyhjä olo, jos ei mitään ole taustalla. Kuitenkin välillä ahdistus ja pelko tulevaisuudesta painaa päälle niin, ettei mikään tunnu hyvältä. Ja miksi ei tulevaisuus painaisi päälle, kun tämä ei kai voi loputtomiin jatkua.
Mitään suurempia tavoitteita ja päämääriä en vain mistään löydä. En tiedä onko minulla oikein koskaan ollut mitään selkeitä tavoitteita. Ei minua ole koskaan kiinnostanut mikään työura, perhe-elämä tai sosiaaliset suhteet yleensäkään. En jaksasi työelämässäkään, enkä vähiten pakollisen sosiaalisuuden vuoksi, vaikka tuskinpa saisin työtäkään jos jotenkin pystyisin tutkinnon saamaan. Miltei pelkään ihmisiä ja pyrin yleensä välttämään kaikkia tarpeettomia kontakteja. Yliopistossa viimeinen niitti tuntui olevan pakolliset ryhmätyöt, sen ohella ettei alakaan mitään sisäistä motivaatiota synnyttänyt, kuten ei varmasti mikään muukaan ala.
Nyt en ole kai kolmeen viikkoon tehnyt yhtään mitään opiskeluun liittyvää enkä enää tiedä, mikä minua koskaan motivoisi tekemään. Vaikeaa kun kotoa joskus soitellaan, että miten on opiskelut menneet. En haluaisi valehdella, mutta en pysty kertomaan totuuttakaan kun tiedän, etten tulisi ymmärretyksi.
En tiedä mitä keskusteluistakaan olisi apua. Olen niin sulkeutunut, että voisi olla vaikea sanoa sitä mitä todella haluaa. Myötäilisin vain ja ehkä joskus viiden tunnin päästä tulisi mieleen, mitä todella olisin halunnut kertoa. Ja kuka minua ymmärtäisi: kai minua vain yritettäisiin työntää takaisin normaalielämään, eli juuri siihen mihin olen täydellisesti väsynyt ja mihin en keksi mitään syytä pyrkiä.
Samaistun tilanteeseesi. Menee koko paha olo niin loogiselle tasolle kun alkaa ajatella kaikkea tätä turhuutta, että alkaa melkein pitää normaalisti arkea eläviä ihmisiä naurettavina. Tuntuu siltä kuin ei kuuluisi tähän maailmaan, mutta mitä vaihtoehtoja muka on. Joka asiasta on ulkopuolinen olo kun kaikki alkaa pidemmänpäälle näyttää vaan hölmöltä leikiltä. Mutta olen tässä miettinyt, että jotenkihan tämä pitäisi pystyä kääntää voitoksi. Kun ei ole mitään, niin siihenhän on tilaa rakentaa vaikka mitä. Antaa muiden leikkiä samaa leikkiä ku kaikki muutki, itse haluan sitten hieman mielikuvituksellisempaa kuin perus arki. Perustetaan turhautuneille nuorille joku yhdistys, jossa voi samalla kokea, että joskus voi olla kivaaki ja tehdä vaikka sen muiden normiarjen hyväksi jotain hyödyllistä. Ei ainoa tapa tehdä jotain hyödyllistä voi olla joku tittelin metsästys tai isomman koneiston yhtenä rattaana oleminen. Mennään vaikka kaikki nihilistiset paskat hengaamaan yksinäisten vanhusten tai lasten tai eläinten kanssa tai keitetään soppaa nälkäsille tai puhutaan toistemme kanssa ja tehdään performanssitaidetta tai ihan sama! Jotain kuitenki pitäis keksiä, kyse ei ole siitä, etteikö olisi motivaatiota tai kunnianhimoa vaan siitä, ettei kaikkia vaan kiinnosta olla ymmärtämättömien tuomittavana kun asia ei oikeastaan liiemmin kiinnosta. Kutsuisin sitä hammaslääkärimenetelmäksi lytätä ihminen - niillä kun on omituinen taito saada potilaat tuntemaan olonsa maailman huonoimmiksi ja hirveimmiksi ja likaisimmiksi ihmisiksi ku Aakakkosessa on reikä ja kiillehäiriön poikasta tuppaa.
Kertomastasi tulee kyllä itselleni mieleen, että kannattaisi ehkä hakea keskusteluapua asioissasi - jos suinkin koet, että voisit kokeilla jotakin sellaista. Tuohon olisi varmaan erilaisia mahdollisuuksia vaikka opiskelupaikkasi kautta kuten opiskelijoiden mielenterveyspalvelut, opintoasioissa ehkä myös esim. opintopsykologit. Kaiken avun tulee tietysti lähteä nimenomaan sinun tarpeistasi ja tukea aidosti omien ratkaisujen ja valintojen löytämistä, eikä pakottaa johonkin ulkoa annettuun.
Jonkunlaisessa kestävämmässä keskustelukontaktissa on se hyvä puoli, että asioihin voi aina palata uudestaan, jos kaikkea ei saakaan sanottua siinä välittömässä tilanteessa tai jotain tärkeää tulee myöhemmin mieleen. Ilmaiset minusta todella hyvin itseäsi ja asioitasi, uskoisin kyllä, että voisit saada apua keskustelusta.
Ikävää tuo, jos koet, ettet voi kertoa asioistasi perheellesi... Oletko varma, että he suhtautuisivat jotenkin kielteisesti, jos kertoisit suoraan asioistasi ja huolistasi? Olisi varmasti tärkeää, jos löytäisit ympäriltäsi, läheltäsi ainakin joitakin ihmisiä, joille puhua ja luottaa asioita; ei tarvitsisi kantaa kaikkea yksin... Hyvä kun kirjoittelet tänne.
En tiedä, miten pitkään olet opiskellut ja millaiset opintoihin liittyvät olosuhteesi ovat jne., mutta eihän sinun tai kenenkään muunkaan pitäisi olla mikään pakko kiitää vailla tarkoitusta putkessa eteenpäin opintojensa ja tulevaisuutensa suhteen. Voi myös ottaa välillä rauhallisemmin, pysähtyä ja miettiä, minne on menossa, ja sitten ehkä koettaa jatkaa sen mukaan. Se on myös tärkeää. Kuunnella itseään ja pyrkiä suuntaamaan kohti jotakin, mikä olisi mielekästä ja itselle merkityksellistä... Joskus (=aina) tuo ottaa myös aikansa. Silloin kun tuntuu, että voimat ja/tai kiinnostus hiipuvat, voi olla myös vain viisasta levätä ja rauhoittua sen sijaan, että yrittää väkisin puurtaa töitä ja velvollisuuksia eteenpäin ja tulee hukuttaneeksi itseään niihin. Moni kai tekee nykyisin juuri päinvastoin, ja yleensä se ei tee hyvää...
Olen itsekin opiskelija, ja pohdiskelen monin tavoin samankaltaisia kysymyksiä omalla kohdallani. Olen opiskellut jo pitkään, ollut myös masentunut pitkään. En tiedä vielä, mitä haluaisin tarkkaan ottaen tehdä työkseni ja mihin opinnoillani tähtään - mutta kuljen eteenpäin ja toivon niiden itselleni oikeiden teiden vähitellen löytyvän ja selkeytyvän.
On varmaan hyvä tehdä niitä asioita, jotka tuntuvat itsestä hyvältä... etsiä ja löytää niistä merkitystä ja mieltä eteenpäin. Hienoa, että sinulla on jotain sellaisia, toivottavasti löydät niitä yhä lisää. Musiikki ainakin voi olla jotain todella rikasta, monin tavoin vaikuttavaa.
Kannatetaan myös näitä nimim. Kyllikkiinkerin ajatuksia, olivat erittäin hyviä. Itse en ole kyllä koskaan halunnut olla ratas enkä roolinmukainen - enkä kyllä myöskään olekaan. Jotain muuta etsitään, joo. Mukava huomata että muitakin (toisin-)ajattelevia vielä olemassa. :]
Hei ! oma lapseni sairastui todella vakavaan masennukseen. Itse en tiennyt asiasta pitkään aikaan. Olisin toivonut , että hän olisi minulle siitä kertonut. Näin jälkeen päin ymmärrän , että ihminen on siinä tilanteessa niin lukossa ja hukassa , ettei ymmärrä tai halua lähi piirille asiasta kertoa.
Toivoisin todellakin, että sinulla olisi joku "kädestä"pitäjä joka tukisi ja ohjaisi sinua vaikka mahdollisiin hoitoihin. Tarkoitan lähinnä terapiaa , siellä sinulla olisi mahdollisuus kertoa ja puhua tuntemuksistasi.
Oma lapseni pääsi pitkään terapiaan ( 3 vuotta ) ja oli todella tyytyväinen.
Sitä ennen hänkin eristäytyi kotiinsa ja lamaantui täysin.... tilanne oli todella huono. Joten sinullakin on toivoa . Tukea tarvitsisit ja kannustusta .
Hae apua ja sairauslomaa, niin opintotukikuukauden eivät kulu.
Jos olet yliopisto-opiskelija, niin YTHS.ssä on ihan hyvä psykiatrinen puoli.
Sinulla on vielä elämä edessäsi.
Näin täytyy varmaan tehdä. Nyt on taas pari päivää ollut vähän olematon olo eikä mikään tahdo tuntua miltään. Pelkään vain, etten tulisi sielläkään ymmärretyksi. Itsestänikin tuntuu siltä, etten edes ole oikeutettu voimaan huonosti. On kerran katto pään päällä, mahdollisuus opiskella käytännössä ilmaiseksi ja materiaalisesti muutenkin kaikki paremmin kuin suurimmalla osalla ihmisistä.
Ehkä lääkkeetkään eivät olisi niin paha juttu, koska tajuan että nykyisellään pelkään sosiaalisia tilanteita paljon enemmän kuin missään tapauksessa olisi normaalia.
Rohkeasti vaan.