Minut passitettiin pari kuukautta sitten terapiaan, ja terapeutille on tullut (aivan oikein) se kuva, että välttelen sosiaalisia tilanteita. Tämä on pahentunut entisestään masennuksen ja lähiomaisen sairauden takia, mikä oli terapiaan lähdön syynäkin - mutta terapeutin lähestymistapa hämmentää.
Olen puhunut pakokauhun tunteista liittyen sosiaalisiin tilanteisiin ja vieraisiin ihmisiin sekä pakkomielteestäni käsittää toisten eleet negatiivisesti. Terapeutin ohje on kuitenkin vain se, että menes nyt ulos ja ihmisten ilmoille. Eikä mitään muuta. En voi enää uskoa etten ole ilmaissut pelkoani tarpeeksi selkeästi, mutta hän tuntuu olettavan, ettei tässä tarvitse ottaa muuta kuin itseään niskasta kiinni. Mitään selviämiskeinoja ei anneta, vain käskyjä jotka tekevät asiasta minulle vain stressaavamman.
Onko tuollainen terapeutilta normaalia? Hän on koulutukseltaan psykologi.
Olen puhunut pakokauhun tunteista liittyen sosiaalisiin tilanteisiin ja vieraisiin ihmisiin sekä pakkomielteestäni käsittää toisten eleet negatiivisesti. Terapeutin ohje on kuitenkin vain se, että menes nyt ulos ja ihmisten ilmoille. Eikä mitään muuta. En voi enää uskoa etten ole ilmaissut pelkoani tarpeeksi selkeästi, mutta hän tuntuu olettavan, ettei tässä tarvitse ottaa muuta kuin itseään niskasta kiinni. Mitään selviämiskeinoja ei anneta, vain käskyjä jotka tekevät asiasta minulle vain stressaavamman.
Onko tuollainen terapeutilta normaalia? Hän on koulutukseltaan psykologi.
Vastaukset 3
Vanhimmat
terapian suuntaus on mikä?
En valitettavasti tiedä. Ei sitä missään vaiheessa ilmoitettu, minulle vain annettiin nimi ja aika.
minulla. Ongelmani on kauhea estyneisyys ja ujous ihmisten seurassa. En pysty lainkaan olemaan oma itseni kenenkään seurassa.
Luulenkin että minulla on estynyt persoonallisuus.
No oli mikä oli, mutta samaa kokemusta terapeutista. On tullut käsitys, että kun pystyn kuitenkin vastaanotolla kertomaan ongelmistani, hän olettaa että en ole niin pahasti ujo.
Mutta normaalielämässä on aivan eri asia!
Minusta on aivan eri asia osata KERTOA elämästään ja ongelmistaan, kuin sitten oikeasti ELÄÄ sitä elämäänsä ja olla niissä todellisissa tilanteissa. Olen aivan lukossa normaali elämässä kaikenlaisissa sosiaalisissa tilanteissa.. työpaikkojen kahvihuoneet, sukujuhlat, ja jopa ystävien seurassa en ole kunnolla oma itseni. Siis jopa kahdenkeskisissä ihmissuhteissa minulla on hirveästi estoja... en esim. voi laulaa tai hyräillä kenenkään kuullen, koska en mitenkään pysty siihen.
Ja jos luen googlesta estyneestä persoonasta,kaikki kohdat sopivat minuun. Ja siellä jopa sanotaan, että kliinisessä tilanteessa (vastaanotolla) potilas voi kyllä kertoa hyvinkin avoimesti ongelmistaan, jos kokee olonsa turvalliseksi.
Olenkin tullut tulokseen, että jos siellä terapiassa kykenet puhumaan, niin terapeutti olettaa että ei sinulla mitään pahaa ongelmaa olekaan, ainakaan ujouden kanssa! vaikka ongelma voi olla todella paha oikeasti.
Aika erikoista, kun pitäisi kai noiden ammattilaisten tietää ja olla asioista perillä. Ja uskoa kun potilas sanoo miten on asiat.
Mutta toisaalta sitten, ihmisiä ne terapeutitkin on, vaikea kai heidän on kuvitella millaista on esim. tuo estyneisyys, jos ei itsellä ole sellaisia ongelmia.
tämmöstä tää on.....