voi kuinka vihaan itseäni! Sairastin nelisen vuotta anoreksiaa, jonka jälkeen pari vuotta bediä.. söin koko ajan. Ja NYT... vieläkin mulla on bed. Tuntuu kuitenkin että olen vajoamassa niihin anoreksia aikoihini, kaipaan niitä, vaikka pelkäänkin paljon. Mutta parempi se on kuin tämä! En tajua miten olen tullut tähän kuntoon, vaikka alipainon rajoilla vieläkin. Vihaan itseäni, Eikö mulla ole enää mitään kuria!
Tiedän että pystyn alkaa laihduttamaan entisillä konsteilla nopein tuloksin, mutta en tiedä uskallanko.
Eniten Minua häiritsee tämä HÄPEÄ! Välttelen ihmisä, poikaystävääni tämän syömisen ja läskieni takia. Haluan olla vain yksin kotona. En todellakaan halua kertoa bedistäni poikaystävälle, mutta en jaksa tätä salailua ja valheita ja välttelyä! Hän on huomannut oudon käytökseni! Jos hänelle kerron häiriöstäni, mun ON pakko laihtua anoreksia lukemiin, PAKKO! En voi muuten kertoa hänelle! En kestä!
Tiedän että pystyn alkaa laihduttamaan entisillä konsteilla nopein tuloksin, mutta en tiedä uskallanko.
Eniten Minua häiritsee tämä HÄPEÄ! Välttelen ihmisä, poikaystävääni tämän syömisen ja läskieni takia. Haluan olla vain yksin kotona. En todellakaan halua kertoa bedistäni poikaystävälle, mutta en jaksa tätä salailua ja valheita ja välttelyä! Hän on huomannut oudon käytökseni! Jos hänelle kerron häiriöstäni, mun ON pakko laihtua anoreksia lukemiin, PAKKO! En voi muuten kertoa hänelle! En kestä!
Vastaukset 4
Vanhimmat
Kerroin mun poikaystävälle bedistäni ja hän otti sen yllättävän hyvin. Ongelmat helpottuivat vähän ja ahminta harveni.
Alussa halusin takaisin anoreksian aikaisiin mittoihin, mutta en enää. Olen kauniimpi näin.
Terve sulle =)
Ehdotan että kerrot asiasta poikaystävällesi sopivan tilaisuuden tullen. Olen varma, ettei hän tuomitse sinua mitenkään, vaan haluaa olla tukenasi mahdollisimman paljon. Näin pojan näkökulmasta voin ainakin omasta puolestani sanoa, että jos tyttöystävä kertoisi minulle tällaisesta ongelmasta, olisin tavattoman iloinen siitä, että hän uskoutui minulle tällaisessa asiassa. Haluaisin tietysti olla tukena niin paljon kuin voin.
Ja anorektiset mitat... annan vinkin: unohda ne. Keskity olemaan onnellinen normaalipainoisena. Minua ainakin miellyttää enemmän normaalikokoinen tytteli, kuin kasa luuta ja nahkaa, jota täytyy varoa, ettei mene rikki kun vähän koskettaa =P Uskon useimpien olevan kanssani samaa mieltä.
Tiedän, että itsensä häpeämisestä ei ole helppoa päästä irti, ja puhun nyt kokemuksesta. Suosittelen kuitenkin yrittämään. Kysy vaikka itseltäsi, haluatko elää ruoan ja peilin vankina koko elämäsi, vai nauttia täysin rinnoin jokaisesta päivästä. Askel kerrallaan pääset kyllä tavoitteeseesi.
Tsemppiä!
kerroin poiskaystävälleni syömishäiriöstäni, hän jätti minut. Onko tämä vaan oikein?? tiedän kyllä ettei kukaan kestä minua näin, mutta tuntuu niin pahalta! En kai vaan voi elää suhteessa. Mutta yksin en näe mitään syytä elää, nyt pystyn vajoamaan siihen anoreksiaani rauhassa
kakempi homma että toinen lähti. ÄLÄ vajoa jos vaan suinkin voit. Helppohan se on sanoa, en minäkään voi olla ahmimatta vaikka kuka käskis, mutta jos sinä voit yhtään säädellä sitä suuntaa mihin tilasi on menossa, ja oot nytkin ali/normaalipainon rajoilla, niin parempi ois ettet päästä painoa siitä alaspäin. Tiiän että näät ittes lihavana ja varmaan rumana, mutta koita muistaa että muu maailma ei nää. Ja muuten siitä vielä, että se kaveri lähti: se ei lähteny sua vaan sun sairautta karkuun. Se on tapahtunu mulle miljoona kertaa ja tiiän että tuo tieto ei lohuta yhtään, mutta jonain päivänä saatat nähdä eron. Tuntuuko mun teksti pahalta? Sorry jos niin, haluaisin kovasti olla sulle kaverina ettet ainakaan yksin joutuis nyt tässä suossa rämpimään!