Elämässäni on ollut hirveä liuta vastoinkäymisiä.. tässä niitä lyhyesti: Olen kokenut perheväkivaltaa, isäni on hakannut minua ja äitiäni. Äitinikin on pieksänyt minua.. väkivaltaa on ollut myös henkistä ja sosiaalista. Olen ujo ja arka, johtuen ehkä tuosta väkivallasta. Sen vuoksi olen ollut koulukiusattu, koko peruskoulun ajan. Niin henkistä, sosiaalista kuin fyysistäkin kiusaamista. 18-vuotiaana aloitin seurustelun itseäni 11 vuotta vanhemman miehen kanssa, jota vanhempani eivät hyväksyneet. En pitänyt miehestä itsekään, mutta hän huomioi minut, halusi olla kanssani, mikä oli minulle tärkeää, koska aiemmin kukaan ei ollut pitänyt minusta. En olut valmis seksiin, en halunnut olla hänen kanssaan... sit hän yritti raiskata minut. Oltiin kihloissa ja minun oli vaikea jättää häntä... varsinkin kun yritykseni valuivat hukkaan, koska isäni yllättäin halusi minun jatkavan suhdetta. Syyksi selvisi myöhemmin tulevat ylioppilaskirjoitukset, joihin minun piti keskittyä ja ei ollut oikea hetki päättää suhdetta. Onnistuin kuitenkin monien yrityksien jälkeen jättämään sen tyypin.
Tapasin tulevan mieheni ja valitettavasti hänen äitinsä oli kiihkouskovainen ja saatiin kuulla saarnoja.. lähes kaikki, mitä tein, oli syntiä! Avoliitto oli syntiä, joten puolen vuoden seurustelun jälkeen oli mentävä kihloihin. Siitä puoli vuotta ja painostettiin naimisiin. Vanhempani puuttuivat peliin, eivätkä hyväksyneet niin lyhyen seurustelun jälkeen avioliittoa. Karmeita tappeluita, joissa minä olin pahasti välikädessä. Vuosi kului ja seuraavana kesänä painostus alkoi uudestaan.. vanhempanikin suostuivat. Ajatus oli, että häät olisivat elokuussa, ei käynyt anopilleni, oli kuulema liian myöhäistä. Lopulta häät oli 8.6. Häiden järjestely oli tuskaa ja riitaista.. anoppini halus niistä seurahäät. Minä en! Vanhempani ei. Unelmani oli tanssihäät, rakastan tanssimista. En saanut, koska tanssi oli syntiä. Jatkuvaa puuttumista elämäämme anopin taholta. Synnistä saarnaamista, elämäntapamme arvostelua. Jouduimme salaamaan paljon asioita.
Minulla todettiin epilepsia. Anopin mielestä se oli Jumalan rangaistus. Ahdistuin. En voinut hyväksyä sairauttani. En voinut kuvitella elämääni lääkkeiden varassa. Lääkkeet tuntuivat pahentavan oireitani. Vapinaa, jalat eivät kantaneet, pelkoa. En uskaltanut poistua kotoani, kun pelkäsin oireiden tulevan. Mitä jos pyörryn kassajonossa? jne. Sairauteni tuntui hallitsevan elämääni.. olin vihainen. Pelkään että lapsuudessa kokemani pahoinpitely on aiheuttanut epilepsian.
Valmistuin koulusta ja perustin yrityksen. Ostin valmiin liiketoiminnan ja edellinen omistaja onnistui huijaamaan minua. yritys ei kannattanutkaan. Tein suuren tappion, mutta en uskaltanut lopettaa, koska pelkäsin leimautumista. En halunnut myöntää epäonnistuneeni. Halusin menestyä ja halusin saada isäni hyväksynnän. Tulin raskaaksi, mistä sain syyn lopettaa. Yritin myydä yritystäni ja luulinkin saavani sen kaupaksi, mutta taas minua huijattiin. Tein rikosilmoituksen, mutta syyttäjä teki syyttämättäjättämispäätöksen, koska oli mielenterveydellisiä ongelmia. Otin yhteyttä lakimieheeni, joka selvitti hänen taustojaan ja hänellä oli ulosotossa jo niin paljon ettei kannattanut. ----nyt mietin rikosilmoituksen tekemistä tästä edellisestä omistajasta. Kaiken lisäksi vuokranantaja ei hyväksynyt irtisanomistani ja jouduin maksamaan monen kuukauden vuokrat.
Tapasin tulevan mieheni ja valitettavasti hänen äitinsä oli kiihkouskovainen ja saatiin kuulla saarnoja.. lähes kaikki, mitä tein, oli syntiä! Avoliitto oli syntiä, joten puolen vuoden seurustelun jälkeen oli mentävä kihloihin. Siitä puoli vuotta ja painostettiin naimisiin. Vanhempani puuttuivat peliin, eivätkä hyväksyneet niin lyhyen seurustelun jälkeen avioliittoa. Karmeita tappeluita, joissa minä olin pahasti välikädessä. Vuosi kului ja seuraavana kesänä painostus alkoi uudestaan.. vanhempanikin suostuivat. Ajatus oli, että häät olisivat elokuussa, ei käynyt anopilleni, oli kuulema liian myöhäistä. Lopulta häät oli 8.6. Häiden järjestely oli tuskaa ja riitaista.. anoppini halus niistä seurahäät. Minä en! Vanhempani ei. Unelmani oli tanssihäät, rakastan tanssimista. En saanut, koska tanssi oli syntiä. Jatkuvaa puuttumista elämäämme anopin taholta. Synnistä saarnaamista, elämäntapamme arvostelua. Jouduimme salaamaan paljon asioita.
Minulla todettiin epilepsia. Anopin mielestä se oli Jumalan rangaistus. Ahdistuin. En voinut hyväksyä sairauttani. En voinut kuvitella elämääni lääkkeiden varassa. Lääkkeet tuntuivat pahentavan oireitani. Vapinaa, jalat eivät kantaneet, pelkoa. En uskaltanut poistua kotoani, kun pelkäsin oireiden tulevan. Mitä jos pyörryn kassajonossa? jne. Sairauteni tuntui hallitsevan elämääni.. olin vihainen. Pelkään että lapsuudessa kokemani pahoinpitely on aiheuttanut epilepsian.
Valmistuin koulusta ja perustin yrityksen. Ostin valmiin liiketoiminnan ja edellinen omistaja onnistui huijaamaan minua. yritys ei kannattanutkaan. Tein suuren tappion, mutta en uskaltanut lopettaa, koska pelkäsin leimautumista. En halunnut myöntää epäonnistuneeni. Halusin menestyä ja halusin saada isäni hyväksynnän. Tulin raskaaksi, mistä sain syyn lopettaa. Yritin myydä yritystäni ja luulinkin saavani sen kaupaksi, mutta taas minua huijattiin. Tein rikosilmoituksen, mutta syyttäjä teki syyttämättäjättämispäätöksen, koska oli mielenterveydellisiä ongelmia. Otin yhteyttä lakimieheeni, joka selvitti hänen taustojaan ja hänellä oli ulosotossa jo niin paljon ettei kannattanut. ----nyt mietin rikosilmoituksen tekemistä tästä edellisestä omistajasta. Kaiken lisäksi vuokranantaja ei hyväksynyt irtisanomistani ja jouduin maksamaan monen kuukauden vuokrat.
Vastaukset 4
Vanhimmat
2 viikkoa ennen synnytystä liukastuin taloyhtiön hiekoittamattomalla pihalla ja mursin nilkkani molemmin puolin. Kauhea taistelu korvauksista, koska taloyhtiö ei ensin meinannut korvata mitään. Olin henkisesti loppu, mutta kuin ihmeen kaupalla jaksoin viedä taistelun loppuun ja sain korvauksia. Noilla rahoilla maksoin vuokrarästit että pääsi siitä ukosta eroon. Velkaa jäi vielä yrityksestäni paljon. Taloudellinen tilanne tuntuu tosi vaikealta.
Synnytyksen jälkeen koin olevani huono äiti. Tuntui, etten saanut sitä hyväolon/ihanuuden tunnetta ja riemua omasta pienokaisesta ku puhutaan. Sen sijaan mieli teki kepposet ja kuvittelin jollakin tavalla vahingoittavani lasta... omaa lastani. En todella voisi tehdä mitään pahaa ja ne ajatukset ahdistivat, ahdistavat vieläkin.
Kotihoidontuki on niin pieni että minun oli hankittava työ. Olen eräässä kylpylähotellissa kerroshoitajana/siivoojana. Työhaastattelussa kerroin, että pystyn työskentelemään iltaisin ja viikonloppuisin, koska mieheni työskentelee ma-pe päivisin. Palkaksi kerrottiin 9,63 e/h. Ajattelin sen olevan tosi hyvä ja jätin hakematta muihin paikkoihin, koska tuolla oli myös työajat sovittavissa ja passasi elämäntilanteeseemme, koska emme halunneet viedä lastamme hoitoon. Työsopimusta kirjoittaessa huomasin palkkoja olevan 3. Alemmat palkat sivuutettiin ja korostettiin sitä 9,63 palkkaa. Ensimmäinen palkkanauha oli järkytys: 8,20 e/h! Tunsin tulleeni huijatuksi.. en voinut lopettaa työtä, koska tarvitsemme rahaa ja työpaikat ovat kiven alla. Työmotivaationi laski.. työ tuntuu vastenmieliseltä, olen teeskennellyt flunssaa ja mahatautia, että saan sairaslomaa. Itseni pitää väkisin raahata työpaikalle, en halua! Lisäksi eritteiden siivoamisesta korvataan reilut 10 e/kerta. Joka kerta ollut ongelmia.. aina joudun huomauttamaan, kun niitä ei makseta. Nytkin ois pitäny olla 4 eritettä ja on maksettu vain 1. En jaksa olla huomauttelemassa ja vaatimassa rahoja. Entinen esimies sanoi, kun kysyin eka kerralla onko olemassa joku syy, miksi ei ole maksettu. Totesi tiukasti, että ei ole ja sain seuraavassa tilissä. No se esimies lopetti ja pari työntekijää tuurasi sen aikaa, kun saatiin uus esimies. Kun huomautin taas puuttuvista eritekorvauksista, oli vastaus, että se riippuu paikasta, saako sen vai ei. Aha! Taas huijauksen maku ilmassa.. no tällä kertaa paikoissa ei pitäisi olla vikaa, joten saa nähdä mikä on selitys nyt. Ei jaksa enää taistella.. samoin kuin on selitetty että vain päivällä kerroshoitajat saa kerrossiivouksesta sen 9,63 ja iltapäivystäjä eli minä saan 8,20, huolimatta siitä, mitä teen. Jos joudun tekemään kerrossiivousta, palkka on silti vain sen 8,20. Miten se voi olla vähempiarvoista työtä jos sen teki illalla, saman työn? Tunnen suurta alemmuutta työpaikallani, en koe saavani arvostusta ja en jaksaisi mennä sinne.. työ ei kiinnosta. Mitä minun pitäisi tehdä, koska tässä velkatilanteessa, en voi irtisanoutua eikä muutakaan työtä ole. Olen yrittänyt hakea, mutta ei ole tärpännyt. Olen han rikki.. elämäni tuntuu olevan täynnä huijausta ja epäonnistumista.. olen epätoivoinen ja tarviin apua!
Minusta vaikuttaa, että ole uupunut jo niistä hääjärjestelyistä. Siinä vaiheessa olisi pitänyt lyödä jarrut päälle, mutta ei sitä yleensä ymmärrrä. Epäonnistumisten salaaminenkin johtaa yleensä vaan huonompaan lopputulokseen.
Mielestäni olet ylirasittunut, et missään nimessä työkykyinen.( Et kerro koulutustasi etkä suhdetta mieheen ja omiin vanhempiisi,)
Mun mielestä tarvitset pitkän sairausloman Mene ensin lääkäriin. Tosin siellä ei koko historiaa pysty kertomaan, mutta varmaan jotenkin pääsee alkuun. Pyydä päästä psykologille, hänelle voit kertoa enemmän.
Jos pääsitit lepäämään niin jaksasit hankkia uuden paremman työpaikan ja sitä kautta asiat alkaisivat selviämään..
En tarkoittanut, että psukologi osaisi ratkaista asiasi, mutta hän voi vaikuttaa siihen, että saat riittävän pitkän sairausloman ja pystyt itse paneutumaan asioihisi. Itse ne ongelmat on viime kädessä ratkaistava sitten kun taas jaksaa.
Koulutukseltani olen suurtalouskokki ja restonomi. Siten tuo työpaikka ei ole koulutustani vastaava, mutta oman alan töitä ei ole paljoa tarjolla täällä päin.
Mieheni kanssa meillä menee hyvin, tällä hetkellä. Vaikeuksia toki on ollut, kaikkien näiden riitojen ja epäonnistumisen, ja rahatilanteen vuoksi. Vanhempieni kanssa meillä on asialliset välit nyt. Tosin kaikkea en ole pystynyt antamaan anteeksi, enkä kaikesta voi heidän kanssaan puhua. Voisi välit lämpimämmätkin olla, mutta kun asumme eri paikkakunnalla, niin se varmasti vaikeuttaa sitä.
Nyt minulla on pari vapaapäivää, mutta en saa olla rauhassa nytkään.. molempina päivinä on soitettu
töistä, että pääsenkö silloin ja silloin töihin.. miks ne ei anna minun pitää ees vapaata rauhassa ilman että tarvii miettiä työasioita?! Minua tympii, stressaa, ahdistaa.. työtä, työtä, työtä... aarghh!! Ja en joka kerta ilkeä kieltäytyä ja keksiä menoja tai muita tekosyitä, miks en just sinä päivänä pääse. Meillä mieheni kans yhteinen vapaa-aika on aika kortilla.. nytkin takana on jo kaks työviikonloppua minulla, ja edessäkin vielä 3. Ensimmäinen yhteinen vapaapäivä on vasta 3.4, siihen on melkein kuukausi, huoh!