Ahdistuneisuutta, masennusta, epävakaata persoonaa. Paniikkihäiriötä, syömishäiriötä, psykoosin alkuoireita. Voi helvetti tätä elämää. Koulukiusausta 10 vuotta, ei ammattia, ihmisten pelko. Ikää 24 vuotta. Vasta.
Olen juossut lääkäriltä toiselle viimeiset 6 vuotta. Kukaan ei ole ottanut tosissaan ennenkuin sairastuin niin pahasti että muistiini alkoi tulla isoja aukkoja. Kai mieleni antoi periksi, sillä samoihin aikoihin katosi elämästä myös ns. toivo, uskominen parempiin asioihin. Lopetin ekon elämäntyylini, ihmisten auttamisen. Kaverisuhteet ovat aina olleet vaikeita mutta ensimmäistä kertaa mietin että menkööt, josseivät kestä kyydissä. Ja melkein kaikki sitten menivätkin.
Hajoan, aivan varmasti hajoan. Viime vuonna tuntui että pää kirjaimellisesti halkeaa kahtia raivon ja voimattomuuden takia, nyt ahdistus ja turhautuminen etsivät purkautumisväylää- mutta kun sellaista ei ole. Monikaan asia ei enää tuo tyydytystä, ja ne jotka tuovat, eivät auta kuin osaan tunnetiloista. Vielä en ole löytänyt apua siihen pelkoon joka iskee kun pitäisi mennä nukkumaan. Tai mikä auttaisi turhautumiseen, joka on niin suurta että koko kroppa tärisee?
Tiedät pystyväsi johonkin mutta siitä ei enää tule mitään; käskyt eivät mene kunnolla perille aivoista eteenpäin. Sinulle tärkeät asiat ovat yhtäkkiä toisarvoisia kun ei kukaan muukaan jaksa niistä välittää, miksi siis sinä? Harrastuksista tulee itseään toistavaa puuhastelua; ennen raivokohtauksen aiheuttaneet tilanteet saavat nyt vain aikaan laimean halun mennä nukkumaan samantien. Ja sitten turhauttaa. Voi luoja miten osaakin turhauttaa..!
Jokainen päivä on samantekevä, siispä en enää herää aamulla vaan jatkan unia iltapäivään. Se helpottaa hieman.
Olen juossut lääkäriltä toiselle viimeiset 6 vuotta. Kukaan ei ole ottanut tosissaan ennenkuin sairastuin niin pahasti että muistiini alkoi tulla isoja aukkoja. Kai mieleni antoi periksi, sillä samoihin aikoihin katosi elämästä myös ns. toivo, uskominen parempiin asioihin. Lopetin ekon elämäntyylini, ihmisten auttamisen. Kaverisuhteet ovat aina olleet vaikeita mutta ensimmäistä kertaa mietin että menkööt, josseivät kestä kyydissä. Ja melkein kaikki sitten menivätkin.
Hajoan, aivan varmasti hajoan. Viime vuonna tuntui että pää kirjaimellisesti halkeaa kahtia raivon ja voimattomuuden takia, nyt ahdistus ja turhautuminen etsivät purkautumisväylää- mutta kun sellaista ei ole. Monikaan asia ei enää tuo tyydytystä, ja ne jotka tuovat, eivät auta kuin osaan tunnetiloista. Vielä en ole löytänyt apua siihen pelkoon joka iskee kun pitäisi mennä nukkumaan. Tai mikä auttaisi turhautumiseen, joka on niin suurta että koko kroppa tärisee?
Tiedät pystyväsi johonkin mutta siitä ei enää tule mitään; käskyt eivät mene kunnolla perille aivoista eteenpäin. Sinulle tärkeät asiat ovat yhtäkkiä toisarvoisia kun ei kukaan muukaan jaksa niistä välittää, miksi siis sinä? Harrastuksista tulee itseään toistavaa puuhastelua; ennen raivokohtauksen aiheuttaneet tilanteet saavat nyt vain aikaan laimean halun mennä nukkumaan samantien. Ja sitten turhauttaa. Voi luoja miten osaakin turhauttaa..!
Jokainen päivä on samantekevä, siispä en enää herää aamulla vaan jatkan unia iltapäivään. Se helpottaa hieman.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Lääkärillä olet juossut, mutta oletko vielä ollut terapiassa? Voisiko siitä olla jonkinlaista apua? Vaikutat kyllä ihan fiksulta tyypiltä, joten jos vielä jaksat yrittää, saatat löytää jonkun parannuskeinonkin ongelmiisi..
"Sinulle tärkeät asiat ovat yhtäkkiä toisarvoisia kun ei kukaan muukaan jaksa niistä välittää, miksi siis sinä? Harrastuksista tulee itseään toistavaa puuhastelua; ennen raivokohtauksen aiheuttaneet tilanteet saavat nyt vain aikaan laimean halun mennä nukkumaan samantien. Ja sitten turhauttaa. Voi luoja miten osaakin turhauttaa..!"
Tuollainen tylsistynyt olo voi johtua tietysti itse masennuksesta, mutta myös masennuslääkkeista, jos sellaisia käytät..
En käytä lääkkeitä, minulle on määrätty antipsykoottisia ja ties mitä mutten syö niitä sillä tahdon parantua kunnolla enkä hoitaa vain oireita. Terapiaa olen hakenut 17-vuotiaasta asti, sitä kuitenkaan saamatta. Pitää ilmeisesti olla vaaraksi muille ihmisille ennenkuin asia tulee ajankohtaiseksi...kun ei näytä tuo kamala lapsuus, koulukiusaaminen saati pers.häiriö riittävän!! Sairasta.
Mulla on dg:nä vaikea masennus, epävakaa persaoonallisuus ja anorexia nervosa.
Mä en tiedä miten osaisin auttaa sua. Mä käyn kerran kuussa psykiatrisella ossalla intervallijaksolla viikon ajan. Mutta vihaan kroppaani koko ajan. Mittailen koko ajan mittanauhalla rinnan, vyötärön, lantion ja reisien ympärystä.
Punnitsen itseäni koko ajan, peilailen itseäni koko ajan.
VIHAAN itseäni!!
Haluan olla pelkkä luuranko!!
Hei,
Saitte kylmät väreet kulkemaan selässäni kun luin tekstejänne. Samaistun täysin tilanteisiinne, en ehkä ole aivan niin syvällä vielä, ainakaan en suostu uskomaan sitä, sillä yritän taistella päivittäin mielekkäiden asioiden löytämiseksi ja itseni inspiroimiseksi. Ilon tunne on kaukana, ja motivaatio nollassa mutta olen tsempannut itseni vaan toimimaan ja tekemään, jospa sen kautta löytyisi syy tähän kaikkeen olemiseen. Vaikeaa on...
Minulla on niin ikään vaikea anoreksia(kotiutin itseni osastolta kun en jaksanut enää, nyt painoindeksi 14 ja silti haluan jatkaa näin) ja itse diagnosoisin itselleni vähintään ahdistuneisuushäiriön, ihmispelon, lievää maanis-depressivisuutta tai masennusta... päivät tuntuu raskailta, hirveältä taakalta koko elämä. Kysyn päivittäin syytä elämälle enkä keksi. Pidän itseni pinnalla keksimällä tekosyitä ja yrittäen elää "hetkessä"; yritän saada iloa pienistä asioista mutta päässä on liian suuria juttuja että voisi keskittyä olennaiseen.
Tältä osastolta alan löytää enemmän sielunsisaria, aiemmin selailin vaan "syömishäiriöiset"-keskusteluja, mutta tämä paikka todella laajentaa repertuaaria ja katsantokantaa; ymmärrän että samaistun enenevässä määrin muihin mielenterveysongelmaisiin; syömisongelma on ennemminkin seuraus kaikesta ahdistuksesta ja elämän kieltämisestä, itseinhosta ja siitä tunteesta että "en ole tarpeeksi".
Elämä on väsyttävää... voi niin väsyttävää.
Hei! Olen kokenut samanlaisia asioita, kun sinä. Sairastanut mm. syömishäiriön ja masennuksen.. Olin myöskin koulukiusattu monta vuotta elämästäni. Minullakaan ei ole juuri ketään ystävää tai kaveria. Jos tahdot niin voit kirjoitella minulle [email protected]
Minäkin olen masentunut ja olen kundi. Tavallaan se normi tarina: Koulukiusaus, huono keskiarvo-alisuoriutuja, amikseen, kaikki perseelleen, haaveet kaatuu. Sama tunne kuin sinulla, tietää pystyvänsä johonkin, mutta en vain pysty aloittaan. Hakkaan päätä nyrkillä pienimästäkin virheestä, joka kirjoittaessa tulee.
Olen oksettava runkkari ja vihaan itseäni tuon takia.(näkee naamasta, kun lakkaa saamasta tai ei ole saanut ollenkaan) Olen kohta 18 vuotta, olen valehdellut asioita, jotka haluaisin ja olisivat olleet mahdollisia, joita en silti tehnyt.
Olen helvetin ruma ihminen, suomusilmät, silmäpussit, kauhea akne, joka johtuu tosta jatkuvasta itsensä hinkkaamisesta ja masennuksesta, en osaa pukeutua, koska ei ole varaa ja naaman muodot ovat hyvin epänormaalit. Harrastus on ainoa mukava asia elämässä kavereiden ohessa, mutta sekin on LIIAN KALLISTA! Vituttaa urakalla. On ollut yksi naispuolinen kaveri, joka sekin lähti melko nopeaa. Tämmönen tositarina suomesta. Kaikki alkoi uudelle paikkakunnalle muuttaessa!
Siis toi on niin tuttua,niin v***n tuttua!
Työpaikkaa ei tartte edes uneksia saavansa,siispä lojun kotona,nukun päivät valvon yöt ja ei ole mitään mihin ketutustaan purkaisi.
Minä olen aina se,jonlle muut purkaa murheensa,äidille ei kannata puhua mitään,kun se muutenkin pahoittaa mielensä tyhjästä.
Vuokralle yksin asumaan pääsy on täyttä epärealistista fantasiaa,kun ei ole töissä,mitä siitä että luottotiedot on kunnossa,joka asuntoja vuokrataan ilmoituksessahan niden tarkistaminen mainitaan....mutta kuinka monessa tapauksessa se toteutetaan,saatikka niistä kukaan mitään välittää,vaikka merkintöjä oliskin?
Lääkitys lihottaa,eikä se siitä liikkumallakaan merkittävämmin tuo paino pudonnut,joten en enään edes yritä.
20 kiloa tuli kuukaudessa,että helähti kun uus reseptilääke otettiin epilepsiaani käyttöön.
En käy juuri missään vaan istuskelen kotosalla,harrastuksia ei juuri ole-baarit ei vois vähempää kiinnostaa...
Yritä näiden realiteettien vallitessa siinä ohessa sitten löytää tyttöystävää,en jaksa edes yrittää.
Psykologit tyytyvät (enintään) vartin visiittiin ja lyövät reseptin käteen,sitten kun niille ensin jonkun puolen vuoden jonotuksen jälkeen ajan saa,jos vielä silloin on jotenkin järjissään?...on sitten jo toinen juttu.
Johkin Laitokseen joutuminen ei kiinnosta,kiitos.
Sairaaloissa on tullu oltua ihan tarpeeksi yhden elämän osalta,toivottavasti kupsahdan ennen johonkin vanhainkotiin joutumista,kun niihin 'raskitaan' nykyään syyttää tuota rahaakin niin kauheasti!
Pitäisi vissiin juosta järveen ja jäädä sinne odottelemaan hypotermiaan menoa.