Tämä päivä tuntuisi sopivalta päivältä lähteä. On niin kaunista. En kuitenkaan lähde. Ei ole sopivaa köyttä. Makaan yksin sängylläni ja itken äänettä. En ole enää edes katkera, väsynyt vain... Liian väsynyt. Mikään ei muutu koskaan: Käytännössä parantumaton mielisairaus ja toivoton ennuste eikä mitään paikkaa mihin mennä tai ketään kelle puhua - eikä sekään lopulta auttaisi. Mielenterveystoimistossa ravaaminen oli turhaa, psykoterapia ei vie eteenpäin, lääkkeet eivät tehoa tähän "sairauteen".
En ole koskaan sopinut ihmisten kanssa yhteen, en ymmärrä kuinka teidän kanssa ollaan. Kaipaan silti suuresti kontaktia. Tunnen itseni aina täysin ulkopuoliseksi, kuin avaruudesta tulleeksi. Syrjäydyin hiljalleen jo ala-asteella, nykyisin olen jo lähemmäs 25 v enkä ole saanut elämässäni mitään aikaiseksi. Persoonallisuushäiriöni, syömishäiriöni, ja masennukseni sanelevat jokaisen päiväni jokaisen tunnin. En pääse itseltäni koskaan rauhaan. En edes halua päästä, en osaa päästä, en ole koskaan päässyt, olen ollut aina tällainen, en osaa olla muutakaan.
Elämä, joka pyörii vain syömisen ja ruumiin ja epäonnistumisien ja väsymyksen ja saamattomuuden ja itsevihan ympärillä ei ole mielestäni elämisen arvoinen. Makaan vain tylsämielisenä sairaseläkkeellä neljän seinän sisällä. Pelaan pelejä päässäni ja häviän ne aina. Minä olen se tuulimylly, jota vastaan taistelen. Ystäviä tai seurustelukumppania ei ole. En jaksa enkä halua opiskella tai tehdä töitä. Ihmiset pelottavat minua. Unirytmini on täysin sekava, aina se on ollut. Lapsena jo valvoin myöhään ja näin painajaisia, pelkkä sängystä pystyyn raahautuminen on suuri uroteko. Eilen menin nukkumaan kolmelta yöllä ja heräsin tänään neljältä: Olen silti umpikoomassa, en jaksa edes ajatella tiskausta ja suihkua. Tiedän että on hyviäkin hetkiä, mutta ne eivät ehkä enää pysty kannattelemaan minua.
En vain jaksa katsella tämän saman tragedian toistumista vuodesta toiseen. Olen silti kiitollinen kaikesta enkä kadu päivääkään, mutta minusta ei vain ole eläjäksi. Olen nähnyt kaiken tarpeellisen. Toivon etten enää nouse tästä masennuksesta vain taas tippuakseni uudelleen pilvilinnoista. Toivon, että tämä on nyt menoa tällä kertaa tämä syöksykierre.
Toivon myös voimia teille kaikille kamppaileville. Älkää antako itsenne vajota alas. Asenne ratkaisee.
En ole koskaan sopinut ihmisten kanssa yhteen, en ymmärrä kuinka teidän kanssa ollaan. Kaipaan silti suuresti kontaktia. Tunnen itseni aina täysin ulkopuoliseksi, kuin avaruudesta tulleeksi. Syrjäydyin hiljalleen jo ala-asteella, nykyisin olen jo lähemmäs 25 v enkä ole saanut elämässäni mitään aikaiseksi. Persoonallisuushäiriöni, syömishäiriöni, ja masennukseni sanelevat jokaisen päiväni jokaisen tunnin. En pääse itseltäni koskaan rauhaan. En edes halua päästä, en osaa päästä, en ole koskaan päässyt, olen ollut aina tällainen, en osaa olla muutakaan.
Elämä, joka pyörii vain syömisen ja ruumiin ja epäonnistumisien ja väsymyksen ja saamattomuuden ja itsevihan ympärillä ei ole mielestäni elämisen arvoinen. Makaan vain tylsämielisenä sairaseläkkeellä neljän seinän sisällä. Pelaan pelejä päässäni ja häviän ne aina. Minä olen se tuulimylly, jota vastaan taistelen. Ystäviä tai seurustelukumppania ei ole. En jaksa enkä halua opiskella tai tehdä töitä. Ihmiset pelottavat minua. Unirytmini on täysin sekava, aina se on ollut. Lapsena jo valvoin myöhään ja näin painajaisia, pelkkä sängystä pystyyn raahautuminen on suuri uroteko. Eilen menin nukkumaan kolmelta yöllä ja heräsin tänään neljältä: Olen silti umpikoomassa, en jaksa edes ajatella tiskausta ja suihkua. Tiedän että on hyviäkin hetkiä, mutta ne eivät ehkä enää pysty kannattelemaan minua.
En vain jaksa katsella tämän saman tragedian toistumista vuodesta toiseen. Olen silti kiitollinen kaikesta enkä kadu päivääkään, mutta minusta ei vain ole eläjäksi. Olen nähnyt kaiken tarpeellisen. Toivon etten enää nouse tästä masennuksesta vain taas tippuakseni uudelleen pilvilinnoista. Toivon, että tämä on nyt menoa tällä kertaa tämä syöksykierre.
Toivon myös voimia teille kaikille kamppaileville. Älkää antako itsenne vajota alas. Asenne ratkaisee.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Hei, jos haluat kirjoitella kaikkia päivän mietteitä, niitä hävittyjä pelejä, niin voisin lueskella.
Samoin... Vaikutat hyvältä kirjoittajalta ja lisäksi voin jotenkin samaistua tilanteeseesi. Itsekin koen oman tilanteeni "sairautena"... Jotenkin mä vaan olen tällainen, enkä usko tästä mihinkään muuttuvan. Oon kasvanut ihmiseksi, jolta puuttuu kaikki inhimillisyys: tiedonjano, keskusteluhalukkuus, kyky nauraa, kyky tuntea (mm. rakkautta) ja kyky nauttia ylipäätänsä yhtään mistään. Oon kuin mikäkin elävä kuollut. Päivät vietän kahlaten nettiä pintapuolisesti tai katsoen (huonosti keskittyen) urheilua. Kirjat ja TV:n sarjat ei vaan kiinnosta pätkääkään, ja vaikka yrittäisinkin tsempata ja keskittyä niihin kunnolla, niin ei siitä tule mitään.
Ymmärrän todella mitä tarkoitat tuolla, että koet itsesi "ulkopuoliseksi, kuin avaruudesta tulleeksi". Itse en koe olevani ihminen (eläin) ollenkaan vaan jotain ihan muuta...
Heippa! Minäkin haluaisin lukea kirjoituksiasi enemmän, vaikutat hyvältä kirjoittajalta ja mielenkiintoiselta ihmiseltä. Olen myös huomannut, että asenne ratkaisee, mutta joskus kun on voimat loppu niin on hemmetin vaikeaa pitää sitä asennetta yllä, kyllä. Mietit, että miten ihmisten kanssa pitäisi olla, mä en ole keksinyt muuta kun että on oma ittensä.
Et satu liikuntaa harrastamaan? Siis ihan vaikka kävelyä?