En tiedä, voisiko tätä sanoa masennukseksi.
Olen lukiolainen, 17 vuotias tyttö. Tunnen olevani kokonaan yksin tässä maailmassa.
Joka päivä tuntuu suorittamiselta, kaikki on harmaata. Illalla en muista mitä olen tehnyt, ja kenen kanssa olen puhunut. Koulu on alkanut menemään todella huonosti, arvosanat huononevat kokoajan. Joka päivä joudun miettimään mitä varten elän, ja miksi en tapa itseäni. En kyllä usko, että kykenisin siltikkään tappamaan itseäni, mutta tuntuu ettei ole syytä elääkkään.
Olen alkanut eristäytymään kavereista, heitä on ehkä jäljellä muutama, ja niitäkin suhteita ylläpidän vain koulun takia. Siltikkään en puhuisi kummallekkaan heistä tunteistani, eivätkä hekään mitään yhteyttä vapaalla pidä.
Olen myös alkanut oksentelemaan. Oksennan melkein joka viikko yhdesti, ja joskus enemmänkin. Monesti tulee myös nykyään olo, ettei vain pysty syömään vaikka olisi hirveä nälkä. Vihaan ulkonäköäni ja jokaista kiloani.
Viiltelin joskus pari vuotta sitten. Enää en ole sitä tehnyt, koska en saa siitä enään mitään. Monesti en haluaisi mennä kouluun enkä kotiin, mutta ei ole muutakaan paikkaa minne mennä. Joskus olen poissa koulusta ja menen vain käveleskelemään.
Nykyään itken myös helposti.
Tuntuu että olen kamala kummajainen toisten silmin, ja että erän ihan eri maailmassa.
Perheeni parissa yleensä esitän iloista tai sitten eristäydyn omaan huoneeseeni. Eivät he huomaa mitään, eivät viiltelyäni, eivätkä pahaa oloani. He ovat keskittyneet toisiinsa niin paljon, että minä en ole heille enää olemassa.
Mitään ei ole jäljellä. Itse en ole ikinä aikaisemmin ajatellutkaan, että minulla voisi olla masennus tai joku muu vika, olen kokoajan ajatellut että nuorella iällä tällainen voi olla normaalia. Luin kuitenkin pari päivää sitten juttua henkilöstä, joka oli kärsinyt masennuksesta, ja tuntui että monikin asia tuntui samalta.
En haluaisi kuitenkaan mihinkään hoitoon, tai että perheeni saisi tietää tästä.
Onko tämä masennusta, vai jotain muuta? Neuvoja..?
Olen lukiolainen, 17 vuotias tyttö. Tunnen olevani kokonaan yksin tässä maailmassa.
Joka päivä tuntuu suorittamiselta, kaikki on harmaata. Illalla en muista mitä olen tehnyt, ja kenen kanssa olen puhunut. Koulu on alkanut menemään todella huonosti, arvosanat huononevat kokoajan. Joka päivä joudun miettimään mitä varten elän, ja miksi en tapa itseäni. En kyllä usko, että kykenisin siltikkään tappamaan itseäni, mutta tuntuu ettei ole syytä elääkkään.
Olen alkanut eristäytymään kavereista, heitä on ehkä jäljellä muutama, ja niitäkin suhteita ylläpidän vain koulun takia. Siltikkään en puhuisi kummallekkaan heistä tunteistani, eivätkä hekään mitään yhteyttä vapaalla pidä.
Olen myös alkanut oksentelemaan. Oksennan melkein joka viikko yhdesti, ja joskus enemmänkin. Monesti tulee myös nykyään olo, ettei vain pysty syömään vaikka olisi hirveä nälkä. Vihaan ulkonäköäni ja jokaista kiloani.
Viiltelin joskus pari vuotta sitten. Enää en ole sitä tehnyt, koska en saa siitä enään mitään. Monesti en haluaisi mennä kouluun enkä kotiin, mutta ei ole muutakaan paikkaa minne mennä. Joskus olen poissa koulusta ja menen vain käveleskelemään.
Nykyään itken myös helposti.
Tuntuu että olen kamala kummajainen toisten silmin, ja että erän ihan eri maailmassa.
Perheeni parissa yleensä esitän iloista tai sitten eristäydyn omaan huoneeseeni. Eivät he huomaa mitään, eivät viiltelyäni, eivätkä pahaa oloani. He ovat keskittyneet toisiinsa niin paljon, että minä en ole heille enää olemassa.
Mitään ei ole jäljellä. Itse en ole ikinä aikaisemmin ajatellutkaan, että minulla voisi olla masennus tai joku muu vika, olen kokoajan ajatellut että nuorella iällä tällainen voi olla normaalia. Luin kuitenkin pari päivää sitten juttua henkilöstä, joka oli kärsinyt masennuksesta, ja tuntui että monikin asia tuntui samalta.
En haluaisi kuitenkaan mihinkään hoitoon, tai että perheeni saisi tietää tästä.
Onko tämä masennusta, vai jotain muuta? Neuvoja..?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Kyllä toi valitettavasti masennukselta kuullostaa, sun kannattas mennä kouluterveydenhoitajalle, tai mennä terveyskeskukseen lääkärille ja kertoo oireistasi., Yksityiselle psykiatrille kannatas mennä jos ei rahasta oo kiinni..
En määkään aluksi kertonu vanhemmilleni että oon masentunu, kerroin sen sitten vasta kun tuntui siltä et vois kertoo.
Kyllä tuo on masennusta. Ite kärsin samankaltaisista oireista muutaman vuoden ennen ku hain apua. Kannattaa mennä puhumaan terveydenhoitajalle tai kuraattorille. Niiden kautta pääset sitten asiantuntijoiden puheille. Perheelle ei oo pakko kertoa, jos ei tahdo, eikä kukaan lääkäri missään tapauksessa pakota kertomaan kenellekään. Ensimmäinen askel on aina raskain ja kynnys voi olla tosi korkea, muuta usko pois, KENENKÄÄN ei tarvi kärsiä tuollasta, AINA kannattaa hakea apua. Tuollaset oireet on sitä paitsi valitettavan yleisiä nuorilla, joten et oo mikään kummajainen.
Ja mitä yksityiselle lääkärille menoon tulee... Riippuu vähän asuinkunnasta. Ite jouduin ootteleen jonku aikaa enne ku pääsin varsinaiselle psykiatriselle lääkärille, mutta koko oottelu ajan kuraattori kutsu välillä juttelemaan yms. yms. joten kyllä musta huolta pidettiin. Sitä paitti valtio hoitaa ilmaseks...
Tsemppiä! Mee heti ku mahollista puhumaan asiantuntijalle! Se on sen arvosta!
Heissan taas tyttö. Kuten varmaan huomaat, kirjotin kommentin joskus..ööö..reilu kuukausi sitte. Ihan uteliaisuuttani tiedustelen, pääsitkö puhumaan kenellekään? Omakohtainen kokemus kertoo ettei ensimmäinen askel ole helppo plus että lukio voi olla tuskallinen paikka masentuneelle. Ite kävin kirjotukset läpi tänä keväänä joten aika ei todellakaan ole kullannut muistoja :) En tietenkään loukkaannu jos et vastaa, ihan oman mieles mukaan saat toimia...
Hei Lilja-a.
Kiitos että kysyit, kun kävin lukemassa vastauksia viestini jälkeen en tajunnut enää katsella tätä myöhemmin, jostain syystä tänään haluasin käydä katsomassa.
En ikinä hakenut apua. Oloni on huonontunut. Kavereita olen saanut muutaman, mutta en ketään jolle voisin puhua. Edelleenkään.
Maailma muuttuu vain huonommaksi. Koulu rasittaa ja stressaa. Meinasin puhua terveydenhoitajalle, mutta en vain osannut. Tuntuu tyhmältä selittää, pelottaa ettei hää ymmärrä. Kesälomalla tunsin hetken helpotusta, ja nyt kaikki kaatuu taas niskaan.
Aloin taas viiltelemään. Oksentamaan en pysty, sen sijaan minä vain syön ja syön. Ja vihaan itseäni.
Toisaalta tuntuu, että avun hakeminen kannattaisi. Toisaalta tuntuu, että ongelmani ovat liian pieniä ja mitättömiä, että kuvittelen vain kaiken.
Olen ihan yksin. Haluaisin vain pois.
Kirjoita minulle, haluisin jutella kanssasi:
darksoul
[email protected]
(liitä nimi loppuosaan)
-
http://masennus.nettisivu.org
Tuo kaikki tuntuu kovin, kovin tutulta. Kesä paransi munki oloa. Alotan syksyllä opiskelun uudessa koulussa ja muutan asumaan yksin. Vähän pelottaa, mut oon myös toiveikas; pääsen syksyn aikana terapiaan. Siellä sitten avataan lapsuuden solmuja...
Auttaisko jos kerron miten ite hain apua? Meidän kouluun tuli pitkän kinuamisen jälkeen koulukuraattori. Mietin koko syksyn (kyllä vain, viime syksyn) et uskaltaisinko mennä. Joskus joulun tienoilla kaveri yhtäkkiä huus päin naamaa että NYT MEET SINNE KURAATTORILLE(ei olla niin läheisiä että oisin kertonu sille mitään olostani, kai se näky päälle päin...) Silti piti vielä kitkuttaa tammikuulle. Yhellä vapaatunnilla lähin taukohuoneesta "soittaan yhe tärkeen puhelun". Menin kuraattorin ovelle ja koputin. Ku se tuli avaamaan, purskahin niin hillittömään itkuun, että kuraattori joutu taluttamaan mut istumaan. Itkin varmaan puol tuntia sanomatta mitään, enkä sen jälkeenkään saanu puhuttua kunnolla. Kyllä homma silti kannatti, sain ajan psykiatriselle sairaanhoitajalle, joka sit hommas ajan lääkärille.
Terkkarit ja kuraattorit on asiantuntijoita. Ne on koulutettu ymmärtämään, joten kyllä ne ymmärtää. Vaikka et sit sais puhuttua ja itkisit hysteerisesti, ne ymmärtää kyllä. Pliis, älä kiusaa enää itteäs! Kaikkien pitää joskus hakea apua, vaikka kuinka nolottais.
NYT MEET SINNE TERKKARILLE!
jos viiltelet; oot joko masokisti, sekasin, tai masentunu.. ainakin mun mielestä..
itellä juu sama toi oli joskus, ei perhe eikä kaverit mitään huomannu, kun laitoin sen "maskin" päälle. Hymyilin niille aina ja itkin illat sitten pahaa oloa.. ja pahinta oli kun en edes tienny mistä johtui!
ja en usko, kuitenkaan ettetkö olisi perheelles olemassa, se vaan tuntuu siltä.. nimittäin itsellä oli sama..
varsinkin kun oli pikkusisko jolle "piti antaa huomiota" ja isoveli joka asui jo poissa kotoa, niin se sai myös sitä "huomiota" enemmän...
Nyt siitä on jo parisen vuotta aikaa kun kerroin pahasta olosta (eräs henkilö sattui paikalle huoneeseeni heikkona hetkenä, niin oli vähän pakko kertoa)
mut toi oksentelu kuulostaa ihan että oli, bulimia? koita syyyä >w< ees jotain.. ettei tuu mitään.. pahempaa..
ett kyll varmaan sull on, ja itteasiassa aika varmasti, oot masentunnu.. mutta jos tosiaan haluat yksin käydä läpi asioita yritä ihmeessä jos pystyt siihen.. jos ei onnistu, vaan että pitäs päästä puhumaan niin etsi netsitä jokin mesta, missä on ihan psykiatreja siellä ruudun toisella puolella. itsekkin sellaista kokeilim, auttoi se jonkin verran :)
https://www.tukinet.net/
Mä oon eri mieltä. Älä jää kärsimään tuosta yksin, olo vain pahenee kun istuu ja maailman harmaus pyörii päässä. Kouluterkkarit on tottunu näkemään masennuspotilaita ja yleensä ymmärtää. Jos ei terkkari sattuis ymmärtämään, mene ihmeessä jollekin toiselle lääkärille.
Toi tunne että omat ongelmat on pieniä ja mitättömiä on ihan normaali, mulla oli myös. Tuntuu et sulle vaan nauretaan ja sun pahaa oloa vähätellään, jos puhut. Luulet vaan olevas heikko ja huono etkä siksi pysty siihen, mihin kaikki muutkin. Kuulostaako tutulta? Vaikka tuntuu hankalalta eikä voimat riittäis, yritä hakea apua. Se auttaa.