..olotila on tällä hetkellä.. Nyt kaipaisin paljon neuvoja..
Eli, tilanne on tämä. Erosin exästäni reilu puolitoista vuotta sitten. Ero oli todella hankala.. Sitä ei olisi haluttu, mutta jokin vain pakotti lähtemään.. Minulla ei ollut ketään muuta, ei hänelläkään, ja rakkautemme oli äärettömän syvää ja upeaa.. Mutta. Hän oli minua kolme vuotta nuorempi.. Siis poikanen vielä, vaikka olikin hyvin kypsä ikäisekseen. Jotenkin sitten siinä tuli vain sellainen olo, että nyt on pakko mennä.. Lähteä omille teilleen.. Vaikka sitä en missään nimessä olisi halunnut.. Mutta minua ahdisti kovasti.. En tiennyt enää mistään mitään.. Niinpä erosimme yhteisymmärryksessä ja lupasimme olla aina ystäviä. Ja ettemme ikinä unohtaisi toisiamme.. Välillämme eli myös toivo yhteenpaluusta.. Kunhan aikaa olisi ensin vain mennyt ja kummatkin kasvaneet ja kypsyneet.. Varsinkin tämä exäni.. Ei ollut vielä meidän aikamme, mutta ajattelimme, että vielä sekin ehkä tulee.. Kunhan on ensin kaikki tarpeellinen koettu ja omilla tahoillamme kypsytty.. Yhdessä ehdimme olla reilu vuoden.. Myös asuimme yhdessä (vaikka poikaystäväni ei ollutkaan vielä 18).
No, ero oli kuitenkin minulle hyvin hyvin vaikea.. En pystynyt olemaan kenenkään muun kanssa.. Kaikki juttuni kaatuivat siihen, että tämä exäni tuli uudelleen mieleeni.. Oli pakko päähän pois.. Niinpä muutin opiskelemaan toiselle paikkakunnalle.. Satojen kilometrien päästä kotoa. Ajattelin, että ehkä se auttaa minua pääsemään yli. Erostamme oli siinä vaiheessa hieman vajaa vuosi. No, nyt olen asunut täällä kaukana yli 7 kuukautta ja löytänyt uuden poikaystävän.. Tapasin hänet pian tänne muuttoni jälkeen.. Yhdessä olemme olleet nyt noin viisi kuukautta.. Yhteinen koti on jo vuokrattuna ja muutto on toukokuussa.. Mutta.. Nyt en vain oikein tiedä, mitä tunnen.. Aluksi oli ihanaa ja tuntui hyvältä, että vihdoin alkoi näyttää siltä, että voisin päästä yli exästäni ja elää jonkun toisen kanssa. Tuntui, että nyt tässä on sitä jotain. Tämä nykyiseni oli ensimmäinen, jonka kanssa saatoin tosissani alkaa seurustella eron jälkeen. Exäni muisto sumeni jo mielestäni enkä enää ajatellut häntä siten kuin ennen, enkä enää toivonut yhteen paluuta. Ennen toivoin sitä koko sydämestäni. Tuntui vihdoin, että voisin olla onnellinen jonkun muunkin kanssa, vaikka ennen se tuntui sulalta mahdottomuudelta. No, aikaa kului ja epävarmuuden tunteita iski aika ajoin.. En sittenkään tiennyt, halusinko olla tämän nykyiseni kanssa.. Mutta jokin minut silti sai yrittämään.. Uteliaisuus..? Rakkaus.. Jokin voima.. Silti hän ei herättänyt minussa mitään sykähdyttäviä, syviä tunteita, mutta minun oli hyvä olla. Turvallista ja mukavaa. Tasapainoista. Mutta ei kuitenkaan mitään sellaista, jota koin tämän exäni kanssa....
Päätimme muuttaa yhteen, mutta silloin minuun iski suunnaton epävarmuus. En tiennyt ollenkaan halusinko sitä! Päätimme vielä odottaa.. Pian tuntui kuitenkin taas siltä, että haluan elää ja olla hänen kanssaan ja muuttaa yhteen.. Niinpä aloimme uudelleen etsiä asuntoa. Ja löysimmekin. Nyt se on vuokrattu. Sopimukset allekirjoitettu. Enää ei peräännytä. Tuntuu toisaalta hyvältä, mutta toisaalta.. En tiedä.. Jotenkin tämä exäni on jälleen alkanut kummitella päässäni.. Vaikka en haluaisi hänen siellä kummittelevan! Haluaisin ja toivoisin, että tämä nykyiseni olisi elämäni mies.. Mutta miksi hän ei sitten saa sukkiani pyörimään jaloissani tai sydäntäni hakkaamaan villisti? Tuntuu, että kannattaako minun sittenkään tyytyä tähän, koska tiedän, että niinkin vahvasti voisi tuntea.. Niin minä tunsin exäni kanssa.. Ja olisi ihanaa tuntea sellaista paloa vieläkin..
Mutta kuitenkin olemme nyt siis muuttamassa, joten turha tätä on enää spekuloida. Olen valintani tehnyt. Ja piste. Ja sitäpaitsi, en ikinä voisi loukata tätä nykyistäni! Välitän hänestä niin paljon, etten pystyisi satuttamaan häntä.. Harmittaa vain, että hän ei saa minua sykkimään sillä tavalla kuin toivoisin.. :( Muuten hän kuitenkin on hyvin ihana ja lämmin.. Seksi sujuu loistavasti. Jotain kuitenkin ehkä vain puuttuu.. Vai onkohan se vain sitä kaipuuta siitä ihanasta tunteesta, jonka silloin kerran sain kokea.. En tiedä..
Joten kysynkin nyt teidän kokemuksianne.. Onko tämä normaalia? Meneekö se aina näin? Tältäkö se aina tuntuu? Että hyvin syvän, räiskyvän ja upean rakkauden jälkeen on vaikea ns. tyytyä johonkin vähän lievempään ja vähemmän räiskyvään? Mutta toisaalta.. Tuo räiskyvä, ihana rakkaus, jota luulin elämäni rakkaudeksi, oli myös hyvin lyhyt.. Niinkö se sitten yleensä menee..?? Neuvoja ja kokemuksia, hyvät ihmiset!
Ps. En siis haikaile exäni perään.. Toivoisin nykyisestäni tulevaa miestäni, mutta häiritsee vain se, että miksi en tunne niin voimakkaasti.. Välillä saan itseni kiinni siitä, että ajattelen minun ja exäni yhteisiä muistoja, ja että millaista meillä vielä joskus voisi olla.. Tätä en kuitenkaan toivo tapahtuvan ja haluan noiden ajatusten loppuvan, sillä en halua loukata nykyistäni..

Vastaukset 10
Vanhimmat
Äkkiseltään tuntuisi sellaiselta tyypilliseltä länsimaalaisen ihmisen syndroomalta, että kun kaikki on hyvin ja eletään kuin pumpulissa, eikä ongelmia ole, niin niitä täytyy alkaa keksimään. Siis tyytymättömyys elämän "tasapaksuuteen". Miten siitä taas pääsee irti, en tiedä... Kokeile silloin tällöin pissiä lehmiaitaan, kuten siinä rengasmainoksessa. :-)
Eli kiitokset piristävästä kommentistasi =) Sai kyllä hymyni irtoamaan! Olet kyllä ihan oikeassa.. Ehkäpä siis vain mietin näitä asioita ihan liikaa.. Niinhän ystävänikin minulle sanovat =) Kuitenkin meillä on siis kaikki ihan hyvin, eikä elämä tosiaan ole kuin pumpulissa elämistä.. Mutta hyvin on kuitenkin asiat.. Joten taidanpa tästä rientää noille kesälaitumille.. ;)
Hyvää pääsiäistä sinulle!
Ongelmasi on päättämättömyys.
.. se on.. Mutta siihen olisin juuri kaivannut neuvoja ja konsteja, että miten sen saisi kitkettyä pois.. On tämä aika raastavaa, kieltämättä..
Mutta kuitenkin olen nyt päättänyt pitäytyä tässä nykyisessä suhteessani. En edes voisi olla nyt exäni kanssa! Asun kuitenkin vielä seuraavat kolme vuotta satojen kilometrien päässä.. Mutta ei se toki ole ainoa syy..
Mutta kiitos sinullekin. Ja aurinkoista kevättä ja pääsiäistä! Mä siirrynkin tästä treenaan tota päätöksen tekoa.. ;)
Kyseessä lienee ensirakkaus. Jo 70-luvulla sveitsiläinen tutkija väitti, että ensirakkaus ei eroa mitenkään muista rakkauksista, PAITSI siinä, että rakkaus ja tunteet eivät kohdistu pelkästään henkilöön, vaan pääosin ennenkokemattomaan rakkauden tunteeseen. Olet ollut rakastuneena rakkauteen. Vaikka palaisit takaisin exäsi luokse, ei sukat enää pyörisi jaloissasi.
Et tule kokemaan enää kuin kerran saman tunteen, jos olet onnekas, tavatessasi sitten joskus sen oikean. Minulle tämä tapahtui 30 vuotiaana. Olin naimisissa, mutta tavatessani sen oikean mieleni täyttyi surusta, koska tiesin minulle tarkoitetun henkilön tavanneeni, mutta itse olin typerästi mennyt naimisiin, kun en tiennyt sitä oikeaa olevan olemassakaan. Asiat kuitenkin kääntyivät niin, että olemme olleet nyt sen oikean kanssa 20 vuotta yhdessä, kaksi lasta ym. Ja vieläkin, kun näen hänet yllättäen ihmisvilinässä tai tullessani kotiin työpäivän jälkeen, sydämeni hypähtää ja sukat pyörii jaloissa. Vaikka kummallakin on ollut ensitapaamisesta lähtien tunne siitä, että olemme toisillemme luodut, emme kuitenkaan pidä toisiamme itsestäänselvyyksinä, vaan todella teemme työtä suhteemme eteen. Hän ei ole ensirakkauteni, mutta hän on se oikea!
Kyse ei ole ensirakkaudesta.. Olin jo ennen häntä seurustellut viisi vuotta.. Ja olin häntä edeltävän kanssa jo kihloissa, asuin avoliitossa ym.. Joten ei, hän ei ole ensirakkaus..
Tuo ensimmäinen suhteeni päättyi siihen, kun tapasin tämän exäni.. Rakastuin niin syvästi ja tuntui, että tuossa vasta todella on se oikea.. Mutta niin.. Loppuipa sekin juttu siis.. Ja nyt on tilanne tämä..
Eli ei ollut ensirakkaus.. Valitettavasti..
... niin olet tekemässä elämäsi virheen. Toimi heti, niin saat mahdollisuuden elämäsi kestävääm "sukkienpyörimiseen".
En todellakaan tiedä, onko tämä ex "Se Oikea"! Sehän voi olla kuka tahansa! Eihän sitä tiedä, ennen kuin kuolin vuoteellaan, että oliko se ihminen, jonka kanssa ne 50 vuotta elin, oikea vai ei.. Eikä välttämättä edes silloinkaan! Ei kukaan voi koskaan tietää! Yhtä hyvin tämä nykyinen voi olla Se Oikea.. Enkä edes tiedä, uskonko tuohon yhteen ainoaan oikeaan.. Tuskin.. Monikin rakkaus elämän aikana saattaa tuntua siltä oikealta. Mutta jokaisen eri rakkauden kohdalla se tuntuu erilailla ja on hyvin yksilöllistä.
En siis aivan täysin samaa mieltä ole kanssasi tästä.. Mutta kuka voisi sanoa, mikä ajattelu malli olisi oikea..?? Eipä kukaan.. Joten ihan yhtä oikeassa olemme molemmat =)
Ps. Enkä edes lopulta tiedä, haluanko koko elämääni kestävää "sukkienpyörimistä".. Kunhan nyt pohdiskelin.. Ehkä haluan jotain tasapainoisempaa, ns. normaalia arkea.. En tiedä.. Mutta kiitos kumminkin =)
Hei! Aloin seurustella aviomieheni kanssa hyvin nuorena, jo lukiossa. Ja vain pari kuukautta sen jälkeen, kun olimme katkaisseet edellisen poikaystävän kanssa välit. Eihän se rakkaus entiseen noin vain kadonnut, muuttui vaan karvaiksi tunteiksi!
No, salaa kaikilta ajatteln entistä: katselin mustasukkaisena häntä uuden tytön kanssa jne. Koin, että uudessa pojassa oli paljon asioita, miksi hänestä täytyisi pitää kiinni. Vaistosin luotettavan kumppanin jne. Vielä 3 vuoden jälkeenkin ajattelin ekaa usein. Olin varma, että makaisin kanssaan, jos tilaisuus olisi. N.5 vuoden kuluttua juttelin entisen kanssa, ja se helpotti... Tunsin itseni ihan typeräksi, etten voinut unohtaa - suhde oli ollut loppuaikoina tosi paska kaiken lisäksi.
Arvaa lohduttiko, kun eräs 56 vuotias kollega kertoi, että hän joskus ajattelee lukioaikaistaa ja mies oli mustis. Vähän pelottavaakin, miten muistot voivat pysyä?
Eli varaudu siihen, ettet unohda exääsi koskaan, saatat tosin lakata ajattelemasta häntä esim 5 vuoden kuluttua, ja jopa ajtella, mitä hittoa hänessä näit. Mutta aikaa menee.
Entä minä? Elän varsin laadukkaassa avioliitossa lukiokumppanini kanssa, yhdessä oltu kohta puolet elämästä. Meillä on lapsia, seksi sujuu ja tykätään toisistamme. MUTTA. Jotain vikaa on, sillä aika ajoin olen ihastunut vieraisiin miehiin -jotain hakenut heistä. luvaton suhdekin koettu, mutta tuttu kumppani valittu rakkaudesta.
Olisiko niin, että sinun kannattaa kuunnella vaistojasi ja ensivaikutelmaasi? On vaikea elää vähän aikaa ihan yksin, mutta juuri sitä usein tarvitsisimme. Jostakusta kaipaamastamme haemme tiettyjä tunteita ja kokemuksia, emme niinkään tätä ihmistä hänen arvonsa vuoksi.
Kokeile lähteä matkalle (jossa ei ole miehiä), ja kuulostele, mitä tunnet? Kirjoita ylös ajatuksia...
Kiitos tarinastasi! Se lohdutti hieman.. Että on täällä muitakin, jotka ovat kokeneet jotain vastaavaa.. Siis minähän kyllä vietin aika pitkän ajan yksinäni, ennen kuin tämän nykyisen mieheni kanssa aloin seurustella.. Sellaiset 14 kk.. Yli vuoden siis.. Että yksin kyllä sain olla =) Ja kyllä se teki hyvääkin! Kokemuksia tuli kerättyä ym.. ;)
Mutta olen tosiaan ajatellut tuota seikkaa, että olisi hyvä ehkä lähteä hetkeksi yksinään jonnekin.. Vanhempien luokse tms.. Mutta tiedän jo valmiiksi, että ikävä siinä tulisi =) Siis tätä nykyistäni.. Joten pitkää aikaa en pystyisi poissa olemaan.. Ja oikeassa olet kyllä siinäkin, että usein haemme /kaipaamme vain niitä ihania tuntemuksia, emme sitä henkilöä itsessään.. Niin taitaa nyt tässä minunkin tapauksessani olla.. Kaipaan vain niitä ihania tunteita, joita koin exäni kanssa.. En varsinaisesti tätä exääni.. Mutta jokainen suhdehan on erilainen ja aivan uniikki. Joten tässä nykyisessä jutussani on varmasti paljon (ja onkin) asioita, joita ei ollut tässä aiemmassa suhteessani.. Eli jokin muu piirre korvaa aina toisen. Jos jokin asia on eri tavalla kuin aikaisemmassa suhteessa, ei vaikka toimi ihan yhtä hyvin, niin silloin jollain muulla saralla sitten toimii paremmin kuin aiemmin. Niinhän se menee.. Ainakin minun kohdallani =)
Mutta kiitos hyvistä mielipiteistä ja neuvoista! Ja aurinkoista kevään jatkoa ja tsemppiä teille miehenne kanssa =)