Pelkäsinkin että tässä käy taas näin. Tuntuu että oon kavereiden jutuista täysin ulkopuolella, en osaa siksi mennä enää minnekään. Ei kutsuta enää minnekään, tai jos kutsutaan niin oletan että ei ne kuitenkaan mua sinne halua. Sitten se vittuili että ku on poikaystävän kanssa kokoajan. Eikö ne hitto jo usko että oon suurimman osan ajasta YKSIN ja itken YKSINÄISYYTTÄNI.
Mikä ihme siinä on kun alottaa seurustelun, niin tuntuu että on sitten ihan outside kaikesta? Tuntuu että ihmiset suhtautuu muhun ihan eri tavalla, luulee että haluan viettää toisen kainalossa 24/7 ja muuta "ihkua". Hohhoijaa. Puoli vuotta sitten olin joo sinkku, näin kavereita yleensä vain viikonloppuna baareissa ja niitten luona. Yhtä parempaa kaveria myös arkena vähän. Mutta kumminkin näin niitä ja tuntui että ihmiset tykkää musta, oli kiinnostuneita miehiä, kehuja, mun seurasta nautittiin.
Tuntuu etten oo enää sama ihminen. En todellakaan vietä kaikkea aikaa poikaystävän kanssa. Asuu toisella paikkakunnalla, niin ei siinä hirveesti nähdä ja oon ihminen joka viihtyy paljon yksin enkä muutenkaan halua liimaantua tai kiintyä toiseen liikaa. Yritän suojella itteäni kaikin voimin siltä että kaikki luulis että oon toisen kanssa kokoajan jne. Tosin niin ne vaan luulee, vaikka oon nytkin yksin. Yksin koska ei ole rahaa koska ei ole duunia, yksin koska en halua ryypätä enää joka viikonloppu koska huomasin että se lihottaa, lihoaminen = paskempi itsetunto, ja muutenkin surullista ettei kavereita voi nähä muutakun alkoholin merkeissä. Luulin että mulla on paljon kavereita, mutta nyt tuntuu ettei ole yhtäkään. Tuntuu että mut on unohdettu, eikä miehiltäkään tietenkään saa enää huomiota samalla tavalla. Eli luulen että seurustelun myötä olen rumentunutkin. Vaikka tuskin ...
Vai onko mulla jäänyt kammo edellisestä suhteesta, kun omistauduin kokoajan toiselle ja unohdin itseni. Nyt yritän estää tuollaisen ja tuntuu ettei seurustelustakaan tuu mitään kun oon vaan ilkeä toiselle liikaa. Pyynnöt ja vaatimukset ahdistaa. Tekis mieli vajota vaan yksin maan alle. Vaikka on yksinäinen ja seurustelee, niin ei tee mieli tukeutua poikaystävään kun tuntuu että liimautuu liikaa ja joku saattais vaikka nähdä ja luulla et teen samat virheet taas. voi itku!
Mikä ihme siinä on kun alottaa seurustelun, niin tuntuu että on sitten ihan outside kaikesta? Tuntuu että ihmiset suhtautuu muhun ihan eri tavalla, luulee että haluan viettää toisen kainalossa 24/7 ja muuta "ihkua". Hohhoijaa. Puoli vuotta sitten olin joo sinkku, näin kavereita yleensä vain viikonloppuna baareissa ja niitten luona. Yhtä parempaa kaveria myös arkena vähän. Mutta kumminkin näin niitä ja tuntui että ihmiset tykkää musta, oli kiinnostuneita miehiä, kehuja, mun seurasta nautittiin.
Tuntuu etten oo enää sama ihminen. En todellakaan vietä kaikkea aikaa poikaystävän kanssa. Asuu toisella paikkakunnalla, niin ei siinä hirveesti nähdä ja oon ihminen joka viihtyy paljon yksin enkä muutenkaan halua liimaantua tai kiintyä toiseen liikaa. Yritän suojella itteäni kaikin voimin siltä että kaikki luulis että oon toisen kanssa kokoajan jne. Tosin niin ne vaan luulee, vaikka oon nytkin yksin. Yksin koska ei ole rahaa koska ei ole duunia, yksin koska en halua ryypätä enää joka viikonloppu koska huomasin että se lihottaa, lihoaminen = paskempi itsetunto, ja muutenkin surullista ettei kavereita voi nähä muutakun alkoholin merkeissä. Luulin että mulla on paljon kavereita, mutta nyt tuntuu ettei ole yhtäkään. Tuntuu että mut on unohdettu, eikä miehiltäkään tietenkään saa enää huomiota samalla tavalla. Eli luulen että seurustelun myötä olen rumentunutkin. Vaikka tuskin ...
Vai onko mulla jäänyt kammo edellisestä suhteesta, kun omistauduin kokoajan toiselle ja unohdin itseni. Nyt yritän estää tuollaisen ja tuntuu ettei seurustelustakaan tuu mitään kun oon vaan ilkeä toiselle liikaa. Pyynnöt ja vaatimukset ahdistaa. Tekis mieli vajota vaan yksin maan alle. Vaikka on yksinäinen ja seurustelee, niin ei tee mieli tukeutua poikaystävään kun tuntuu että liimautuu liikaa ja joku saattais vaikka nähdä ja luulla et teen samat virheet taas. voi itku!
Vastaukset 4
Vanhimmat
En mä usko että tuollaista yleistystä voi suoraan tehdä että seurustelu kadottais kaverit, tapauskohtaista kai se on. Mut sun kohdalla näin on kyllä selkeesti käynyt.
Jos jonkun neuvon saan antaa.. josset halua tukeutua poikaystävääsi, niin voisit ehkä tukeutua ammatti-ihmiseen? Varaisit psykiatriajan ja siellä voisit puhua tästä. En tiedä miltä tää susta kuulostaa. Muttei sekään tee hyvää jos vaan pyörittelet omassa päässäs noita ajatuksia.
Juu mä käynkin terapeutin juttusilla, mutta eihän se tietenkään yksinään auta. :/
Ahdistaa kun haluaa olla toisen kanssa, mutta omissa haaveissa sitä haluaa olla itsenäinen sinkku ja säilyttää oman itsensä. Tuntuu että vaikka säilyttäis, niin varattuna ei kiinnosta ihmisiä enää niin paljon. Ei edes kaverimielessä. En ikinä tykkää jauhaa ihmisten kanssa mitään parisuhdejuttuja, eikä kukaan halua yleensä kuullakaan niitä. Sitten ihmiset selittää kaikista seikkailuistaan ja tulee vaan sellanen olo että jää jostain paitsi. Vaikka sinkkuna oleminen sattui, sen muistan. Ja sinkkuna haluaa seurustella ja kun seurustelee niin haluisikin olla yksin. -.- Ihminen ei vissii ikinä ole tyytyväinen. Tai ainakaan mä en ole. Olin kyllä sinkkunakin yksinäinen, mutta jaksoin mennä enemmän viikonloppusin joka paikassa ja joskus jopa arkena. Nyt ei oo energiaa mihinkään. Ehkä sitä aattelee ettei jotenkin tartte?
Sitten kun olis menossa johonkin, niin tuntuu että se on väärin. Äiti kyselee heti että oonko eronnut. Hei haloo, jos nuori ihminen menee kavereitten kanssa jonnekin niin eiks se oo ihan normaalia? Ja samalla poikaystäväkään ei tunnu pitävän ajatuksesta ja alkaa vaan suututtaa kun kokoajan joku yrittää vaikuttaa siihen miten mun pitäisi olla tehdä. Ahdistaa ihan käsittämättömän pienetkin asiat.
Baarissa jos mieheni liimaantuu muhun kiinni ja tulee moikkaamaan, huomaan kiukuttelevani. Tuntuu että joku tulee riistämään multa jotain, kun joku näkee. Tai siis että ihmiset sitten näkeekin mut vaan seurustelevana ihmisenä eikä omana ittenäni. Sama olo tulee siitä kun haluan mennä YKSIN tanssimaan, jätkä tulee mun taakse tanssimaan ja pitää kovaa kiinni ettei kukaan vaan vahingossakaan tule mun lähelle. -.- Mua ei häiritse ollenkaan jos joku tulee sanomaan mulle jotain nättiä tai mitä vaan. Nautin huomiosta, ei kai siinä mitään väärää ole?
Vai että huomiohuora? Ehkä kannattais miettiä ihan itse että mitä täällä kirjottelee. Turhaa paskanjauhantaa, turha arvostella jos ei tunne.
Ei siinä kai ole mitään väärää, että haluaa pitää sen oman tilan. On melko väärin koittaa kahlita jotain itselleen, varsinkaan ku ei oo mitään syytä. Sellasella saa vaan pahaa aikaan. Ihan varmasti myös joka ikinen nainen nauttii huomiosta. Kaikki huomio huoria vai?
Tuo on yleinen juttu parisuhteessa. Toiset käy sitä lävitse heti ja toiset alkuhuuman laannuttua. Kyse on ihan perusinhimillisestä etsimisestä läheisyyden ja erillisyyden välimaastoissa.
http://www.vaestoliitto.fi/parisuhde/tietoa_parisuhteesta/parisuhteen_lahtokohtia/sitoutuminen_ja_laheisyys/