Moni lesbo ja hetero jonka tunnen ajattelee sen verran mustavalkoisesti, että tuomitsee ajatukset joita mun päässä liikkuu. Tuomitsee siksi, että lesboudella ja heteroudella tuntuu olevan kovin selvä määritelmä, ja kunhan kuulut jompaankumpaan kastiin, ei tarvitse miettiä sen enempää. Riittää, että tiedät kumpi olet (ja toisaalta jos et heti tiedä, olet bi). Tunnen onneksi niitäkin, joille se ei ole näin mustavalkoista mutta halusin silti kirjottaa tänne, jos vaikka jollain liikkuisi samanlaisia ajatuksia päässään.
Ja älkää tarttuko kuvailemiini määritelmiin vaan siihen mistä puhun.
Olen siinä iässä, ja siinä vaiheessa parisuhdetta, että perheen perustaminen on ajankohtaista. Olen aina kokenut luontaista "äitiviettiä" ja ajatellut että parisuhteessani (naisen) kanssa olen, jos en se ainoa, niin ensimmäinen, synnyttävä osapuoli. Kuitenkin nyt kun alamme yrittää tulla raskaaksi, puolisoni onkin se, jota koetetaan hedelmöittää.
Tämä on yhdessä sovittu asia, ja olemme alusta asti puhuneet, että lapsi on oma, ja saa kaiken mahdollisen rakkauden ja parhaan mahdollisen vanhemmuuden, oli kenen tahansa synnyttämä. Emmekä voisi kuvitellakaan, että toinen tulevan hypoteettisen eron koittaessa veisi lapsen pois toiselta vanhemmalta.
Mutta se, minkä olen huomannut vaivaavan mieltäni on, että saanko olla epävarma siitä, että osaan oikeasti iloita puolisoni mahdollisesta tulevasta raskaudesta, siitä, että lapsi tulee aina olemaan biologisesti hänen. Ja että hän, tottakai, raskuden sekä synnytyksen kautta kokee lapseen aivan erilaisen yhteyden kuin minä ikinä tulen kokemaan.
Hän sanoo, että jakaa kanssani enemmän kuin mielellään ruokkimisen (ei aio imettää), kylvettämisen, pukemisen yms. perusasiat joita lapsi tarvitsee. Enkä epäile sitä. Mutta silti päässäni mietin, mikä on roolini "sosiaalisena vanhempana". Sen olen lukemani perusteella käsittänyt, (paitsi että lapsi kehittää läheisen suhteen kehen tahansa joka häntä ensimmäisen 12kk aikana hoivaa) on että kahden naisen perheessä ei-biologinen äiti luo syvemmän kontatkin lapseen yleensä vasta 1. ikävuoden jälkeen. Luonto kun toimii niin, että lapsi kaipaa sitä "emoaan" vaistonvaraisesti.
Ja siitä päästäänkiin yhteen mieltäni painaneista mietteistäni. TIEDÄN ja olen nähnyt käytännössä, sekä lukenut tieteellisistä julkaisuista, että lapsi voi kasvaa kahden naisen hoivissa, tai kahden miehen, tai kahden naisen ja kahden miehen tai yhden miehen.... No, tajuatte pointin.
Se mikä mieltäni on monesti painanut, on, että minkä verran koitamme simuloida heteromallia perheen "ylläpitämisessä"? Ts. niin onnellinen kuin olenkin LASTEN takia esim perheen sisäisestä adoptiosta, en voi omalla kohdallani sille mitään että joskus päässäni käy ajatus siitä, että heteroilla se kaikki on helpompaa siksi, että niin se lasten saaminen on tarkoitettu. Perusbiologiaa.
Tämä kaikki varmaankin pohjaa siihen, että tulevana vanhempana, joka ei ole synnyttävä osapuoli (muut nimitykset kuten "ei-biologinen äiti, ei-synnyttävä osapuoli/äiti jne. ovat muuten negatiivisia), koetan löytää rooliani.
Ja siksi kokemukset ja kommentit kaikilta ovat erittäin tervetulleita.
Vaikka tämä onkin keskustelupalsta, ja täällä monesti otetaan palkokasvi sieraimeen ja kärjistetään kaikki ;)
Kiitos että sain avautua. Ja en TOSIAAN LUE KOMMENTTEJA MIEHILTÄ
Ja älkää tarttuko kuvailemiini määritelmiin vaan siihen mistä puhun.
Olen siinä iässä, ja siinä vaiheessa parisuhdetta, että perheen perustaminen on ajankohtaista. Olen aina kokenut luontaista "äitiviettiä" ja ajatellut että parisuhteessani (naisen) kanssa olen, jos en se ainoa, niin ensimmäinen, synnyttävä osapuoli. Kuitenkin nyt kun alamme yrittää tulla raskaaksi, puolisoni onkin se, jota koetetaan hedelmöittää.
Tämä on yhdessä sovittu asia, ja olemme alusta asti puhuneet, että lapsi on oma, ja saa kaiken mahdollisen rakkauden ja parhaan mahdollisen vanhemmuuden, oli kenen tahansa synnyttämä. Emmekä voisi kuvitellakaan, että toinen tulevan hypoteettisen eron koittaessa veisi lapsen pois toiselta vanhemmalta.
Mutta se, minkä olen huomannut vaivaavan mieltäni on, että saanko olla epävarma siitä, että osaan oikeasti iloita puolisoni mahdollisesta tulevasta raskaudesta, siitä, että lapsi tulee aina olemaan biologisesti hänen. Ja että hän, tottakai, raskuden sekä synnytyksen kautta kokee lapseen aivan erilaisen yhteyden kuin minä ikinä tulen kokemaan.
Hän sanoo, että jakaa kanssani enemmän kuin mielellään ruokkimisen (ei aio imettää), kylvettämisen, pukemisen yms. perusasiat joita lapsi tarvitsee. Enkä epäile sitä. Mutta silti päässäni mietin, mikä on roolini "sosiaalisena vanhempana". Sen olen lukemani perusteella käsittänyt, (paitsi että lapsi kehittää läheisen suhteen kehen tahansa joka häntä ensimmäisen 12kk aikana hoivaa) on että kahden naisen perheessä ei-biologinen äiti luo syvemmän kontatkin lapseen yleensä vasta 1. ikävuoden jälkeen. Luonto kun toimii niin, että lapsi kaipaa sitä "emoaan" vaistonvaraisesti.
Ja siitä päästäänkiin yhteen mieltäni painaneista mietteistäni. TIEDÄN ja olen nähnyt käytännössä, sekä lukenut tieteellisistä julkaisuista, että lapsi voi kasvaa kahden naisen hoivissa, tai kahden miehen, tai kahden naisen ja kahden miehen tai yhden miehen.... No, tajuatte pointin.
Se mikä mieltäni on monesti painanut, on, että minkä verran koitamme simuloida heteromallia perheen "ylläpitämisessä"? Ts. niin onnellinen kuin olenkin LASTEN takia esim perheen sisäisestä adoptiosta, en voi omalla kohdallani sille mitään että joskus päässäni käy ajatus siitä, että heteroilla se kaikki on helpompaa siksi, että niin se lasten saaminen on tarkoitettu. Perusbiologiaa.
Tämä kaikki varmaankin pohjaa siihen, että tulevana vanhempana, joka ei ole synnyttävä osapuoli (muut nimitykset kuten "ei-biologinen äiti, ei-synnyttävä osapuoli/äiti jne. ovat muuten negatiivisia), koetan löytää rooliani.
Ja siksi kokemukset ja kommentit kaikilta ovat erittäin tervetulleita.
Vaikka tämä onkin keskustelupalsta, ja täällä monesti otetaan palkokasvi sieraimeen ja kärjistetään kaikki ;)
Kiitos että sain avautua. Ja en TOSIAAN LUE KOMMENTTEJA MIEHILTÄ
Vastaukset 5
Vanhimmat
että noi ajatukset haihtuu kun pitelet sitä käärylää sylissä ekaa kertaa. Nyt ne ajatukset on ihan normaaleja.
neidon pitää etsiä heti mies ja ryhtyä heti hommiin. Sen jälkeen ovat naiset historiaa ja miehet mikäli kohtelet arvostavasti sun juttu.
että ajattelet kaikenlaisia asioita tuossa kohtaa.
Voinethan varmaankin itse sitten myöhemmin synnyttää?
Se on suhteelle kyllä melkoinen paikka, kun lapsi syntyy.
Voimia ja jaksamista.
annetut lupaukset ja suunnitelmat saattavat heittää totaalisesti häränpyllyä sen jälkeen, kun lapsi oikeesti on tässä maailmassa. saatat jäädä täysin ulkopuolelle, sillä biologinen äiti-lapsisuhde on hyvin voimakas. tälläisessa normiyhteiskunnassa biologinen äiti saattaa ajan myötä alkaa haluta lapselleen ns. oikean perheen, eli isän ja äidin, mikäli on bi-seksuaali. ettei lapsi kärsisi myöhemmin, esim. koulussa.
muutenkin, äitiys muuttaa naista. hormonitasapaino heittelee raskauden ja synnytyksen aikana, että sieltä saattaa tulla esiin ihan erilainen äiti, kuin se, jonka tunsit ennen lapsen tekoa. ota nämä kaikki asiat huomioon, ja nykyäänhän on mahdollisuus olla virallisestikin lapsen toinen vanhempi, käytä sitä mahdollisuutta, jos kerran haluat sitoutua lapseen. ettei myöhemmin tarvitse katua. eron tullessa jokaisesta meistä voi tulla esiin hirviö, siinä ei kauheesti lapsen etua sillon ajatella, vaan lapsesta voi tulla lyömäase, eli just kielletään tapaamiset. ja siinä tilanteessa sulla ei olisi mitään oikeuksia lapseen.
onnea yritykselle. itse en pystyis pitämään toisen synnyttämää lasta omana.
En kyllä osaa yhtään kuvitella miltä susta tuntuu, mutta jos näistä mun ajatuksista ois jotain apua :).
Oon aina halunnu lapsia, mutta en ole koskaan halunnu/osannu ajatella että synnyttäisin itse lapsen. Olisin erittäin onnelinen, jos puolisoni synnyttäisi lapsen, vaikka se ei biologisesti olisikaan minun. Jotenkin oon aina ajatellu itseni siihen "isän" rooliin. Onhan se totta, että enemmän sillä "oikealla" äidillä on oikeuksia lapseen ja voi kokea erityisen suhteen lapseen, mutta ei se minun mielestä tee siitä toisesta vanhemmasta yhtään huonompaa. Omasta kokemuksesta voin sanoa, että enemmän sillä on merkitystä minkälaisen suhteen luo lapseen sen syntymän jälkeen. Kyllähän tuo ehkä vähän harmittaa, että en voi luonnollisesti hedelmöittää kumppaniani, mutta toisaalta eihän siihen edes kaikki miehet pysty. Ja maailmassa on paljon adoptio vanhempia, jotka ovat samassa tilanteessa ja pystyvät rakastamaan lapsiaan kuin omiaan. Toisaalta on myös niitä biologisia vanhempia, jotka vähät välittää lapsistaan. Että enemmän kai kyse on asenteesta ja halusta. Onneksi nykyään voi sateenkaariperheissä tehdä sisäisenadoption ja näin voi saada laillisen pohjan vanhemmuuteen, mitä kukaan ei voi riistää pois. Tietenkin nuo asiat kannattaa hoitaa mahdollisimman ajoissa, että ei tuu sitten myöhemmin mitään epäselvyyksiä. Kun mainitsit, että heteroilla kaikki on paljon helpompaa, niin kannattaa muistaa, että ei se aina niilläkään helppoa ole. On paljon lapsettomia pareja ja erilaisia ongelmia aina vanhemmuuteen liittyen. Jokaisella on omat ongelmansa ratkottavana.
Sateenkaariperheenä on ehkä helpompikin rikkoa rajoja kuin "tavallisena" perheenä. Voi muodostaa omalaisen perheen, missä roolit ei ole sidottuna sukupuoleen, biologisuuteen jne. Kyllä ne roolit siinä ajan mittaan muodostuu ja nimitykset. Lapselle voi tarjota vauvana nimityksiä itsestä, mutta kyllä se lapsi ajan kanssa ite osin päättää millä nimellä se ketäkin perheenjäsentä kutsuu. Ite en ehkä lähtisi nimityksessä koskaan korostamaan sitä kumpi on se biologinen vanhempi ja kumpi ei. Muutenkaan en lapselle sitä korostaisi vaan kertoisin sopivan ikäisenä miten asian laita on, mutta korostaisin että se toinen vanhempi on yhtälailla sen vanhempi ja rakastaa tätä yhtä paljon vaikka ei biologinen vanhempi olekkaan.
Se on hyvä, että oletta asioista jo valmiiksi puhunu ja että oletta oikeasti hankkimassa lasta yhdessä ja se on kai se pääasia, että molemmat on sitoutuneita lapseen ja sen elämään. Lukiossa psykologian luokan seinällä luki että: Lapsi tarvii kasvaakseen kaksi rakastavaa vanhempaa. En ehkä allekirjottaisi täysin tuota lausetta, mutta sen että kehittyäkseen lapsi tarvii rakkautta ja juuri tuo rakastava vanhempi sä sille voit olla.
Ps. Niitä nimityksiä voi sitten hakea vaikka murteista, jos on vaikka eri alueilta lähtösin(äiti,äippä,äiskä,mutsi,mamma,emäntä jne) tai se mikä tuntuu hyvältä.
Pps. En tiiä auttoko tämä yhtään sun pohdiskeluissa, mutta muista että kyllä se elämä kantaa :)