Keskiyö

Kun kello lyö kaksitoista
Ei pääse enää eroon noista
Kauhuista, jotka häntä riivaa
Kuiskailullaan mieltä ivaa

Pelon myrsky käynnistyy mielessä
Ei ole kuvaavia sanoja missään kielessä
Äärimmäinen tunteiden kaaos
murtuneessa ihmisessä

Kuluu tunti, kuluu toinenkin
Loppuu voima kestävänkin
Hän tajuntansa menettää
Pois täältä lennähtää

Usvaiselta hautausmaalta
Hän herää kuolleen puun alta
Vaik’ todisteita ei missään nää,
Tietää hän ettei yksin jää

Kylmyys päätä silittää
Tuntemuksilla kivittää
Todellisuuteen herättää

Sängyssään hän silmät avaa
”Se olikin unta vaan”
Hän tokaisee kunnes huomaa:
Jotain on tuonut mukanaan

Oksa tuon kuolleen puun
Muistiin syvälle uppoutuu
Saa ensi yötä pelkäämään,
Omaa järkeään epäilemään