Luin monia juttuja kiusaamisesta ja oon jo pitkään ittekki aatellu kirjottavani tänne, mutta en oo vaan saanu tarpeeks rohkeutta, koska tää mun juttu on ollu tosi rankkaa. Tiedoks, et kaikki nimet ja paikat on muutettu, koska en haluu et kuka saa ikinä tietää kuka tän on kirjottanu. Yrittäkää jaksaa lukee ja kommentoida. Mutta, pitemmittä puheitta, aloitetaan!
Mun ensimmäinen päivä kuudennella luokalla oli just alkamaisillaan. Ootin mun bestistä, Johannaa, tosi innolla, koska en ollu nähny sitä pitkään aikaan. Aattelin, että sen mummi oli ehkä kutonu sille taas uuden paidan, raidallisen ja mikkihiirikoristeisen. Sellasia sen mummi teki, ja aina Johanna niitä kiltisti piti päällään. No, kello tikitti ja Johannaa ei näkyny. Olin jo aika kummissaan et missä se luuhaa, koska se oli yleensä aina ajoissa. Ja sit se tuli viimein luokkaan. Tai... Joku etäisesti Johannaa muistuttava kamala pikkuhutsu tuli luokkaan.
Se Johanna, jonka mä tunsin, oli kiltti, aika hiljanen, kömpelö, isonenänen, pitkä ja pyöreä. Mut kuiteski tosi herttanen. Mut se Johanna, jonka mä näin nyt, oli hoikka, melkein laiha, kireähousuinen, meikattu. Ei yhtään sellanen Johanna mitä se oli ennen ollu. Sillä oli päällään avonainen toppi ja sellaset housut, jotka oli niin kireet että ne soi Johannan päällä. Mä en ollu uskoa silmiäni. Menin juttelee sille välkällä tietty, olihan se mun bestis. Huomautin (kohteliaasti), et siinä oli tapahtunu pieni tyylinmuutos, ja yritin siihen hymyillä vielä päälle, mutta en onnistunut muuta ku irvistämään, koska mua ei vähääkään hymyilyttänyt. "Joo, mut sisäisesti mä oon se ihan sama Johanna ku aina ennenki", se sano ja iski silmää. Mä tuhahdin mielessäni.
Viikot meni menojaan, ja pian oli joulu. Mä ostin Johannalle Ronan Keatingin julisteen, koska se tykkäs siitä aivan hirveesti. Ja se osti mulle meikkivoidetta. Kortissa luki: "Sillä voit sit peittää noi sun lukuisat finnis". Mä en ees meikannu, ja mun iho oli kun vauvan pylly. Siinä ei ollu finnin finniä!! Ja se oli sen käsitys hyvästä lahjasta. Lisäks se heitti myöhemmin sen mun antaman julisteen roskiin ja väitti, ettei se oo koskaan tykännyt Ronan Keatingista.
Keväällä 2002 alkoi mun helvettini. Johanna hylkäs mut. Se ei ottanu mua mukaan porukoihin, ja meillä tuli yks tosi paha riita, missä se haukku mut päästä varpaisiin. Se oli aina yhen Tiinan kanssa välkällä, ja kun yritin soittaa sille koulun jälkeen ja kysyä voiko se olla, niin vastaus oli aina joko "ei, oon Tiinan kanssa" tai "ei, mulla on muuta". Se ei siis ikinä ollu mun kanssa. Mut varsinainen ongelma syntyi, kun piti siirtyä yläasteelle.
Mä halusin edelleen uskoa, että se sama, vanha, KUNNOLLINEN Johanna tulis takasin. Niinpä mä menin samalle yläasteelle kun Johanna. Mun oli tarkotus ekaks mennä samaan kouluun ku Tiina ja yks Helena, mut Johanna oli kuitenki mulle tärkeempi, joten mä lähin sen perässä Koivunurmen yläasteelle.
Se oli hirveetä. Ekana päivänä olin heti yksin, Johanna oli ties missä ettimässä uusia kamuja, mä seisoin jossain vessassa ja melkein itkin. Mä tiesin, et mun oli oltava siinä samassa paskakoulussa viel ainaki kolme vuotta.
Mun elämästä tuli painajaista. Mulla ei ollu ketään, kelle puhua. Meijän luokalla tosin oli muutama tyttö, jotka silleen välillä jutteli, mut ei se oo yhtään sama kun jutteleminen Johannalle. Syyslukukauden puolessa välissä päätin, et jos Johanna ei hyväksy mua sellasena ku mä haluun olla, nii sit mun pitää olla joku muu ku oma itteni. Niinpä mä muutuin melkein tunnistamattomaks. Mä kävin ostamassa uusia vaatteita, tiukkoja farkkuja, toppeja, huppareita (tiukkoja tietty) ja meikkejä, joita en olis ikinä uskonu ostavani. Meikkasin silmät mustaks, laitoin huulikiiltoa ja puin sit uusia vaatteita ja lampsin kouluun siinä toivossa, että saisin Johannan takas puolelleni. Turha toivo.
Se kyllä huomioi mut niin, että alko levittämään musta huhuja. Kammottavii huhuja, jotka kiers ympäri kouluu. Hetken mä luulin, et Johanna teki sen piloillaan, vaan sen takii, et se sais multa huomioo. Toisimpa kävi. Koivunurmen yläaste oppi tuntemaan mut ennemmin Paskahuora-nimellä kun mun oikeella nimellä. Mua hävetti, ja mä olin raivoissani. Näin ei saa jatkua. Joka päivä mä koulun jälkeen itkin, olin tosi peloissani, en uskaltanu kertoo vanhemmille tai kellekkään opelle. Koska mä pelkäsin Johannaa, tiiättekö, se ämmä pelotti mua!! Joten mulla ei kuitenkaa sit ollu vaihtoehtoja, ja kerroin mun äitille kiusaamisesta.
Se oli järkyttyny. Se soitti koulun kuraattorille ja mä kävin siellä aina pari kertaa kuukaudessa. Se autto, ku sain kertoo miltä musta tuntu ja olla sellanen ku mä haluun. Johanna aina epäili, et mä kävin valittaa siitä kuraattorille, mut ikinä sillä ei ollu pokkaa kysyy sitä päin naamaa. Joten, me mietittiin kuraattorin kaa vaihtoehtoja ja tultiin siihen tulokseen, et mun pitää vaihtaa koulua.
Kaikki meni nappiin. Mä sain vaihettuu kouluu, siihen kouluun missä Tiina ja Helena oli. Ja, itse asiassa, mä istun nytkin sen koulun kirjastossa ja kirjotan tätä juttua. Mulla on nyt hyvä olla. Mulla on poikaystävä, ja meil menee tosi hyvin. Mulla on bestis, Heidi, joka on mulle tosi tärkee ja ihana. Mä oon saanu aivan JUMALATTOMASTI kavereita toisilta luokilta, ja joskus pojatkin kääntyy kattomaan mun perään. Mun elämäni helvetissä on päättynyt. Mutta silti... joskus mä mietin, et mitä Johanna tekee, miltä siitä tuntuu, ajatteleeko se enää että se melkein pilas mun nuoruuden. Mutta nyt ku mä aattelen Johannaa, nii mussa leimahtaa aina kauhee vihan tunne. Mä en anna sille ikinä anteeks sitä, et se melkein kidutti mut hengiltä sen käytöksellään. Mä en anna sille anteeks. Koskaan.
Mun ensimmäinen päivä kuudennella luokalla oli just alkamaisillaan. Ootin mun bestistä, Johannaa, tosi innolla, koska en ollu nähny sitä pitkään aikaan. Aattelin, että sen mummi oli ehkä kutonu sille taas uuden paidan, raidallisen ja mikkihiirikoristeisen. Sellasia sen mummi teki, ja aina Johanna niitä kiltisti piti päällään. No, kello tikitti ja Johannaa ei näkyny. Olin jo aika kummissaan et missä se luuhaa, koska se oli yleensä aina ajoissa. Ja sit se tuli viimein luokkaan. Tai... Joku etäisesti Johannaa muistuttava kamala pikkuhutsu tuli luokkaan.
Se Johanna, jonka mä tunsin, oli kiltti, aika hiljanen, kömpelö, isonenänen, pitkä ja pyöreä. Mut kuiteski tosi herttanen. Mut se Johanna, jonka mä näin nyt, oli hoikka, melkein laiha, kireähousuinen, meikattu. Ei yhtään sellanen Johanna mitä se oli ennen ollu. Sillä oli päällään avonainen toppi ja sellaset housut, jotka oli niin kireet että ne soi Johannan päällä. Mä en ollu uskoa silmiäni. Menin juttelee sille välkällä tietty, olihan se mun bestis. Huomautin (kohteliaasti), et siinä oli tapahtunu pieni tyylinmuutos, ja yritin siihen hymyillä vielä päälle, mutta en onnistunut muuta ku irvistämään, koska mua ei vähääkään hymyilyttänyt. "Joo, mut sisäisesti mä oon se ihan sama Johanna ku aina ennenki", se sano ja iski silmää. Mä tuhahdin mielessäni.
Viikot meni menojaan, ja pian oli joulu. Mä ostin Johannalle Ronan Keatingin julisteen, koska se tykkäs siitä aivan hirveesti. Ja se osti mulle meikkivoidetta. Kortissa luki: "Sillä voit sit peittää noi sun lukuisat finnis". Mä en ees meikannu, ja mun iho oli kun vauvan pylly. Siinä ei ollu finnin finniä!! Ja se oli sen käsitys hyvästä lahjasta. Lisäks se heitti myöhemmin sen mun antaman julisteen roskiin ja väitti, ettei se oo koskaan tykännyt Ronan Keatingista.
Keväällä 2002 alkoi mun helvettini. Johanna hylkäs mut. Se ei ottanu mua mukaan porukoihin, ja meillä tuli yks tosi paha riita, missä se haukku mut päästä varpaisiin. Se oli aina yhen Tiinan kanssa välkällä, ja kun yritin soittaa sille koulun jälkeen ja kysyä voiko se olla, niin vastaus oli aina joko "ei, oon Tiinan kanssa" tai "ei, mulla on muuta". Se ei siis ikinä ollu mun kanssa. Mut varsinainen ongelma syntyi, kun piti siirtyä yläasteelle.
Mä halusin edelleen uskoa, että se sama, vanha, KUNNOLLINEN Johanna tulis takasin. Niinpä mä menin samalle yläasteelle kun Johanna. Mun oli tarkotus ekaks mennä samaan kouluun ku Tiina ja yks Helena, mut Johanna oli kuitenki mulle tärkeempi, joten mä lähin sen perässä Koivunurmen yläasteelle.
Se oli hirveetä. Ekana päivänä olin heti yksin, Johanna oli ties missä ettimässä uusia kamuja, mä seisoin jossain vessassa ja melkein itkin. Mä tiesin, et mun oli oltava siinä samassa paskakoulussa viel ainaki kolme vuotta.
Mun elämästä tuli painajaista. Mulla ei ollu ketään, kelle puhua. Meijän luokalla tosin oli muutama tyttö, jotka silleen välillä jutteli, mut ei se oo yhtään sama kun jutteleminen Johannalle. Syyslukukauden puolessa välissä päätin, et jos Johanna ei hyväksy mua sellasena ku mä haluun olla, nii sit mun pitää olla joku muu ku oma itteni. Niinpä mä muutuin melkein tunnistamattomaks. Mä kävin ostamassa uusia vaatteita, tiukkoja farkkuja, toppeja, huppareita (tiukkoja tietty) ja meikkejä, joita en olis ikinä uskonu ostavani. Meikkasin silmät mustaks, laitoin huulikiiltoa ja puin sit uusia vaatteita ja lampsin kouluun siinä toivossa, että saisin Johannan takas puolelleni. Turha toivo.
Se kyllä huomioi mut niin, että alko levittämään musta huhuja. Kammottavii huhuja, jotka kiers ympäri kouluu. Hetken mä luulin, et Johanna teki sen piloillaan, vaan sen takii, et se sais multa huomioo. Toisimpa kävi. Koivunurmen yläaste oppi tuntemaan mut ennemmin Paskahuora-nimellä kun mun oikeella nimellä. Mua hävetti, ja mä olin raivoissani. Näin ei saa jatkua. Joka päivä mä koulun jälkeen itkin, olin tosi peloissani, en uskaltanu kertoo vanhemmille tai kellekkään opelle. Koska mä pelkäsin Johannaa, tiiättekö, se ämmä pelotti mua!! Joten mulla ei kuitenkaa sit ollu vaihtoehtoja, ja kerroin mun äitille kiusaamisesta.
Se oli järkyttyny. Se soitti koulun kuraattorille ja mä kävin siellä aina pari kertaa kuukaudessa. Se autto, ku sain kertoo miltä musta tuntu ja olla sellanen ku mä haluun. Johanna aina epäili, et mä kävin valittaa siitä kuraattorille, mut ikinä sillä ei ollu pokkaa kysyy sitä päin naamaa. Joten, me mietittiin kuraattorin kaa vaihtoehtoja ja tultiin siihen tulokseen, et mun pitää vaihtaa koulua.
Kaikki meni nappiin. Mä sain vaihettuu kouluu, siihen kouluun missä Tiina ja Helena oli. Ja, itse asiassa, mä istun nytkin sen koulun kirjastossa ja kirjotan tätä juttua. Mulla on nyt hyvä olla. Mulla on poikaystävä, ja meil menee tosi hyvin. Mulla on bestis, Heidi, joka on mulle tosi tärkee ja ihana. Mä oon saanu aivan JUMALATTOMASTI kavereita toisilta luokilta, ja joskus pojatkin kääntyy kattomaan mun perään. Mun elämäni helvetissä on päättynyt. Mutta silti... joskus mä mietin, et mitä Johanna tekee, miltä siitä tuntuu, ajatteleeko se enää että se melkein pilas mun nuoruuden. Mutta nyt ku mä aattelen Johannaa, nii mussa leimahtaa aina kauhee vihan tunne. Mä en anna sille ikinä anteeks sitä, et se melkein kidutti mut hengiltä sen käytöksellään. Mä en anna sille anteeks. Koskaan.
Vastaukset 7
Vanhimmat
voitko lähettää ton mulle kun en viiti tässä alkaa lukee ja mä voisin kertoo sulle sit miten mua on kiusattu ja miten mun koulun käynnistä on tullu yhtä helvettiä............
onneks vaihdoit kouluun...:)ei tollast ois jaksanu enää kauaa...nyt sul on kavereita ja ota ilo irti nuoruudesta!;)toivottavsti se sun entinen bestis "johanna" tajuu joskus kuinka ilkee ämmä se oli!!
-tytsi88-
Siis kukaan ei puhunut sulle yläasteella? Sua ei sitten vissiinkään kiusattu oikein olan takaa.
Käyppä lukemassa mun tarina samallta palstalla samalla nimimerkillä otsikolla: Haiku menneisyydestä.
tuu?ite sä just haukuit jossuu hutsuks..hyvä tulla tänne poraan ku ite kiusaa muita...eikä ollu ees pokkaa sanoo sitä sille päin naamaa??hyvä se on tääl haukkuu...
tajuuksä miten hirveet se oli!??!? koitappa ite samaa et entinen bestis alkaa kiusaa... ei, ei todellakaa ollu pokkaa sanoo päin naamaa, koska mä PELKÄSIN sitä, oikeesti!!!
Tommonen on tosi yleistä. Mullaki oli aluks semmonen tavallinen bestis,ujo ja herkkä. No kutoselle ekana päivänä se tuli karseen jengin etupäässä meikattuna ja lantiohousut jalassa...ja joku napapaita. Mä ajattelin,et se oli pelkkää hetken huumaa,ja menin juttelee sille. No myöhemmin ajattelin et ehkä pääsen niitten porukkaan jos alan meikkaa "kunnolla",pukeutuu "sexyihin" ja kireisiin vaatteisiin... No pääsin,mut ne katto mua niin ilkeesti. No syy selvis,musta levis kauhee juoru yläasteella. Ne oli sanonu,että annan kaikille ja sit jätän ne kundit. No käyn edelleen samaa yläastetta,mut mulla on nyt kunnon frendejä. Eikä kukaan enää usko niihin juttuihin,mitä se kiltti ja ujo tyttö musta levitti.... Nyt mulla on kans poikaystävä... =)
Toi on kans yhtä helvettii varmaa..... =(
No ihminen voi muuttuu yhtäkkii ihan muuks tyypiks,mut yleensä se on pelkkää esittämistä... Luulen,et Johannal menee tosi hyvin (ja PAH)....ei tod. mee.........