Ja taas ne alkoivat. Niistä ei varmaan koskaan pääse eroon. Elämästä ei tule yhtään mitään.
Heräät aamulla ja olet lähdössä kouluun. Saat itsesi melkein valmiiksi, kunnes ahdistut aivan suunnattomasti. Tuntuu että seinät kaatuvat päälle, kaikki loppuu, henkeäkään ei saa. Ahdistut lisää ja lisää.. Kyyneleet alkavat valua silmistäsi. Makaat sängyllä tuijottaen kattoon, haukkoen henkeä kyynelten valuessa poskilla. Pää tuntuu räjähtävän ja tälle ei tunnu tulevan loppua. Muistat vain sen kuinka epäonnistunut olet. Kuinka tämäkin päivä epäonnistuu. Ahdistus jatkuu..yrität huutaa apua. Kuka sinuakin auttaisi?
Puolisen tuntia menee. Vihdoin saat itsesi ylös sängyltä. Istahdat keittiön tuolille ja katsot ulos..ja sitten kelloa. Huomaat kuinka aika on kulunut ja taas olet myöhässä. Ahdistut uudestaan ja kaikki sama alkaa taas. Tällä kertaa se menee ohi nopeammin.
Et tiedä mitä tekisit tämän asian kanssa. Onko se turhaa edes yrittää elää normaalia elämää? Onko se mahdoton ajatus? Pitäisikö luovuttaa..keskittyä omaan itseensä. Sitä on jo yritetty, mutta auttanut se ei ole. Yritettiin sitten sitä normaalia elämää elää ja tässä taas ollaan.
Kai täytyy vain tuudittautua siihen ajatukseen että paniikkihäiriö ei ole tappava tauti. Onhan niitä pahempiakin. No tämä voi edetä sillekkin asteelle. Toivotaan ettei. Kiinnostaakohan ketään edes se asia?
Heräät aamulla ja olet lähdössä kouluun. Saat itsesi melkein valmiiksi, kunnes ahdistut aivan suunnattomasti. Tuntuu että seinät kaatuvat päälle, kaikki loppuu, henkeäkään ei saa. Ahdistut lisää ja lisää.. Kyyneleet alkavat valua silmistäsi. Makaat sängyllä tuijottaen kattoon, haukkoen henkeä kyynelten valuessa poskilla. Pää tuntuu räjähtävän ja tälle ei tunnu tulevan loppua. Muistat vain sen kuinka epäonnistunut olet. Kuinka tämäkin päivä epäonnistuu. Ahdistus jatkuu..yrität huutaa apua. Kuka sinuakin auttaisi?
Puolisen tuntia menee. Vihdoin saat itsesi ylös sängyltä. Istahdat keittiön tuolille ja katsot ulos..ja sitten kelloa. Huomaat kuinka aika on kulunut ja taas olet myöhässä. Ahdistut uudestaan ja kaikki sama alkaa taas. Tällä kertaa se menee ohi nopeammin.
Et tiedä mitä tekisit tämän asian kanssa. Onko se turhaa edes yrittää elää normaalia elämää? Onko se mahdoton ajatus? Pitäisikö luovuttaa..keskittyä omaan itseensä. Sitä on jo yritetty, mutta auttanut se ei ole. Yritettiin sitten sitä normaalia elämää elää ja tässä taas ollaan.
Kai täytyy vain tuudittautua siihen ajatukseen että paniikkihäiriö ei ole tappava tauti. Onhan niitä pahempiakin. No tämä voi edetä sillekkin asteelle. Toivotaan ettei. Kiinnostaakohan ketään edes se asia?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Tuo olis voinu olla mun päiväkirjasta.aamulla en millään haluaisi lähtee kouluun..välillä sulkeuduin ihan omaan maailmaani ja elin kai ihan omassa mielikuvitusmaailmassani.jos se jotain kertoo niin saaatto mennä päiviä koulussa etten mä puhunu kellekkään.yritin vaan olla mahollisimman huomaamaton vaikka samaan aikaan olisin halunnu että olis ollu joku kelle puhua.sillon tuntu että sen taakan alle lyhistyy.
kotona piti esittää että kaikki on hyvin vaikken mä koskaan käyny missään eikä mulla kyllä mitään kavereita ollukkaan tai siltä se ainakin tuntu.nekin mitä oli,mä suljin ulkopuolelle kun ajattelin ettei ne kuitenkaan ymmärrä tai että ne häpeää mua.ajattelin että mä olen varmaan hullu ja ei mua voi auttaa mikään.nytten mulla on vieläkin sama homma mutta olen onneks saanu hoitoa siihen. vieläkin kuitenkin mä saan itkukohtauksia kun ajattelenkin kouluun menoa.pelkään sitä niin hemmetisti.
sori.tuli hirveen pitkästi paasattua omista asioistani.
.. sanoa että turhaa sinä anteeksi pyytelet jos puhut omista asioistasi. Kyllä niistä saa puhua. Joskus haluaisin kertoa jollekkin kaiken juurta jaksaen. Tuntuu vaan ettei kukaan halua kuunnella. Ei sitä juurikaan jaksa enää miettiä edes.
Tänne onneks voidaan kirjottaa tuntemuksiamme. Sitä ei ainakaan anteeksi tarvitse pyytää. Ehkä tästä vielä me kaikki selvitään..