Haluan kertoa tänne oman tarinani koulukiusaamisesta, sen vaikutuksesta ja seurauksista. Haluaisin, että kiusaajat miettisivät asioita pidemmällä tähtäimellä. Haluan myös rohkaista kiusattuja rohkeasti hakemaan tukea, vaikka tiedän valitettavasti myös sen, ettei sekään aina auta.
Asuin lapsuuteni pienessä kunnassa. Eskarissa alko jo naljailu, koska osasin lukea, laskea ja olin muutenkin kehitystäni hieman edellä. En ikinä ylpeillyt sillä mitenkään, enkä pitänyt itseäni muiden yläpuolella. Ohjaajat käyttivät vain lukutaitoani hyväkseni, jouduin joskus lukemaan kirjaa koko ryhmälle. Ja luonteeltani olen niin kiltti ja haluan aina miellyttää muita, suostuin heidän pyyntöihin. Eka luokkaa edeltävänä kesänä muutimme toiselle puolelle kuntaa, jolloin en tuntenut luokaltani ketään. Vanhemmilleni oli ehdotettu suoraan tokalle menemistä, mutta he eivät suostuneet. Joten koulussa ei yksinkertaisesti tullut mitään uutta vielä ekalla. Tämähän ärsytti suunnattomasti koko luokkaa. Niinpä päädyin luokan kiusatuksi.
Välillä oli kavereita, välillä ei. Ala-aste oli minulle haukkumista, porukasta poisjättämistä, tavaroiden piilottelua ja varastamista. Vanhempani yrittivät tehdä kaikkensa; ottivatasian puheeksi vanhempainilloissa, nimesi pahimmat kiusaajat, olivat tiivisti yhteydessä opettajiin. Mikään ei auttanut. Luokkamme opettaja vaihtui kolmesti ala-asteen aikana. Vain yksi heistä sai hetkellistä kuria, mutta sekin kesti aina vain hetken. Kiusaajat käyttivät myös kiltteyttäni hyväksi monella tapaa. En koskaan osoittanut suuttumustani kiusaajille, koska en halunnut satuttaa heitä. itkin toki paljon kotona. Yhtenekään päivänä en jäänyt kotiin kiusaamisen takia, aina kävin ahkerasti koulussa.
Sama jatkui yläasteella, jonne tuli eri ala-asteilta oppilaita. Jotkut lopetti, mutta ne ketkä ei, saivat apujoukkoja lisää. Yläastekin oli tuskaa. Tosin sillon olin saanut hyviä kavereita, mutta he eivät uskaltaneet puolustaa minua. En tietenkään vaatinutkaan sitä. En edelleenkään lintsannut yhen yhtäkään päivää.
Yläasteen jälkeen, kun alotin lukion, vaihdoimme paikkakuntaa. Elämä alkoi hymyillä. Sain paljon kavereita, olin tosi suosittu ja minusta pidettiin. Sain kuulla sen useasti, miten ihana ihminen olin. itsetuntoni kohosi huimaa vauhtia, sain myös ensimmäisen poikaystävän. Uudella paikkakunnalla en maininnut kenellekkän kiusaamisestani. Unohdin sen kokonaan. Asia oli alitajunnassani, mutta hautasin sen käsittelemättömänä.
Muutosta vuosi eteenpäin, alkoi alamäki. Aloin laihduttaa. Paljon. Laihduin puolessa vuodessa normaalipainosta sairaalloiseen alipainoon. Lopetin syömisen lähes kokonaan ja liikuin paljon. Sairastuin siis anoreksiaan. Tämä ei ollut hetkellinen tähdenlento, vaan tästä on kulunut 6 vuotta. En voi sanoa, että olisin vieläkään täysin terve, mutta lähes. Olen käynyt psykologilla neljän vuoden ajan. Niissä keskusteluissa olen saanut vihdoin käsiteltyä kiusaamisen, joka oli hänen mielestään suuri syy sairastumiseeni. Vaikka hautasin sen välillä, se kaivautui esiin, ja ilmaantui näin. Ei kukaan voi sanoa, onko asia näin, mutta nyt on valoisa katse tulevaan, vihdoin! En ole katkera kiusaajilleni, mutta haluaisin vain, että he tietäisivät mitä olen kokenut kaiken sen aikana ja sen jälkeen. Olen kuitenkin henkisesti vahvempi kokemuksieni jälkeen, olen selvinnyt voittajana vaikeuksista. On muuten totta, että se mikä ei tapa, vahvistaa.
Pitää myös muistaa, että kiusaajillakin on useimmiten paha olla ja he purkavat sitä näin. En tiedä hetkauttako tämä ketään, mutta
kiusatuille:
Yrittäkää kaikin voimin hakea itsellenne tukijoukkoja ja olkaa vahvoina kiusaajia vastaan! Näyttäkää heille, että he eivät voi hallita sua. Sanokaa vastaan, jos uskallatte. Minä en uskaltanut, ja lumipallo vain kasvoi. Menkää puhumaan asiasta ammatti-ihmisen kanssa! Vaikka kiusaaminen ei loppuisi, asian kanssa ei saa muhia yksin, se voi kostautua myöhemmin.
kiusaajille:
Miettikää, miksi kiusaatte? Mikä tekee juuri sinusta kiusaajan? Haluatko oikeasti pilata jonku elämää teoillasi? Mitä hyödyt siitä? Jos et miettimällä pysty parantamaan asennettasi kiusattua kohtaan, mene juttelemaan terveydenhoitajalle, kuraattorille tai koulpsykologille. Vaikka kiusaaminen on väärin, eivät he sinua rankaise siitä. On rohkeutta, mennä puhumaan asioistaan. Itekin voit saada paremman mielen, kun mahdollinen taakka putoaa harteiltasi.
Kiva, jos joku jakso lukea tän loppuun. :) Aurinkoista kevättä ja pirteää mieltä kaikille!
Asuin lapsuuteni pienessä kunnassa. Eskarissa alko jo naljailu, koska osasin lukea, laskea ja olin muutenkin kehitystäni hieman edellä. En ikinä ylpeillyt sillä mitenkään, enkä pitänyt itseäni muiden yläpuolella. Ohjaajat käyttivät vain lukutaitoani hyväkseni, jouduin joskus lukemaan kirjaa koko ryhmälle. Ja luonteeltani olen niin kiltti ja haluan aina miellyttää muita, suostuin heidän pyyntöihin. Eka luokkaa edeltävänä kesänä muutimme toiselle puolelle kuntaa, jolloin en tuntenut luokaltani ketään. Vanhemmilleni oli ehdotettu suoraan tokalle menemistä, mutta he eivät suostuneet. Joten koulussa ei yksinkertaisesti tullut mitään uutta vielä ekalla. Tämähän ärsytti suunnattomasti koko luokkaa. Niinpä päädyin luokan kiusatuksi.
Välillä oli kavereita, välillä ei. Ala-aste oli minulle haukkumista, porukasta poisjättämistä, tavaroiden piilottelua ja varastamista. Vanhempani yrittivät tehdä kaikkensa; ottivatasian puheeksi vanhempainilloissa, nimesi pahimmat kiusaajat, olivat tiivisti yhteydessä opettajiin. Mikään ei auttanut. Luokkamme opettaja vaihtui kolmesti ala-asteen aikana. Vain yksi heistä sai hetkellistä kuria, mutta sekin kesti aina vain hetken. Kiusaajat käyttivät myös kiltteyttäni hyväksi monella tapaa. En koskaan osoittanut suuttumustani kiusaajille, koska en halunnut satuttaa heitä. itkin toki paljon kotona. Yhtenekään päivänä en jäänyt kotiin kiusaamisen takia, aina kävin ahkerasti koulussa.
Sama jatkui yläasteella, jonne tuli eri ala-asteilta oppilaita. Jotkut lopetti, mutta ne ketkä ei, saivat apujoukkoja lisää. Yläastekin oli tuskaa. Tosin sillon olin saanut hyviä kavereita, mutta he eivät uskaltaneet puolustaa minua. En tietenkään vaatinutkaan sitä. En edelleenkään lintsannut yhen yhtäkään päivää.
Yläasteen jälkeen, kun alotin lukion, vaihdoimme paikkakuntaa. Elämä alkoi hymyillä. Sain paljon kavereita, olin tosi suosittu ja minusta pidettiin. Sain kuulla sen useasti, miten ihana ihminen olin. itsetuntoni kohosi huimaa vauhtia, sain myös ensimmäisen poikaystävän. Uudella paikkakunnalla en maininnut kenellekkän kiusaamisestani. Unohdin sen kokonaan. Asia oli alitajunnassani, mutta hautasin sen käsittelemättömänä.
Muutosta vuosi eteenpäin, alkoi alamäki. Aloin laihduttaa. Paljon. Laihduin puolessa vuodessa normaalipainosta sairaalloiseen alipainoon. Lopetin syömisen lähes kokonaan ja liikuin paljon. Sairastuin siis anoreksiaan. Tämä ei ollut hetkellinen tähdenlento, vaan tästä on kulunut 6 vuotta. En voi sanoa, että olisin vieläkään täysin terve, mutta lähes. Olen käynyt psykologilla neljän vuoden ajan. Niissä keskusteluissa olen saanut vihdoin käsiteltyä kiusaamisen, joka oli hänen mielestään suuri syy sairastumiseeni. Vaikka hautasin sen välillä, se kaivautui esiin, ja ilmaantui näin. Ei kukaan voi sanoa, onko asia näin, mutta nyt on valoisa katse tulevaan, vihdoin! En ole katkera kiusaajilleni, mutta haluaisin vain, että he tietäisivät mitä olen kokenut kaiken sen aikana ja sen jälkeen. Olen kuitenkin henkisesti vahvempi kokemuksieni jälkeen, olen selvinnyt voittajana vaikeuksista. On muuten totta, että se mikä ei tapa, vahvistaa.
Pitää myös muistaa, että kiusaajillakin on useimmiten paha olla ja he purkavat sitä näin. En tiedä hetkauttako tämä ketään, mutta
kiusatuille:
Yrittäkää kaikin voimin hakea itsellenne tukijoukkoja ja olkaa vahvoina kiusaajia vastaan! Näyttäkää heille, että he eivät voi hallita sua. Sanokaa vastaan, jos uskallatte. Minä en uskaltanut, ja lumipallo vain kasvoi. Menkää puhumaan asiasta ammatti-ihmisen kanssa! Vaikka kiusaaminen ei loppuisi, asian kanssa ei saa muhia yksin, se voi kostautua myöhemmin.
kiusaajille:
Miettikää, miksi kiusaatte? Mikä tekee juuri sinusta kiusaajan? Haluatko oikeasti pilata jonku elämää teoillasi? Mitä hyödyt siitä? Jos et miettimällä pysty parantamaan asennettasi kiusattua kohtaan, mene juttelemaan terveydenhoitajalle, kuraattorille tai koulpsykologille. Vaikka kiusaaminen on väärin, eivät he sinua rankaise siitä. On rohkeutta, mennä puhumaan asioistaan. Itekin voit saada paremman mielen, kun mahdollinen taakka putoaa harteiltasi.
Kiva, jos joku jakso lukea tän loppuun. :) Aurinkoista kevättä ja pirteää mieltä kaikille!
Vastaukset 1
Vanhimmat
Kaikkea hyvää sinulle elämässä eteenpäin!
Tämä oli rohkaiseva tarina kaikille kiusatuille.