Pakko purkautua jonnekin.
Olen 23vuotias nainen ja ollut yhdessä nykyisen naiseni kanssa pian 6 vuotta. Kyseessä on siis "ensirakkauteni", jonka tapasin nuorena...
En tiedä onko suhteemme "suvantovaiheessa" vai onko tämä lopun alkua, vai mitä. Meillä menee noin ulkopuolelta katsottuna todella hyvin (tuttavat ja sukulaiset järkyttyisivät jos tätä lukisivat, eivät todella osaisi ajatella kummankaan meistä ajattelevan että suhteemme ei ehkä kestäkkään ikuisesti); meillä on yhteinen asunto, pieniä karvisia lapsia, käymme molemmat töissä (minä myös opiskelen) - taloudellinen tilanteemme on hyvä, vietämme lähes kaiken yhteisen vapaa-aikamme yhdessä puuhastellen...
Yhdessä siis ollaan, tiiviisti.
Mutta vaikka olemme yhdessä lähes kokoajan ja haaveilemme ja suunnittelemme ahkerasti yhteistä tulevaisuuttakin minusta tuntuu nykyään jotenkin siltä kuin olisimme lähinnä kaksi erittäin hyvää ystävää. Tämä tietysti johtuu varmasti siitä, että intohimo suhteestamme on tässä ajan mittaan kuihtunut pois...välillämme on kyllä hellyyttä; halailua ja pussailua päivittäin, mutta seksiä kerran kuussa.. Olemme yrittäneet kyllä piristää seksi-elämäämme erinäisin keinoin, mutta nämä yritykset tuntuu lähinnä "vaivaannuttavilta" - haluaisin seksin olevan spontaania ja tunnekuohuista, en etukäteen suunniteltua.
Silloin kun seksiä on, se on kyllä molemmat osapuolet tyydyttävää ja hyvää, mutta siitä huolimatta sitä on todella harvoin. On ristiriitaista, että asia on ihan tiedostettu molemmin puolin, siitä on puhuttu ja sitä on yritetty ratkoa, mutta se ei vain tunnu muuttuvan paremmaksi - melkeinpä kaiken puhumisen ja kokeilemisen jälkeen sen harrastaminen on vielä "hankalampaa".
"Selibaattiakin" suositellaan ja sekin on kokeiltu...tai kai sitä "koetaan" vähän kokoajan. Tästä nyt kuitenkin apua on varmasti kaikkein vähiten.
Meillä on paljon yhteistä ja etenkin yhteiset arvot ja tulevaisuuden haaveet, nämä varmasti pitävät meitä vahvasti yhdessä.
En todella tahtoisi kuvitella elämääni ilman tätä naista, mutta en ole voinut olla ajattelematta, että millainen pari olemme vuosikymmenien päästä kun "jo" nyt kuuden vuoden jälkeen suhteemme on enemmän ystävyyssuhde kuin rakastavaisten suhde??
Olen periaatteessa kuitenkin hyvin onnellinen kaikesta mitä meillä on ja tähtään kokoajan yhteiseen tulevaisuutemme, mutta olen myös välillä miettinyt voisiko jossain olla vielä joku vielä enemmän "minulle tarkoitettu" - enhän minä tiedä periaatteessa muusta kuin tästä...
Huh...tuntuu etten osaa kovinkaan järkevästi tästä asiasta avautua edes kirjoittamalla.
Jokaiseen suhteeseen tulee "arki", tiedän ja niin tietää/ajattelee myös kumppanini....mutta jos mietin tulevaisuuttamme ja ajattelen, että se on samanlaista kuin nyt - niin vaikka meillä olisi kaikki yhteinen mitä haluamme saavutta, mutta yhtä vähän fyysistä kipinää kuin nyt, niin tiedän jo etukäteen etten olisi onnellinen. Ja samantien näin kirjoittaessani koen myös olevani jollain tavalla kiittämätön.
Järjellä ajateltuna suhteemme on hyvä: luotamme kumpikin toisiimme, kunnioitamme toisiamme, olemme kumpikin toisillemme helliä ja huomioonottavia, meillä on samanlainen arvomaailma ja "päämäärät", emme ole luonteiltamme aivan toistemme kopioita - emme kuitenkaan myöskään vastakohtia. Plus, ns. hyvä materiaalinen elämäntilanteemme. Meillä on myös todella lämpimät ja hyvät välit molempien vanhempiin ja sukulaisiin.
Tunteella ajateltuna, meiltä puuttuu ehkä sellainen tietynlainen "sielunkumppanuus", sekä se jo puhumani intohimo...mutta ovatko nämä kaksi sellaisia abstrakteja romanttisen hörhön illuusioita, joita ei oikeasti ole olemassakaan?
Olen 23vuotias nainen ja ollut yhdessä nykyisen naiseni kanssa pian 6 vuotta. Kyseessä on siis "ensirakkauteni", jonka tapasin nuorena...
En tiedä onko suhteemme "suvantovaiheessa" vai onko tämä lopun alkua, vai mitä. Meillä menee noin ulkopuolelta katsottuna todella hyvin (tuttavat ja sukulaiset järkyttyisivät jos tätä lukisivat, eivät todella osaisi ajatella kummankaan meistä ajattelevan että suhteemme ei ehkä kestäkkään ikuisesti); meillä on yhteinen asunto, pieniä karvisia lapsia, käymme molemmat töissä (minä myös opiskelen) - taloudellinen tilanteemme on hyvä, vietämme lähes kaiken yhteisen vapaa-aikamme yhdessä puuhastellen...
Yhdessä siis ollaan, tiiviisti.
Mutta vaikka olemme yhdessä lähes kokoajan ja haaveilemme ja suunnittelemme ahkerasti yhteistä tulevaisuuttakin minusta tuntuu nykyään jotenkin siltä kuin olisimme lähinnä kaksi erittäin hyvää ystävää. Tämä tietysti johtuu varmasti siitä, että intohimo suhteestamme on tässä ajan mittaan kuihtunut pois...välillämme on kyllä hellyyttä; halailua ja pussailua päivittäin, mutta seksiä kerran kuussa.. Olemme yrittäneet kyllä piristää seksi-elämäämme erinäisin keinoin, mutta nämä yritykset tuntuu lähinnä "vaivaannuttavilta" - haluaisin seksin olevan spontaania ja tunnekuohuista, en etukäteen suunniteltua.
Silloin kun seksiä on, se on kyllä molemmat osapuolet tyydyttävää ja hyvää, mutta siitä huolimatta sitä on todella harvoin. On ristiriitaista, että asia on ihan tiedostettu molemmin puolin, siitä on puhuttu ja sitä on yritetty ratkoa, mutta se ei vain tunnu muuttuvan paremmaksi - melkeinpä kaiken puhumisen ja kokeilemisen jälkeen sen harrastaminen on vielä "hankalampaa".
"Selibaattiakin" suositellaan ja sekin on kokeiltu...tai kai sitä "koetaan" vähän kokoajan. Tästä nyt kuitenkin apua on varmasti kaikkein vähiten.
Meillä on paljon yhteistä ja etenkin yhteiset arvot ja tulevaisuuden haaveet, nämä varmasti pitävät meitä vahvasti yhdessä.
En todella tahtoisi kuvitella elämääni ilman tätä naista, mutta en ole voinut olla ajattelematta, että millainen pari olemme vuosikymmenien päästä kun "jo" nyt kuuden vuoden jälkeen suhteemme on enemmän ystävyyssuhde kuin rakastavaisten suhde??
Olen periaatteessa kuitenkin hyvin onnellinen kaikesta mitä meillä on ja tähtään kokoajan yhteiseen tulevaisuutemme, mutta olen myös välillä miettinyt voisiko jossain olla vielä joku vielä enemmän "minulle tarkoitettu" - enhän minä tiedä periaatteessa muusta kuin tästä...
Huh...tuntuu etten osaa kovinkaan järkevästi tästä asiasta avautua edes kirjoittamalla.
Jokaiseen suhteeseen tulee "arki", tiedän ja niin tietää/ajattelee myös kumppanini....mutta jos mietin tulevaisuuttamme ja ajattelen, että se on samanlaista kuin nyt - niin vaikka meillä olisi kaikki yhteinen mitä haluamme saavutta, mutta yhtä vähän fyysistä kipinää kuin nyt, niin tiedän jo etukäteen etten olisi onnellinen. Ja samantien näin kirjoittaessani koen myös olevani jollain tavalla kiittämätön.
Järjellä ajateltuna suhteemme on hyvä: luotamme kumpikin toisiimme, kunnioitamme toisiamme, olemme kumpikin toisillemme helliä ja huomioonottavia, meillä on samanlainen arvomaailma ja "päämäärät", emme ole luonteiltamme aivan toistemme kopioita - emme kuitenkaan myöskään vastakohtia. Plus, ns. hyvä materiaalinen elämäntilanteemme. Meillä on myös todella lämpimät ja hyvät välit molempien vanhempiin ja sukulaisiin.
Tunteella ajateltuna, meiltä puuttuu ehkä sellainen tietynlainen "sielunkumppanuus", sekä se jo puhumani intohimo...mutta ovatko nämä kaksi sellaisia abstrakteja romanttisen hörhön illuusioita, joita ei oikeasti ole olemassakaan?
Vastaukset 13
Vanhimmat
Kerrot kuin käyttäisit minun sanoja joilla tunteitani ja elämääni kuvailisin. Olen tosin jo useamman pitkän suhteen kokenut, mutta edellisen jälkeen luulin tietäväni mitä haluan ja onnekseni juuri sellaisen ihanan naisen löysinkin. Nyt ollaan oltu yhdessä viisi ihanaa vuotta, mutta en oikein uskalla edes itselleni myöntää, että kaipaan sitä kipinää ja innostusta, jota joskus on ollut.. Kaipaan elämää. Minusta tuntuu niinkuin kaikki olis jääny jotenkin junnaamaan paikalleen ja olenkin kysynyt itseltäni, että tässäkö tämä nyt sitten oli.. Elämä siis.. Onko totta, että vaikka kaikki on hyvin, en kuitenkaan ole tyytyväinen.. Ja kuten sanoit niin tuntuu väärältä edes kirjoittaa tällasta, koska ei se toinen osapuoli ole tehnyt mitään väärin vaan se oon vaan minä joka on kohtuuton tuntemuksissaan.
Ihanaa, en ole ainut joka näin tuntee tai näitä asioita miettii.
Moni ulkopuolinen varmaan haveilee juuri tämänkaltaisesta parisuhteesta jossa elän - elämämme on todella harmoonista, emme riitele juuri koskaan ja kohtelemme toisiamme hyvin. Meillä on myös kyllä paljon yhteistä puhuttavaa, sekä samanlainen huumorintaju - meillä on siis myös hauskaakin yhdessä.
Kuitenkin, niinkuin sinäkin kirjoitat kaikki on hyvin, mutta kuitenkaan ei ole tyytväinen...
Ja en siis ole tyytymätön kokoajan, arkemmehan soljuu hyvin mutkattomasti ja mukavasti eteenpäin päivästä toiseen...Lähinnä olen "tyytymätön" iltaisin peiton alla, kun toinen jo nukkuu ja minulla on "aikaa" ajatella menneitä päiviä, jne. - huomaan että jotain tosiaan puuttuu ja se tekee olon jotenkin haikeaksi. Ja niinä hetkinä, kun mietin tulevaisuutta: millaista on kymmenen, kahdenkymmenen, kolmenkymmenen vuoden päästä??
Ymmärrän täysin, että monenkymmenen yhteisen vuoden jälkeen ei varmaan enää hirveää kiihkoa ole enää ilmassa, mutta kun se kiihko puuttuu jo nyt niin tekee ihan mieli ääneen huutaa: A-P-U-A!
Meillä on kyllä ikäeroa, minä olen se nuorempi osapuoli ja kumppanini on 29...kummatkin kuitenkin siis nuoria ja parhaassa iässä - ELÄMÄ EDESSÄ, mutta olemme kuin 70vuotiaat isovanhempani?!
olette yhdessä koko ajan... tuttua. entäpä jos se onkin se syy? olette liikaa yhdessä? onko teillä omia harrastuksia, omia kavereita, joiden kanssa viettää aikaa? auttaisiko pieni etääntyminen...?
on varmaan monessa suhteessa se ainoa miinus, usein se painetaan vähän pimentoon ja ajatellaan että pärjäähän sitä ilmankin. Tosiasia kuitenkin on että vain pärjääminen on tylsää. Tähänkin on tietysti yhtä monta parannuskeinoa kuin on parantajaakin mutta tässä muutama mikä muutti meidän suhteen täysin.
Puhuminen, ei mistään arkiasioista eikä tulevaisuudesta eikä koirista eikä kissoista vaan toisitanne. Se lähentää ja muistutaa niistä hetkistä mitä kaikkea olette kokeneet.
Aloitteen tekeminen, jos sinä haluat niin tee aloitteita, jos joka kerta tulee pakkeja niin sitten on uusia pilviä taivaalla, mutta siis ihan vaan aloitteita.
Loma, siis hemmottelu.
Joskus kun puhutaan että kaikesta pitää puhua, niin joskus on hyvä myös ottaa teot mukaan. Aina ei tarvitse odottaa iltaan ja pimeän tuloon, ja jne. Seksielämää ei pidä vaan antaa hiipua, se on ja kuuluu isona osana parisuhteeseen, se on yksi osa-alue jonka tulee olla kunnossa jotta saavuttaa pitkän ja ennen kaikkea hyvän suhteen.
Heterosuhteissa on ihan samanlaisia aikoja, mutta siellä on syynä naisen raskaus, parkuvat pikkulapset jne.
Kyllähän suhteet tietenkin vuosien kuluessa muuttuvat, vanhemmiten arvostaa naista joka syö kuin lintu ja tekee töitä niinkuin hevonen vai miten se nyt menikään.
täällä. ruoho on ilmeisesti aina vihreämpää aidan toisella puolen, tai niin ainakin luullaan... kun asiat käyvät liian helpoiksi, ryhdytään etsimään hankaluuksia, jotta elämä muuttuisi mielenkiintoisemmaksi.
niitä "hankaluuksia" pitäisi varmaan ryhtyä etsimään yhdessä ja yhteisymmärryksessä. Elämä pitää muuttaa mielenkiintoisemmaksi ja uudeksi jatkuvasti, mutta kai se onnistuu kaksistaankin?
tekstissä mun elämän.mä oon huomannu kuin oon eläny ääripäät siltä tuntuu.ekan naisen kans oli pahoinpitelyä ym pa*kaa,nyt on kaikki ihna liika hyvin kait mut enmä oo nyttenkään onnellinen.mä oon miettinny sovinko suhteeseen ollenkaan vai mikä aina on.mulla on varma paras nainen mulle,mut mun ajatukset on muualla,mäkin oon ajteluu just kun alottaja et tässäkä tää nyt sitte on.mä oon vanhempi kun alottaja,35v.pahinta on kun mä tiiän et mä en tuu elään näin mun loppuelämää,mä tiiän sen vaikka en sitä sano ääneen.
eipä kaikille varmaan parisuhde sovikaan. itsekin olen sitä mieltä, että olisin kauan yksin nyt ja nauttisin siitä, jos meille ero tulisi.
liekö ihminen yksiavioinen luonnostaan muutenkaan? ken tietää.
lähinnä jumittaa nyt siinä, että kun tiedän etten ketään halua ja tyttöystäväni ei halua päästää minua, niin miksei olla sitten tässä.. vaikka sitten sitä loppuelämää, jos hän sitä haluaa.
tiedän, että on tavallaan itsekästä näinkin; hänelle varmaan olisi parasta ajan kuluttua löytää joku muu, vaikka ero tässä vaiheessa kirpaisisikin.
säälin sua. kuka sun elämää elää, sä vai sun sivuperoona vai sun tyttöystävä,meillä on tää yks elämä kanntais miettiä kun mahdollista on.
että olet ainoa kuka tuntee noin.sun kirjoitus olisi voinut olla myös mun elämästä sillä erolla että olen sua reilusti vanhempi ja meidän elämään kuului mustasukkaisuus joka nakersi vuosi vuodelta symbioosiamme.mä olin se joka en kestänyt sitä,mun elintila kaventui mun elämän ilo hiipui musta katosi monia piirteitä .kaikki tapahtui pikku hiljaa mut mä tajusin vasta jälkiin päin kuin kaikki alko olla jotain muuta kun mä olisin halunnu.mä olin menny myötäileen mun tyttö ystävän tahtoa uhdessä jos toisessa asiassa ja sit mä en ollukaan enää mä.vieläkin mä ajattelen lämpimästi hänestä mut hän ei ollut sitte kuitenkaan mulle se oikea,pidetään sen verta yhteyttä että joulu ja syntskäri kortti lähtee toiselle,mut ei muuta.te ootte vielä nuoria ja voitte miettiä tosi tarkkaan miten haluutte elämän viettää,mä tein tälläisen ratkaisun paljon vanhempana mut kyllä kannatti,mulla on rauha ja nainen joka antaa mun olla just mä,arvostaa mua ja luottaa muhun .silti mä en voi sanoa että mun loppuelämä on hänen kanssa.kuka tietää mitä tulee joka niin väuittää ei ole rehellinen.mutta nyt on nyt ja ollaan onnellisia tästä.mulla on helppo hengittää ja siksi tuntuu hyvältä elämä.
Aina parisuhteessa tulee se arki, halusi tai ei, mutta se arkihan on juuri sellainen kun minkä siitä itse tekee.
Pisti silmääni tekstistäsi se kuinka tavoite ja suoritus keskeisesti kirjoitat suhteestanne, tarkoitan sitä tapaa jolla arvioit suhdettanne tavallaan ulkopuolisen silmin, eli miltä kaikki kulissit näyttävät muiden silmissä. Siis nämä tavoitteet, rahatilanne tulevaisuuden haaveet yms., mutta miltä se oma olo tuntuu ? Sitä onkin hyvä välillä pysähtyä tunnustelemaan kaiken arjen pyörittämisen keskellä. Kaikesta päätellen oletkin näin tehnyt, koska aiheesta kirjoitat ja se on hyvämerkki siksi, että jos ei edes tiedosta että on tyytymätön elämäänsä on suuntaa mahdotonta muuttaa ja tyytymättömyys vain lisääntyy. Välillä on aiheellista pysähtyä pohtimaan omaa elämäänsä ja sitä miltä sisimmässä tuntuu, onko tyytyväinen ja jos on niin mihin ? Mikä puolestaan aiheuttaa tyytymättömyyttä ja mitä sille asialle voi tehdä jotta olo olisi tytyytyväinen ja voisi olla oikeesti onnellinen, eikä vain kannatella niitä kulisseja.
Kiitos kaikista mielenkiintoisista vastauksista, näistä on saanut ihan hyvää lisämietittävää.
Yhdessä viestissä kehotettiin ottamaan vähän etäisyyttä ja siinä kyllä on ihan perää. Me olemme hyvin paljon yhdessä. Minulla on kyllä oma hyvin tärkeä harrastukseni, eli itse osaan kyllä ottaa myös ihan omaa aikaa - kumppanillani ei kyllä omaa harrastusta ole, tosin hänen työnsä on sellainen ettei aikaa harrastamiselle juuri jää ja olen toki ihan kiitollinen siitä, että hän viihtyy kotona vapaa-aikanaan.
Se on kyllä aivan sata varmaa, että jos jompikumpi meistä on jossain kaukana kotoa ikävöimme toisiamme.:)
Olemme molemmat luonteiltamme vahvasti suorituskeskeisiä, kunnianhimoisia...Tästä varmasti johtuu meidän tapamme elää aika suoritus- ja tavoitekeskeisesti. Tämä ei mielsetäni ole ongelma, vaan yksi positiivinen meitä yhdistävä asia.
Oma oloni on todella hyvä ja olen tyytyväinen kaikinpuolin, se ainut ongelma onkin lähinnä fyysisen intohimon puute joka aiheuttaa tyytymättömyyttä. Mielestäni parisuhteeseen kuuluu seksi - on toki pariskuntia jotka elävät seksittömässä suhteessa ja ihmisiä jotka eivät seksiä halua, tms., mutta itse siis koen että parisuhteeseen kuuluu seksi. Ja seksin puuttuminen tai sen vähyys aiheuttaa minussa ainakin turhaumaa ja tunteen, että olemme lähinnä hyviä ystäviä kuin rakastavaisia.