Lueskelin täällä muutamia kirjoituksia ja olen varmaan aika samoilla linjoilla useamman kanssa.
26 vuotta on mittarissa, ja hoitoalalla myöskin olen, Opiskelun ja työn ohella aikaani vie harrastukset, perheen "hoito" ja sitten pienoiset raha-ongelmat.
Perheessä ei ole ongelmia kuin toinen vanhempani, joka on nyt vimeisen kahden vuoden sisällä sairastelun myötä vanhentunut n. 20 v ja päivä päivältä on huonommassa kunnossa. Vierailuni vanhempieni luona on aina raskaampaa, kun näkee että sekä hän että toinen vanhempani kärsivät. Tilanne on aina niin kauheaa katsoa sivusta ja kun perheessä on tapana että asioista ei puhuta talon ulkopuolella muille, niin sitten ongelmat kärjistyy ja aiheuttaa jatkuvasti jokaiselle pahaa mieltä. JIppii!!
Noo, kun tähän ongelmaan on päässyt sisälle, lisää stressiä aiheuttaa liikaa aikaa vievä harrastus, jossa tuntuu että useampi tunti päivässä menee pelkkästään tähän harrastukseen, vaikka pitäisi keskittyä vielä myös opiskeluun. Harrastuksen parissa minulla on useita mukavia ystäviä, mutta jotenkin nyt tuntu siltä, että osa henkilöistä olettaa minun tekevän aivan kaiken mikä ehkä pitäisi olla jaettu 4-5:lle ihmiselle, jotta harrastus olisi mukavaa.
Mitäs vielä? No, 26-vuotiaana kun on seurustellut aiemmin vain n. 2 kk, niin varmaankin 30-v kriisi kolkuttelee jo ovella. Pitäisi olla mies, lapsia,auto,ammatti ja asunto. Mitäs näistä on? Ystävämies, jonka kanssa voi jakaa kaikki asiat ja murheet, mutta sitä oikeaa hänestä ei tule. Lapsiakaan ei siis ole, mutta niitä haluan. Autoa ei ole . Ammatti on jo, mutta toista pitäisi tavoitella. Omaa asuntoa ei ole, mutta vuokrakämppä on.
Kaikki nämä odotuspaineet perheen taholta ja oman ajattelumaailmani sisällä sekä riittämätön ajankäyttö vaikuttaa nykyjään niin, että yöunet saattavat olla 3-4 h , ja keskittymiskyky on nollassa.
Voi vaikuttaa ehkä hieman sekavalta tämä ,mutta jos kirjoittaisin aivan koko tarinani, niin varmasti jo moni tunnistaisi. Sitä en halua tapahtuvan, mutta halusin vain kertoa kokemukseni tämän hetkisestä olotilasta. Itsehoitona tästä kyllä selviän, sen olen päättänyt. Kun vain 30kriisi ei pukkaisi näin aikaseen..
26 vuotta on mittarissa, ja hoitoalalla myöskin olen, Opiskelun ja työn ohella aikaani vie harrastukset, perheen "hoito" ja sitten pienoiset raha-ongelmat.
Perheessä ei ole ongelmia kuin toinen vanhempani, joka on nyt vimeisen kahden vuoden sisällä sairastelun myötä vanhentunut n. 20 v ja päivä päivältä on huonommassa kunnossa. Vierailuni vanhempieni luona on aina raskaampaa, kun näkee että sekä hän että toinen vanhempani kärsivät. Tilanne on aina niin kauheaa katsoa sivusta ja kun perheessä on tapana että asioista ei puhuta talon ulkopuolella muille, niin sitten ongelmat kärjistyy ja aiheuttaa jatkuvasti jokaiselle pahaa mieltä. JIppii!!
Noo, kun tähän ongelmaan on päässyt sisälle, lisää stressiä aiheuttaa liikaa aikaa vievä harrastus, jossa tuntuu että useampi tunti päivässä menee pelkkästään tähän harrastukseen, vaikka pitäisi keskittyä vielä myös opiskeluun. Harrastuksen parissa minulla on useita mukavia ystäviä, mutta jotenkin nyt tuntu siltä, että osa henkilöistä olettaa minun tekevän aivan kaiken mikä ehkä pitäisi olla jaettu 4-5:lle ihmiselle, jotta harrastus olisi mukavaa.
Mitäs vielä? No, 26-vuotiaana kun on seurustellut aiemmin vain n. 2 kk, niin varmaankin 30-v kriisi kolkuttelee jo ovella. Pitäisi olla mies, lapsia,auto,ammatti ja asunto. Mitäs näistä on? Ystävämies, jonka kanssa voi jakaa kaikki asiat ja murheet, mutta sitä oikeaa hänestä ei tule. Lapsiakaan ei siis ole, mutta niitä haluan. Autoa ei ole . Ammatti on jo, mutta toista pitäisi tavoitella. Omaa asuntoa ei ole, mutta vuokrakämppä on.
Kaikki nämä odotuspaineet perheen taholta ja oman ajattelumaailmani sisällä sekä riittämätön ajankäyttö vaikuttaa nykyjään niin, että yöunet saattavat olla 3-4 h , ja keskittymiskyky on nollassa.
Voi vaikuttaa ehkä hieman sekavalta tämä ,mutta jos kirjoittaisin aivan koko tarinani, niin varmasti jo moni tunnistaisi. Sitä en halua tapahtuvan, mutta halusin vain kertoa kokemukseni tämän hetkisestä olotilasta. Itsehoitona tästä kyllä selviän, sen olen päättänyt. Kun vain 30kriisi ei pukkaisi näin aikaseen..
Vastaukset 4
Vanhimmat
Jätä harrastus joka vie sinulta ajan, voimat, energian ja ehkä rahatkin. Taidat olla sellainen kiltteyteen sairastunut, joka ottaa kantaakseen vaikka mitä toisilta reippaalla naamalla, kunnes uuvahtaa esim. jonkin psykosomaattisen vaivan merkeissä. Ystävämies ehkä myös on syytä jättää hieman etäämmälle, mitä jos päättäisit viettää harrastuksen lopettamiselta ylijäävän ajan itsesi hemmotteluun ja vaikkapa hieman iltaelämäänkin (vaikka lavatansseja, ensin kurssille jos et osaa). Joogaa voisi suositella monestakin syystä.
Siis, kertauksena, jätä se uuvuttava harrastus taaksesi, kyllä todelliset ystävät muutenkin pitävät yhteyksiä sinuun. Jos eivät, he olivat vain työpanoksellasi siipeilijöitä.
Myöskään vanhemman sairauden sureksiminen ei paranna häntä yhtään. Voit ihan reilusti kehottaa heitä hakemaan keskusteluapua esim. seurakunnasta. Älä yritä terapoida heitä oman hyvinvointisi kustannuksella.
Tää on sun elämä, tee siitä nautittavaa itsellesi! Sillä tavalla jaksaa pitkään!
Liikunnan sanotaan auttavan stressiin, ainakaan sillä ei tee itselleen vahinkoa. Lemmikkieläintenkin tiedetään helpottavan, mutta ehkäpä et saa pitää sellaista vuokra-asunnossa. Unihäiriön ei kannata antaa kroonistua, se kannattaa hoitaa mieluummin vaikka lääkkeillä. Ja muista, että olet hyvässä seurassa: sekä stressi että unettomuus ovat todella yleisiä nyky-Suomessa. Et ole siis mikään outo poikkeustapaus!
en ole aloittaja, mutta kommentoin.. monesti vaan tietää, että jos ei kanna jotain asiaa, se tulee myöhemmin moninkertaisena ongelmana eteen.
Moni luulee, että ikäänkuin vois valita, että huolehtiiko jostain asioista vai ei. Jos ihminen ei ole joutunut elämään ongelmien kanssa, sitä helposti kuvittelee, että no kävele pois, ota aikasi, tee oma elämäsi, käännä selkäsi ja elä hyvin. Oikeasti ei ne tosi ongelmat sieltä mihinkään lähde. Olen kokeillut. Jos jotain tekee, niiden kanssa voi jotenkuten pärjätä. Jos ei tee mitään, ei se tee onnellisempaa tai huolettomampaa elämää. Se tekee isomman katastrofin, jonka joutuu kuitenkin kohtaamaan. Moni luulee, että se olisi "kiltteyttä", itse valittua, ikäänkuin milloinkaan tosi ongelmien edessä olis valinnanvaraa, eihän sitä mitään ongelmia muuten oliskaan. Ongelmat alkaa siitä kun ei enää ole mitään valinnanvaraa, eikä vaihtoehtoja ja pitää vaan selviytyä elää niiden kanssa. En minäkään auta siksi, että olisin hyvä ihminen tai olisin niin pyyteetön äiti teresa. Vaan siksi, että jos en tee mitään, joudun pian tekemään entistä enemmän.
Ja ikäänkuin se psykosomaattinen vaiva olis joku syy, että muut ongelmat häviäis. On mullakin ollut ja pahoja. Mutta mitä se auttaa, jos alkaa hyperventiloimaan ja ahdistumaan? Sitä kyynistyy siihenkin joskus ja lopettaa, kun tajuaa, ettei se ole paniikkia kummempaa.
Olen samaa mieltä, että elämästä pitää tehdä niin hyvä kuin voi, mutta ei se aina ole mahdollista että kääntää selkänsä. Ainakaan mulle ei ole. Ehkä jollain on varaa tehdä niin.
olen vähän samantapaisessa tilanteessa. Perheessä sairautta, mielenterveysongelma, työttömyyttä ja rahahuolia niin kauan kuin jaksan muistaa. Mä olen se, joka on joutunut tsemppaamaan pienestä pitäen jopa mun vanhempia kun niiden työpaikka on mennyt useemman kerran alta, konkurssiin tai muuta. Tyhjästä repimään sitä positiivisuutta ja jotain iloa elämään. Mua koitettiin koulukiusata, jo pienestä vaan tajus, ettei siitä voi puhua, et on muutenkin liian raskasta perheessä. Ja kai se joskus loppui. Kummasti sitä on vaan kohtuu selväjärkisenä selvinnyt. Mutta nuoruus mullakin on jotenkin jäänyt elämättä. Mun pikku opiskeluhuolet ja ihmissuhdemurheet, ne kun on niin vähäpätöisiä, mulle merkityksellisiä, mutta on tässä ollut isompiakin asioita, joten sitä ajattelee, että ei mulla niin väliä. Mä olin nuorempana masentunut. Ei olis tullut mieleenkään kertoa kellekään, ei sitä olis kukaan enää jaksanut.
Sanomattakin on selvää, etten mä ole itselle osannut koskaan mitään haluta tai ymmärtää, et mulle kuuluis jotain tässä elämässä puhumattakaan siitä, et joskus olis jotain tukea saanut. Pikemminkin on koittanut vaan esittää, että hyvin menee ihan vain siksi, ettei olis esimerkiks vanhemmilla niin huolia, ja ehkä mulla meneekin, kuitenkin pärjään ilman isoja ongelmia. Ei mullakaan mitään sen kummempia suhteita ole ollut, joskus joku leikkinyt mun tunteilla, mutta mistään oikeista suhteista nyt ei voi puhua. Tai että mulla olis jotenkin terve itsetunto tai suhteellisuudentaju noiden asioiden suhteen. En usko, että on, eikä olekaan. Enkä osaa odottaa itselleni mitään, enkä paljon haluta, ja huonot kokemukset ei ole auttaneet asiaa. Näin yksin on ainakin rauhallista. Ja helppohan se on hihkasta, et joo sinkkuna on niin mukavaa. On tai ei, sen ne haluaa kuulla, eikä sitten huolehdi. Mun sisaruksillakaan ei suhderintamalla pyyhi hyvin ja eipä se yllätä, jokainen on jotenki muutenkin joutunut räpistelemään itsensä elämään, eikä kellään ole oikein sileä tie ollut, ja tuskin tulee koskaan.
Musta sanotaan nykyään, et mä olen itsenäinen, etten tarvi ketään. Itse vaan miettii, et no mitä joku ois voinut mun elämää auttaa tai muuttaa. Mitä mä olen voinut tai osannut valita elämääni, kunhan päivästä toiseen selvinnyt. Ja sitä selviytyy vaikka mistä, kun on pakko. Jos on vara romahtaa, siitä vaan, mutta jos ei ole, sitä elää niin, että oppii olemaan välittämättä monesta asiasta. Ja en luota oikein kehenkään paitsi itseeni, koska tosipaikan tullen ei vaikeissa tilanteissa ole ollut muuta kuin se, että selvitä pitää ja puskea vielä toisetkin selviämään. Vaikkei mua moni kovin itsevarmaksi sanoisi. Mutta se on niin suhteellista´, mikä on kellekki itsevarmuutta, monelle se on esiintymiskykyä.
Mäkin mietin monesti noita paineita, että pitäisi olla niin ja näin. Mutta edelleenkin kun joudun jatkuvasti tukemaan sisarusta, niin ei jaksa edes ajatella, ja itsekin huomaa, että välillä ei nukuta tai on stressioireita. Toivoisi vain elävänsä jotenkin ilman isompia katastrofeja. Eikä hirveästi monesti edes jaksa haaveilla mistään, mitä "pitäisi" olla. Tuntuisi niin turhalta ja mahdottomalta.
En mä silti osaa sua auttaa. Kerron vain sen, että on muitakin. Mä luulen, ettei mua kolmenkympin kriisi hirveesti tule hetkauttamaan. Voipi olla, että ensimmäistä kertaa elämässä voi olla vähän seesteisempi aika.
Jospa siitä nauttisi. En mäkään tiedä, miten tämä elämä pitäisi elää. Kunhan jotenkin selviää. Mutta joskus auttaa kun nauttii siitä hetkestä mikä on.