Tällä hetkellä ihmiset kuolevat sotaan ja nälkään toisella puolella maapalloa, siinä pienen ihmisen murheet tuntuvat merkityksettömiltä. Venäjällä ja Amerikan Yhdysvalloilla on ydinaseita maapallon tuhoamiseksi kymmeniksi kerroiksi. Siinä oma kuolevaisuus saa uusia ulottuvuuksia. Maapallo on yksi planeetta yhdeksästä, jotka kiertävät aurinkona tunnettua tähteä. Aurinko on osa Linnunratana tunnettua galaksia, joka on osa universumia. Universumi on loputon. Nyt olo on varmasti todella mitätön.
Tiedätpä ainakin, miltä minusta tuntuu.
Taikahuilu-oopperassa kaksi rakastavaista kulkevat läpi tulen ja veden - ja selviytyvät rakkauden voimalla. Minä olen kulkenut läpi tulen, veden ja graniitin - yksin. Jos vastoinkäymiset kasvattavat, niin minä olen oikea jättiläinen. Mietitäänpä mitä kaikkea on tapahtunut ja mitä ei ole tapahtunut tämän vastoinkäymisten tien varrella.
Kaikki alkoi koulusta. Ensimmäinen luokka oli läpikävelyjuttu, mutta toisen luokan aikana ongelmat alkoivat. Niin nuori ihminen haluaa vain leikkiä ja nauraa. Minä juoksi. En kilparadalla, vaan välituntipihalla. Silloin olin kauhuissani. Olisin varmaan pyörtynyt, jos kiusaajat olisivat iskeneet täysilaidallisella. Kaipa voisin väittää sitä toverilliseksi kinasteluksi.
Koulukiusatun elämä ei ole hääppöistä. Varsinkaan, kun vielä on hyvä koulussa. Jos olisin vain ollut hiljaa ja sietänyt vinoilua, kaikki olisi ollut ohi hetkessä. Mutta minä jaksoi olla hyvä koulussa ja tapella vastaan ylivoimankin edessä. Kaikki oli kovin kausiluontoista. Yhdellä hetkellä tapeltiin, toisena pelattiin rauhassa palloa koulun kentällä. Siksi siihen ei kiinnittänyt enempää huomiota. Oli vain niitä hetkiä, kun kaverit halusivat purkaa paineita.
Jos jotakuta kiinnostaa tietää, niin minulla oli tyttöystävä. Suhde päättyi, kun vajosin alaspäin muiden kiusattujen alapuolelle. Silloin menetin viimeisetkin tukijoukot. Ne tytöt, jotka olivat tarjonneet suojaa ja pientä lohdutusta katosivat. Olin huolellisesti katkonut kaikki oljenkorteni ja viimeinen oli kiinni kahdella säikeellä. Siinä tilanteessa alkaa kovin helposti epätoivoiseksi. Puhumattakaan hermoheikosta, vainoharhaisesta ja työnarkomaanista. Ei ollut kovinkaan paljoa tekemistä, joten keskityin koulunkäyntiin. Painajaiset alkoivat näihin aikoihin. Myös niitä näkyi varsin jaksollisesti. Välillä en nukkunut lainkaan, välillä painajaisista ei tarvinnut kärsiä.
Sanotaan, että aika parantaa haavat ja ettei fyysinen koulukiusaus ole niin hirvittävää. Ala-asteella en muunlaiseen kiusaukseen törmännyt. Kaksi tai kolme kiusaaja oli vielä eksytettävissä, mutta sakinhivutus viideltätoista ihmiseltä on traumaattinen kokemus. Painajaiset siitä vaivaavat vieläkin. Mustelmia ei jäänyt, mutta paikat olivat kipeinä. Mielenterveys otti viidennellä luokalla askeleen huonompaan. Aloin kehittelemään suomishäiriötä. Miten sen sitten määritelläänkään, kun ensin syödään kuin hevonen ja sitten lyödään nyrkkiä seinään itseinhossa.
Taisin olla täydellinen kiusattava. Provosoin kaikilla mahdollisilla tavoilla kiusaajia kehittämään entistä raaempia keinoja. Suutuin nopeasti ja kävin raivoisasti päälle vailla järjen hiventäkään. Kaikki ne kerrat, kun makasin maassa väkijoukon pilkankohteena ja nousin samantien ylös. Vain kaatuakseni hetken kuluttua uudelleen maahan. Ei riemulla rajaa. Opin silloin katkeralla tavalla, ettei väkivalta ratkaise ongelmia. Ei ainakaan minun kohdallani. Mikään ei olisi ollut niin hirvittävää, jos en olisi jatkuvasti tapellut vastaan ja uhonnut selvästi voimakkaammille.
Normaalit lapset rakastavat kesälomaa, itse inhosin sitä. Tai en oikeastaan inhonnut, enemmänkin pelkäsin. Lomalla ei ollut mitään tekemistä ja kiusaajat tuntuivat välillä olevan heti oven ulkopuolella. Pienellä pyörälenkilläkin joutui osoiteltavaksi ja pilkkahuutojen kohteeksi. Varsin suosittua oli kysyä, halusinko laihduttaa. Halusin jonkun jolle kertoa kaikesta. Halusin olla yksin. Halusin pois, mummolaan puhumaan oikeiden ystävien kanssa. Onneksi sain viettää yli kuukaudenkin poissa kotoa, jos halusin ja puhelimen ansiosta sain välillä puhua legendaa jonkun kanssa, joka jaksoi kuunnella.
Luulin, että yläaste häivyttäisi pahat muistot. Voisin aloittaa alusta ja luoda uusia suhteita uudessa luokassani. Jos jostakin olin innoissani, niin luokasta. Paljon uusia ihmisiä, joihin tutustua. Olin romahtaa, kun huomasin, että kaksi kiusaajaani oli samalla luokalla. Loput entiset tutut olivat niitä, joiden nimen tiesin, enkä paljon muuta. Olin yksin oudolla maalla.
Sanoisin, että ensimmäiset viikot yläasteella olivat pahimmat. Kuulin loukkauksia ihmisiltä, joita en ollut koskaan nähnyt ja joiden nimistä minulla ei ollut mitään tietoa. Ensimmäiset sanat mitkä tyttö minulle sanoi olivat varsin ytimekkäät:
"Väistä, läski." Aikamoista käytöstä luottamusoppilaalta. Tämänkään tytön nimeä en vielä tiennyt. Ei hänen käytöksensä vieläkään ole kovinkaan imartelevaa, mutta olen jo oppinut olemaan välittämättä siitä.
Fyysinen kiusaaminen ja väkivalta tuntuu hirvittävältä. Se ei ole mitään verrattuna henkiseen väkivaltaan. Itsetuntoni romahti seitsemännellä luokalla. Ei ollut mitään mistä minua ei olisi kiusattu. Sairastan astmaa ja hengitykseni pihisee silloin tällöin. Tämä oli yksi asia, mikä oli syy kiusaukseen. Puhun myös ehkä tavallista nopeampaa. Taas yksi syy lisää. Kun aloin änkyttämään menetin viimeisenkin kyvyn puolustautua, en voinut edes väittää vastaan, sillä silloin en saanut sanoja suustani ja kiusaajat kyllä syöttivät ne minulle tarpeen vaatiessa. Kuten jo sanoin, itsetuntoni romahti. En pitänyt ulkomuodostani, aloin inhota koulunkäyntiä ja opettajia, en pitänyt kenestäkään. En halunnut päästää ketään lähelleni. Halusin olla yksin ja jossain kaukana kotoa. Matkustaessani mummolaan sain tavata paikallisia samanikäisiä ystäviäni. Ne ihmiset jotka tukivat loppuun saakka. He jotka todella nauroivat jutuilleni. Kun olin matkan jälkeen taas kotona, itkin, sillä joutuisin kohta palaamaan luuseriksi omaan kouluuni. Heittopussiksi ja ovimatoksi heille, jotka halusivat pönkittää omaa mainettaan eteenpäin.
Tuntui siltä, etten jaksaisi yläastetta loppuun. Rehellisesti sanoen, pohdin jo itsemurhaa tai keinoa päästä pitkäksi ajaksi sairaalaan. Järki voitti joka kerta, kun harkitsin tekeväni jotain. En voisi kuvitella, mitä olisi tapahtunut, jos olisin laittanut suunnitelmani täytäntöön. Vain yhden kerran olin vain metrien päässä suunnitelman toteuttamisesta. Aion hypätä junan alle.
Pelastukseni luokitellaan ihmeeksi. En ole aivan varma, koska aloin jaksaa elämää, mutta kiitos kuuluu kouralliselle ihmisiä. Aloin saada elämänhalua takaisin ja asettaa itselleni päämääriä. Pikkuhiljaa opin nauramaan oikeasti hauskoille asioille ja nauttimaan elämän pienistä iloista. Tapasin osan näistä ihmisistä ennen, osan myöhemmin. Osa heistä käänsi selkänsä, osa on pysynyt tukenani näihin päiviin asti. Osan on auttanut vain olemassaolollaan, osalta olen oppinut korvaamattomia taitoja.
Kaikki ei ollut hyvin hetkessä. Se vaati aikaa ja jaksamista. En aloittanut mitään uskomatonta nousukautta. Silloin tällöin menetin toivoni paremmasta, mutta yhtä usein olin pelkkää hymyä. Kaikki riippui pitkälti ympäristöstä.
Kaikki nämä kokemukset ovat muovanneet luonteeni nykyiseksi. En siedä pientäkään irvailua, kohdistui se minuun tai johonkin toiseen, mutta nykyään turvaudun lähinnä sarkasmiin. En enää halua tapella. Olen luonteeltani rauhallisempi, en suutu juuri koskaan. Olen varsin empaattinen ja haukun itseni lähes hengiltä, jos olen loukannut jotakuta. Pyytelen loukkauksiani anteeksi moneen kertaan, sillä pelkään menettäväni taas kaiken. En vihaa ketään, jotkut ihmiset ärsyttävät, mutta vihaaminen on liian voimakas tunne. Olen tuntenut sitä jo tarpeeksi yhdelle elämälle. Tunnen suurta myötätuntoa kaikkia kiusattuja ja hyljeksittyjä kohtaan, sillä tiedän miltä tuntuu pelätä kouluun tulemista.
Painajaiset palaavat aina vähän väliä. Silloin tällöin saan väritettyjä muistikuvia menneisyydestä. Joskus herään yöllä ahdistukseen ja alan itkeä. Pahimpia ovat ne kerrat, kun nykyiset ystäväni alkavat kiusaajiksi unissani. Ne yöt jäävät poikkeuksetta lähes unettomiksi. Istun sängyssä ja mietin nykypäivää ja rukoilen, etten joutuisi kolmatta kertaa käymään läpi samaa koettelemusta. Saatan joskus herätä keskellä yötä siihen, että käteni tärisevät ja olen märkä hiestä. Voin vain napsauttaa valot päälle ja vakuutella itselleni, että olen turvassa omassa sängyssäni.
Silloin tällöin itken ennen nukkumaanmenoa niitä kauheita muistoja. Näen kaikki ne ihmiset koulussa joka päivä. Osan voin tällä hetkellä määritellä ystäviksi. On tuskallista katsoa silmiin hymyilevää kaveria, kun muistaa, miten sama ihminen on potkaissut ilmat ulos minusta taikka seissyt vieressä nauramassa. Nämä ihmiset eivät koskaan tule pyytämään anteeksi sanojaan tai tekojaan. Monet eivät edes myönnä olleensa kiusaajia. He väittävät minun liioittelevan asioita. He eivät ymmärrä olleensa osa jotakin suurempaa tapahtumaa.
Kiusaaminen jättää syviä arpia niin sieluun kuin ruumiiseen. Minulta kesti kaksi kuukautta vielä uusien ystävieni jälkeen nostaa katseeni tiestä ja kulkea pää pystyssä. Suunnilleen saman verran kesti, että pystyin katsomaan muita ihmisiä silmiin. Änkytän edelleen, jos hermostun tai joudun muuten tiukkaan tilanteeseen. Sekin on peruja menneisyyden haukkumisesta. Änkytän aina vain pahemmin, jos jokin painaa mieltäni tai alan hermostua. Pahimmillaan en muuten voi puhuakaan.
Kenenkään ei pitäisi joutua elämään yksin, mutta maailma on paha paikka. Hyljeksitty saa parasta apua toiselta hyljeksityltä. Tämä voi kuulostaa omalla tavallaan oudolta, mutta myös kiusaajat tarvitsevat apua. Paras keino nostaa itsensä muiden yläpuolelle on alkaa sortaa heikompaa. Kiusaaminen on epätoivoinen teko ja avunhuuto, jota ei ymmärretä.
Vieläkin olen kiusattu, mutta en niin pahasti. Kukaan ei varmasti usko, mutta minun elämäni auttoi jaloilleen vain KAKSI ihmistä. Ylintä ystävääni ja auttajaani, jotka seisoivat takanani kaikesta tuskasta huolimatta.
Ajatelkaápa tätä. Tätä, ja niiden muiden elämää, jotka ovat kiusattuja samalla tavalla, heikommin, tai paremmassa asemassa.
Tiedätpä ainakin, miltä minusta tuntuu.
Taikahuilu-oopperassa kaksi rakastavaista kulkevat läpi tulen ja veden - ja selviytyvät rakkauden voimalla. Minä olen kulkenut läpi tulen, veden ja graniitin - yksin. Jos vastoinkäymiset kasvattavat, niin minä olen oikea jättiläinen. Mietitäänpä mitä kaikkea on tapahtunut ja mitä ei ole tapahtunut tämän vastoinkäymisten tien varrella.
Kaikki alkoi koulusta. Ensimmäinen luokka oli läpikävelyjuttu, mutta toisen luokan aikana ongelmat alkoivat. Niin nuori ihminen haluaa vain leikkiä ja nauraa. Minä juoksi. En kilparadalla, vaan välituntipihalla. Silloin olin kauhuissani. Olisin varmaan pyörtynyt, jos kiusaajat olisivat iskeneet täysilaidallisella. Kaipa voisin väittää sitä toverilliseksi kinasteluksi.
Koulukiusatun elämä ei ole hääppöistä. Varsinkaan, kun vielä on hyvä koulussa. Jos olisin vain ollut hiljaa ja sietänyt vinoilua, kaikki olisi ollut ohi hetkessä. Mutta minä jaksoi olla hyvä koulussa ja tapella vastaan ylivoimankin edessä. Kaikki oli kovin kausiluontoista. Yhdellä hetkellä tapeltiin, toisena pelattiin rauhassa palloa koulun kentällä. Siksi siihen ei kiinnittänyt enempää huomiota. Oli vain niitä hetkiä, kun kaverit halusivat purkaa paineita.
Jos jotakuta kiinnostaa tietää, niin minulla oli tyttöystävä. Suhde päättyi, kun vajosin alaspäin muiden kiusattujen alapuolelle. Silloin menetin viimeisetkin tukijoukot. Ne tytöt, jotka olivat tarjonneet suojaa ja pientä lohdutusta katosivat. Olin huolellisesti katkonut kaikki oljenkorteni ja viimeinen oli kiinni kahdella säikeellä. Siinä tilanteessa alkaa kovin helposti epätoivoiseksi. Puhumattakaan hermoheikosta, vainoharhaisesta ja työnarkomaanista. Ei ollut kovinkaan paljoa tekemistä, joten keskityin koulunkäyntiin. Painajaiset alkoivat näihin aikoihin. Myös niitä näkyi varsin jaksollisesti. Välillä en nukkunut lainkaan, välillä painajaisista ei tarvinnut kärsiä.
Sanotaan, että aika parantaa haavat ja ettei fyysinen koulukiusaus ole niin hirvittävää. Ala-asteella en muunlaiseen kiusaukseen törmännyt. Kaksi tai kolme kiusaaja oli vielä eksytettävissä, mutta sakinhivutus viideltätoista ihmiseltä on traumaattinen kokemus. Painajaiset siitä vaivaavat vieläkin. Mustelmia ei jäänyt, mutta paikat olivat kipeinä. Mielenterveys otti viidennellä luokalla askeleen huonompaan. Aloin kehittelemään suomishäiriötä. Miten sen sitten määritelläänkään, kun ensin syödään kuin hevonen ja sitten lyödään nyrkkiä seinään itseinhossa.
Taisin olla täydellinen kiusattava. Provosoin kaikilla mahdollisilla tavoilla kiusaajia kehittämään entistä raaempia keinoja. Suutuin nopeasti ja kävin raivoisasti päälle vailla järjen hiventäkään. Kaikki ne kerrat, kun makasin maassa väkijoukon pilkankohteena ja nousin samantien ylös. Vain kaatuakseni hetken kuluttua uudelleen maahan. Ei riemulla rajaa. Opin silloin katkeralla tavalla, ettei väkivalta ratkaise ongelmia. Ei ainakaan minun kohdallani. Mikään ei olisi ollut niin hirvittävää, jos en olisi jatkuvasti tapellut vastaan ja uhonnut selvästi voimakkaammille.
Normaalit lapset rakastavat kesälomaa, itse inhosin sitä. Tai en oikeastaan inhonnut, enemmänkin pelkäsin. Lomalla ei ollut mitään tekemistä ja kiusaajat tuntuivat välillä olevan heti oven ulkopuolella. Pienellä pyörälenkilläkin joutui osoiteltavaksi ja pilkkahuutojen kohteeksi. Varsin suosittua oli kysyä, halusinko laihduttaa. Halusin jonkun jolle kertoa kaikesta. Halusin olla yksin. Halusin pois, mummolaan puhumaan oikeiden ystävien kanssa. Onneksi sain viettää yli kuukaudenkin poissa kotoa, jos halusin ja puhelimen ansiosta sain välillä puhua legendaa jonkun kanssa, joka jaksoi kuunnella.
Luulin, että yläaste häivyttäisi pahat muistot. Voisin aloittaa alusta ja luoda uusia suhteita uudessa luokassani. Jos jostakin olin innoissani, niin luokasta. Paljon uusia ihmisiä, joihin tutustua. Olin romahtaa, kun huomasin, että kaksi kiusaajaani oli samalla luokalla. Loput entiset tutut olivat niitä, joiden nimen tiesin, enkä paljon muuta. Olin yksin oudolla maalla.
Sanoisin, että ensimmäiset viikot yläasteella olivat pahimmat. Kuulin loukkauksia ihmisiltä, joita en ollut koskaan nähnyt ja joiden nimistä minulla ei ollut mitään tietoa. Ensimmäiset sanat mitkä tyttö minulle sanoi olivat varsin ytimekkäät:
"Väistä, läski." Aikamoista käytöstä luottamusoppilaalta. Tämänkään tytön nimeä en vielä tiennyt. Ei hänen käytöksensä vieläkään ole kovinkaan imartelevaa, mutta olen jo oppinut olemaan välittämättä siitä.
Fyysinen kiusaaminen ja väkivalta tuntuu hirvittävältä. Se ei ole mitään verrattuna henkiseen väkivaltaan. Itsetuntoni romahti seitsemännellä luokalla. Ei ollut mitään mistä minua ei olisi kiusattu. Sairastan astmaa ja hengitykseni pihisee silloin tällöin. Tämä oli yksi asia, mikä oli syy kiusaukseen. Puhun myös ehkä tavallista nopeampaa. Taas yksi syy lisää. Kun aloin änkyttämään menetin viimeisenkin kyvyn puolustautua, en voinut edes väittää vastaan, sillä silloin en saanut sanoja suustani ja kiusaajat kyllä syöttivät ne minulle tarpeen vaatiessa. Kuten jo sanoin, itsetuntoni romahti. En pitänyt ulkomuodostani, aloin inhota koulunkäyntiä ja opettajia, en pitänyt kenestäkään. En halunnut päästää ketään lähelleni. Halusin olla yksin ja jossain kaukana kotoa. Matkustaessani mummolaan sain tavata paikallisia samanikäisiä ystäviäni. Ne ihmiset jotka tukivat loppuun saakka. He jotka todella nauroivat jutuilleni. Kun olin matkan jälkeen taas kotona, itkin, sillä joutuisin kohta palaamaan luuseriksi omaan kouluuni. Heittopussiksi ja ovimatoksi heille, jotka halusivat pönkittää omaa mainettaan eteenpäin.
Tuntui siltä, etten jaksaisi yläastetta loppuun. Rehellisesti sanoen, pohdin jo itsemurhaa tai keinoa päästä pitkäksi ajaksi sairaalaan. Järki voitti joka kerta, kun harkitsin tekeväni jotain. En voisi kuvitella, mitä olisi tapahtunut, jos olisin laittanut suunnitelmani täytäntöön. Vain yhden kerran olin vain metrien päässä suunnitelman toteuttamisesta. Aion hypätä junan alle.
Pelastukseni luokitellaan ihmeeksi. En ole aivan varma, koska aloin jaksaa elämää, mutta kiitos kuuluu kouralliselle ihmisiä. Aloin saada elämänhalua takaisin ja asettaa itselleni päämääriä. Pikkuhiljaa opin nauramaan oikeasti hauskoille asioille ja nauttimaan elämän pienistä iloista. Tapasin osan näistä ihmisistä ennen, osan myöhemmin. Osa heistä käänsi selkänsä, osa on pysynyt tukenani näihin päiviin asti. Osan on auttanut vain olemassaolollaan, osalta olen oppinut korvaamattomia taitoja.
Kaikki ei ollut hyvin hetkessä. Se vaati aikaa ja jaksamista. En aloittanut mitään uskomatonta nousukautta. Silloin tällöin menetin toivoni paremmasta, mutta yhtä usein olin pelkkää hymyä. Kaikki riippui pitkälti ympäristöstä.
Kaikki nämä kokemukset ovat muovanneet luonteeni nykyiseksi. En siedä pientäkään irvailua, kohdistui se minuun tai johonkin toiseen, mutta nykyään turvaudun lähinnä sarkasmiin. En enää halua tapella. Olen luonteeltani rauhallisempi, en suutu juuri koskaan. Olen varsin empaattinen ja haukun itseni lähes hengiltä, jos olen loukannut jotakuta. Pyytelen loukkauksiani anteeksi moneen kertaan, sillä pelkään menettäväni taas kaiken. En vihaa ketään, jotkut ihmiset ärsyttävät, mutta vihaaminen on liian voimakas tunne. Olen tuntenut sitä jo tarpeeksi yhdelle elämälle. Tunnen suurta myötätuntoa kaikkia kiusattuja ja hyljeksittyjä kohtaan, sillä tiedän miltä tuntuu pelätä kouluun tulemista.
Painajaiset palaavat aina vähän väliä. Silloin tällöin saan väritettyjä muistikuvia menneisyydestä. Joskus herään yöllä ahdistukseen ja alan itkeä. Pahimpia ovat ne kerrat, kun nykyiset ystäväni alkavat kiusaajiksi unissani. Ne yöt jäävät poikkeuksetta lähes unettomiksi. Istun sängyssä ja mietin nykypäivää ja rukoilen, etten joutuisi kolmatta kertaa käymään läpi samaa koettelemusta. Saatan joskus herätä keskellä yötä siihen, että käteni tärisevät ja olen märkä hiestä. Voin vain napsauttaa valot päälle ja vakuutella itselleni, että olen turvassa omassa sängyssäni.
Silloin tällöin itken ennen nukkumaanmenoa niitä kauheita muistoja. Näen kaikki ne ihmiset koulussa joka päivä. Osan voin tällä hetkellä määritellä ystäviksi. On tuskallista katsoa silmiin hymyilevää kaveria, kun muistaa, miten sama ihminen on potkaissut ilmat ulos minusta taikka seissyt vieressä nauramassa. Nämä ihmiset eivät koskaan tule pyytämään anteeksi sanojaan tai tekojaan. Monet eivät edes myönnä olleensa kiusaajia. He väittävät minun liioittelevan asioita. He eivät ymmärrä olleensa osa jotakin suurempaa tapahtumaa.
Kiusaaminen jättää syviä arpia niin sieluun kuin ruumiiseen. Minulta kesti kaksi kuukautta vielä uusien ystävieni jälkeen nostaa katseeni tiestä ja kulkea pää pystyssä. Suunnilleen saman verran kesti, että pystyin katsomaan muita ihmisiä silmiin. Änkytän edelleen, jos hermostun tai joudun muuten tiukkaan tilanteeseen. Sekin on peruja menneisyyden haukkumisesta. Änkytän aina vain pahemmin, jos jokin painaa mieltäni tai alan hermostua. Pahimmillaan en muuten voi puhuakaan.
Kenenkään ei pitäisi joutua elämään yksin, mutta maailma on paha paikka. Hyljeksitty saa parasta apua toiselta hyljeksityltä. Tämä voi kuulostaa omalla tavallaan oudolta, mutta myös kiusaajat tarvitsevat apua. Paras keino nostaa itsensä muiden yläpuolelle on alkaa sortaa heikompaa. Kiusaaminen on epätoivoinen teko ja avunhuuto, jota ei ymmärretä.
Vieläkin olen kiusattu, mutta en niin pahasti. Kukaan ei varmasti usko, mutta minun elämäni auttoi jaloilleen vain KAKSI ihmistä. Ylintä ystävääni ja auttajaani, jotka seisoivat takanani kaikesta tuskasta huolimatta.
Ajatelkaápa tätä. Tätä, ja niiden muiden elämää, jotka ovat kiusattuja samalla tavalla, heikommin, tai paremmassa asemassa.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Sä oot kyl kokenut vaikka mitä! Mä voisin tulla tän ruudun läpi ja halata sua,mut ikävä kyllä se ei onnistu... =(
miks jonku elämä on noin rankkaa.
mut kyllä kaikki kiusaajat saa vielä joskus takaisin sen mitä on joskus tehnyt.
"mut kyllä kaikki kiusaajat saa vielä joskus takaisin sen mitä on joskus tehnyt"
toivottavasti...
Nyt kun oon melkein 30v niin voin todeta, että "paha saa aina palkkansa - hyvä jos pääsee omilleen..."
Pari kiusaajistani on kuollut joitain vuosia sitten. Toinen ajoi metsään kännissä ja toinen kuoli huumeiden yliannostukseen. Jotenkin oudolla tavalla lämmitti lukea heidän kuolinilmoituksensa lehdestä. Toivon eläväni niin pitkään, että näen myös muidenkin kiusaajieni kuolinilmoitukset...
Joku on joskus sanonut, että paras kosto on elää loppuelämä paremmin kuin ne kiusaajat. Eikä välttämättä oo ollu ihan väärässä. Yksikin päivä sain ihan kipeet naurut siitä, että yks "vanha tuttu" istuskeli kansaneläkelaitoksen portailla paskat housussa. Oli ressukka ihan sekasi ja tolla menolla ei kestä kauaa et maksa pamahtaa tai joku muu paikka...
Mä olin kanssa ala-asteella ja yläasteelle siirryttäessä melkoisen pallottelun kohteena, niin henkisesti ku fyysisestiki. Olin vaan herkkis, vähän pikkuvanha ja helppo muuten kohde. En oikeen tiedä miten tilanteesta olisi pitäny päästä irti. Vanhemmat ja opettajat tuntui kerta kaikkiaan sokeilta. Olin aivan omillani, omassa ahtaassa maailmassani. Vuosia samaa, nälvimistä ja potkimista. No, aloin kuitenkin hetken epätoivoisesta mielijohteesta harrastaa karatea. Aluksi sekin tietysti riemastutti kiusaajiani. Ja tulikin paljon sellasta huutelua, että "ai karatea vai? kyl mä tollasen hakkaisin koska tahansa". Jonkin ajan päästä huutelut kuitenkin loppuivat. Kertaakaan ei sen jälkeen tarvinnut ottaa nyrkistä tai kuulla avautumisia. Kiusaajat jotenkin alkoi epäillä ettei kannata ottaa sellasta riskiä, että entinen kiusankohde nöyryyttäisi kostamalla. Osa alko jopa muodollisesti kaveeraamaan varmuuden vuoksi. Kumma juttu miten ylivoimaiset kiusaajat muuttuvat lyhyessä ajassa teeskenteleviksi pelkureiksi. Oli siitä ehkä jotain hyötyäkin, sillä nykyään olen oppinut näkemään kaikenlaiset teeskentelijät jo kaukaa. En oo antanu koskaan anteeks enkä ikinä aiokaan.