Eli minä tässä vaan mietin että kun viime kesänä mulla oli ehkä jonkinlaista masennusta tai sillen, josta en kellekkään puhunut, vaan peitin sen itseeni,eikä kukaan huomannut mitään. (niin helppo kun ihmisiä on tässä asiassa huijata) mulla oli aina sellainen kamala olo ja turhautunutkin...itsetuntoa ei ole ollenkaan, minulla ei ollut motivaatiota tehdä mitään, en innostunut mistään, suutuin helpommin ym...sitten se tuli jossain vaiheessa takaisin, ja äitini kysyi mikä minua vaivasi. hän intti ja intti, kunnes lopulta päivien päästä suostuin hieman valaisemaan. hän kuitenkin käsitti asiani eri tavalla miten piti ja alkoi keskustella kanssani "kyllä asiat helpottuu, kun niistä puhuu jollekkin" "kyllä minä tiedän mitä tarkoitat" "jos minä en osaa autaa niin voit puhua kuraattorille tai psykologille" ja plaah plaah plaah!!!...
ja kaiken tämän jälkeen minusta vain tuntui entistä pahemmalta ^^ äiti tietää asiasta, ja elää lähelläni...tietää...-->ahdistaa entistä enemmän.
lopujen lopuksi tulin siihen tulokseen että kun puhuu jollekkin , asiat vain pahenevat entisestään. en aio enää ikinä puhua siitä asiasta kellekkään vaan haudon sen itseeni. niin on parasta!!
kenelläkään muita kokemuksia asiasta??
ja kaiken tämän jälkeen minusta vain tuntui entistä pahemmalta ^^ äiti tietää asiasta, ja elää lähelläni...tietää...-->ahdistaa entistä enemmän.
lopujen lopuksi tulin siihen tulokseen että kun puhuu jollekkin , asiat vain pahenevat entisestään. en aio enää ikinä puhua siitä asiasta kellekkään vaan haudon sen itseeni. niin on parasta!!
kenelläkään muita kokemuksia asiasta??
Vastaukset 3
Vanhimmat
Minäkin haudoin niin pitkään että minusta tuli käytännössä melkein kokonaan toimintakyvytön. Mullakin lähipiiristä alkuun samanlaista kommenttia. Hyväähän ne vaan yrittää mut, nyttemmin pitkällisten keskustelujen jälkeen olen minäkin ymmärtänyt että terveen, ulkopuolisen mutta läheisen ihmisen on joskus harvinaisen vaikea ymmärtää masentuneen olotilaa. Auttaisiko jos etsisit jonkin mielestäsi hyvin kuvaavan artikkelin aiheesta ja antaisit sen äidillesi luettavaksi, että ymmärtäisi että liika niskaan huohottaminen vain pahentaa tilannetta?
Pääasia että alat jostain hakea apua! Minullekin hiipi niin salakavalasti tuo masennus työuupumuksen ohella että en itsekkään tajunnut ja pääsi pitkittymään melko pahasti. Nyt kun olen A) itselleni myöntänyt rehellisesti tilanteen ja B) hakenut lääkäristä sen "namireseptin" ja päässyt juttelemaan asioistani ulkopuoliselle niin alkaa tämä vyyhti pikkuhiljaa purkautua ja olen ennenkaikkea tajunnut että sairauden aiheuttamista oireista on turha kantaa syyllisyyttä (saamattomuus, epäsosiaalisuus ym... tiedät varmaan). Sairaus ei ole sama kuin minä.Oma minäni on vain masennuksen verhon takana. Ja mitä pidempään sen verhon takaa asioita katselee, sen paksummaksi se muuttuu.
Pahinta mitä voit itsellesi tehdä on jatkaa sitä peittelyä. Ite kans peittelin, peittelin ja esitin että kaikki ok tosi pitkään, kunnes en enää pystynyt. Meni kaikki voimat ja energia siihen peittelyyn.
Toivottavasti jaksat hakeutua lääkärin, kouluterkkarin, tms. vastaanotolle!
jos hakisin apua, tai enemminkin sanoisin siitä äidille, minua tavallaan nolottaisi ;O ei siis sillä tavalla mutta kuitenkin (vaikea selittää :o) jos sanoisin äidille haluavani psykologille, psykologi olettaisi että HALUAN puhua asian läpi, ja jos selittäisin, pelkään selittäväni sen jotenkin väärin. niin kuin terve ihminen ei ymmärrä millainen olo masentuneilla on...ja sitten kun kertoisin "tarinaani" en saisi sitä hyvään "Muotoon" ja asia vaikuttaisi ihan mitättömän kuuloiselta, eikä suorastaan ongelmalta. niin luulen äitinikin sen tajunneen.käsitti sen väärin koska en sitä hyvin osaa kertoa. se pelottaa :s olisi helpompi jos äitini olisi "pakottanut" minut puhumaan psykologille, eikä niin että hakeutuisin puheille. psykologi ajattelisi kuitenkin vain että; no onpa eräilläkin ongelmat!! tai tms.
tunnistan tuosta ihan saman itsessäni. Epäilin että uskooko lääkäri edes minua ja ajattelin että jos nyt vähän jotain apua sais nukkumisen suhteen. Kun on myrskyn silmässä, yrittää sitä vain selvitä hetkestä toiseen, samalla kuitenkin tulee vähätelleeksi ja hävenneeksikin sitä omaa olotilaa ja tuntuu ettei kukaan tajua eikä usko. Toisaalta ei tiedä mikä vaivaa, mutta kuitenkin kaikki on päin....
Usein vielä ne läheisimmät on kaikkein sokeimpia. Minumkin äitini tuntuu tajunneen vasta viimeaikoina miten vähissä on voimani olleet, tahtomattanikin esitän reippaampaa ja iloisempaa kuin olen.
Yritä vielä kertoa äidillesi miten sinua vaivaa tuo asia, ja jos näyttää että ei ymmärrä asian vakavuutta niin sitten pyydä suoraan terkkarille tai vastaavalle aika. Vaikka terveyskeskuspäivystyksen kautta jos ei muuten.
Ihan oikeesti, asiat vaan mutkistuu kun ne pitkistyy. Toivottavasti pääset sen kynnyksen yli :)