En saa elämästäni

selvää. kirjoitti:

Mä oon ihan kaikesta elämässä tapahtuneesta selvinnyt ihan ok:sti, vaikka joskus on pitänyt laskea elämänsyrjästä irti ja pysähtyä. Niistä oon saanut kiinni uudelleen. Ainut mihin mä en edelleenkään pysty on ihmisryhmät ja ystävyys. Näen vieläkin painajaisia 4H-kerhosta, liikuntakerhosta, muskarista jne. Joihin oli pakko lapsena mennä. Näin viime yönäkin sellaisen painajaisen. Se on ihan käsittämätöntä, kuinka ilkeitä toiset lapset voi olla. Kun olisi vaan pelkästään ollut yksinäinen ja ei-haluttu, mutta se nauraminen ja tökkiminen. Samaa oli ala-asteella, mutta osasin ehkä olla sen verran kivikasvo, että se ei enää pahentunut. Ja mä jäin aina ihan suosiolla yksin, jotta ei tule torjuntaa. Ja kun joku epäluotettava tuli pyytämään leikkiin, sanoin iloisena, että tykkään olla yksin, jotta ei vaan voi sanoakaan, että en mä oikeesti sua mukaan halua. Meidän naapurin tyttö oli olevinaan kaveri. Kävi aina meillä vapaa-ajalla, mutta sekin mm. heitti koulussa ruohoa mun päälle ja ne jatkoi sitä ja nauroi kavereidensa kanssa. Päätin vaan, että en reagoi mitenkään, istun vaan paikallani ja otan niitä ruohoja hiljaa pois, kyllä ne joskus lopettaa kun en reagoi. Vanhempana on ehkä tullut muutama samanlainen kokemus lisää, että kuinka ihmiset on petollisia ja heittää vaan ruohoa päälle. Mä luulen, että lapsuusjutut on auttanut silleen, että se ei oo mikään kauhea yllätys jos joku, jota olen vaikka saattanut rakastaakin onkin halunnut satuttaa. Selviän niistä paremmin, kun on tuttua. Vaikka ihan samaltahan ne aina tuntuu kuin silloin lapsenakin.
Mutta mulle on jäänyt joku juttu, että en pysty ystävystymään. Mulla ei ole ystäviä, enkä usko koskaan pystyväni sellaisia haalimaan. Se on ihan kammottavalta tuntuvaa. Opiskeluissakin yritän tehdä itsestäni mahdollisimman vaikeasti lähestyttävän. Se ystävystyminen aiheuttaa suuria syrjityn ja torjutun, ei-halutun ja viallisen tunteita. En todellakaan pysty siihen. Joka on kummallista, kun seurusteluun olen pystynyt kuitenkin ja menee ihan hyvin. Vaikka aikuisiällä niissä jutuissa on tullut sellainen pahin torjunta. Siis oikein satuttava ja jatko niille lapsuuden tunteille.
En oikein ymmärrä missä vika. Ja miten voisin käsitellä asiaa. Vai onko mulla vaan ystävävamma lopun ikääni? Ainoat ystävät peruskoulun tuttujen jälkeen, ovat olleet sellaisia jotka ovat itse ihan käsittämättömän aktiivisia, kertoneet jatkuvasti, että HALUAVAT OLLA YHTEYDESSÄ, niiden kanssa on tuntunut ihan turvalliselta. Taitaa vaan olla niin, että oma ulkokuori on mennyt vielä vaikeammin lähestyttäväksi, eikä sellaistakaan ole. Verkostoidu sitten tässä. Parityötkin on hauskoja...
Oon 24v.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä