en tiedä minne palstalle tämä olis pitäny kirjottaa mut laitetaanpa vaikka tänne :)
haluaisin löytää ihmisen/ ihmisiä joilta saisi vertaistukea... tilanteeni on tämä: kasvoin Jehovan todistaja perheessä, erosin vajaa pari vuotta sitten lopullisesti lahkosta. en enää kestänyt sitä, halusin itse päättää mitä teen elämälleni!
Tietysti kaikki ystävät jäivät sinne, eivätkä saa olla tekemisissä kanssani, parhaat kaverini, sukulaiset, tutut jopa oman perheeni pitäisi suhtautua minuun kuin vieraaseen! perheeni onneksi otti asian ihan asiallisesti eivätkä ole katkaisseet välejä. mutta kaikki muut ovat hylänneet...
minulla oli tasan yksi ystävä joka ei ollut lahkossa mukana. alotin käytännössä koko elämäni alusta. kukaan ei oikeasti ymmärrä miltä minusta tuntuu kun jätin kaiken taakseni ja aloitin alusta!
tietysti olen löytäny kymmeniä uusia ystäviä, se ainoa ystäväni on ollut koko ajan tukena ja nähdään niin usein kuin mahdollista, entisestä työkaveristani tuli paras kaverini ja hänen poika ystävänsä on minulle kuin veli... muutin yhden työkaverin kanssa kämppiksiksi puoli vuotta sitten, meistäkin on tullu läheisiä. jopa vanhat koulukaverit ja puoli tutut ovat hyväksyneet minut ja vietetään paljon aikaa keskenään. kaveriporukoita riittää..
MUTTA silti tuntuu että olen yskin... olen liian läheisriippuvainen, tunnen itseni aina tarpeettomaksi ja huonommaksi kuin muut (luulen että tämä johtuu lapsuudestani) ja vajoan usein masennukseen, välillä niin voimakkaaseen etten jaksa edes nousta sängystä, minulla on myös paniikkikohtauksia! en kestä yksin oloa, sitä ettei tapahdu mitään.
hukutan aina murheeni alkoholiin, saa paremman mielen edes hetkeksi... tai sitten teen töitä ihan järkyttäviä määriä jotta saan pidettyä ajatukset selkeinä.
löytyykö siis ketään saman kaltaisen lapsuuden/ nuoruuden konutta joka haluaisi puhua asiasta? on oikeasti yllättävän vaikea sopeutua "normaaliin" elämään :)
haluaisin löytää ihmisen/ ihmisiä joilta saisi vertaistukea... tilanteeni on tämä: kasvoin Jehovan todistaja perheessä, erosin vajaa pari vuotta sitten lopullisesti lahkosta. en enää kestänyt sitä, halusin itse päättää mitä teen elämälleni!
Tietysti kaikki ystävät jäivät sinne, eivätkä saa olla tekemisissä kanssani, parhaat kaverini, sukulaiset, tutut jopa oman perheeni pitäisi suhtautua minuun kuin vieraaseen! perheeni onneksi otti asian ihan asiallisesti eivätkä ole katkaisseet välejä. mutta kaikki muut ovat hylänneet...
minulla oli tasan yksi ystävä joka ei ollut lahkossa mukana. alotin käytännössä koko elämäni alusta. kukaan ei oikeasti ymmärrä miltä minusta tuntuu kun jätin kaiken taakseni ja aloitin alusta!
tietysti olen löytäny kymmeniä uusia ystäviä, se ainoa ystäväni on ollut koko ajan tukena ja nähdään niin usein kuin mahdollista, entisestä työkaveristani tuli paras kaverini ja hänen poika ystävänsä on minulle kuin veli... muutin yhden työkaverin kanssa kämppiksiksi puoli vuotta sitten, meistäkin on tullu läheisiä. jopa vanhat koulukaverit ja puoli tutut ovat hyväksyneet minut ja vietetään paljon aikaa keskenään. kaveriporukoita riittää..
MUTTA silti tuntuu että olen yskin... olen liian läheisriippuvainen, tunnen itseni aina tarpeettomaksi ja huonommaksi kuin muut (luulen että tämä johtuu lapsuudestani) ja vajoan usein masennukseen, välillä niin voimakkaaseen etten jaksa edes nousta sängystä, minulla on myös paniikkikohtauksia! en kestä yksin oloa, sitä ettei tapahdu mitään.
hukutan aina murheeni alkoholiin, saa paremman mielen edes hetkeksi... tai sitten teen töitä ihan järkyttäviä määriä jotta saan pidettyä ajatukset selkeinä.
löytyykö siis ketään saman kaltaisen lapsuuden/ nuoruuden konutta joka haluaisi puhua asiasta? on oikeasti yllättävän vaikea sopeutua "normaaliin" elämään :)
Vastaukset 1
Vanhimmat
kun odottelet parempaa viestiä, niin vastaan koska asia on muuten mielenkiintoinen, koska perheessäni kiellettiin ankaran sanattomasti kaikki uskontoon liittyvä itsensä ilmentäminen. Isäni ei hyväksynyt sitä (vaikkakin mummoni luona mukavasti opin :) Sen sijaan meillä arvostettiin joitakin (olevinaan) hyviä tapoja joiden sisäistäminen on tuonut elämääni enimmäkseen harmia. Vaikea hakea edes keskusteluapua. Onneksi olen edes tajunnut sen, että saamani ohjeistus elämää varten oli enimmäkseen idealistinen. Ei wörki käytännössä ei.