Mulla on nyt varmaan vuoden ajan ollut alavireisyyttä. Mä oon puoli vuotta sitten lähtenyt 4 vuotta kestävästä suhteesta, koska luulin mun pahan olon johtuvan siitä. Ei mulla kyllä hyvä ollut olla siinä suhteessa, koska suhde sisälsi paljon henkistä ja fyysistäkin väkivaltaa. Nyt kuitenki suhde on ohi ja oon jo puoli vuotta asunut yksin. Kuitenkin mä saan vaihdellen 1-2 "kohtausta" viikossa. Siis tulee sellainen olo, että alkaa ahdistamaan ja sitten en saa kunnolla henkeä. Siitä seuraa kamala jopa tunteja kestävä itkukohtaus ja mitään en saa silloin tehdyksi, eikä se lopu millään.
Mä nukun nykyisin todella vähän, enkä tahdo saada nukahdetuksi iltaisin. Pyörin noin 2-4 tuntia sängyssä kunnes uni tulee ja senkin jälkeen herään useasti yössä. Opiskelen tällä hetkellä ja opiskelut on todella kärsineet. Mua ei enää huvita. Ja jokainen tehtävä tai tentti tuntuu ylitsepääsemättömältä. Mulla on ollut paljon ystäviä, mutta nyt tuntuu etten jaksa pitää yhteyttä kun vain muutamaan ystävään. Tuntuu vaivalloiselta mennä ystävien luo (kaikkien paitsi näiden muutamien) ja mua pelottaa että oon menettänyt nyt monta ystävää. Ennen mä kävin joka päivä lenkillä, mutta nyt sekään ei oikein ole kiinnostanut. Mä syön kuinka sattuu eli joskus illalla huomaan etten oo syönyt mitään ja sitten syön ensimmäisen ja viimeisen kerran. Mun painokin on laskenut huimasti. Mun ei oo hyvä olla yksin, mutta jokainen uusi mieskin alkaa ahdistamaan mua. Lakuja en oo jaksanut hetkeen murehtia ja niitä onkin monen tonnin edestä maksamatta.
Mä en tiedä mitä mun pitäis tehdä, että saisin taas elämästä kiinni. Enkä tiedä pitäiskö jollekin puhua tai mistä sais apua. Mä oon ystäville yrittänyt kertoa tästä ahdistuksesta ja pahasta olosta, mutta oon aika huono puhumaan tälläisestä. Onko kellään samankaltaista kokemusta tai neuvoja mulle kuinka kannattais toimia? Aina välillä tuntuu, että oon masentunut, mutta toisaalta välllä että kaikki on hyvin. Tosin sitä onnellisuuden ja tyytyväisyyden tunnetta elämään ja itteeni en oo tuntenut vuosiin. Kun vain tietäis mistä aloittaa ja mitä tehdä ennen kuin kaikki muuttuu vielä pahemnaksi. Musta tuntuu, että jos tulee yksikin kova vastoinkäyminen niin mä en selviä..
Mä nukun nykyisin todella vähän, enkä tahdo saada nukahdetuksi iltaisin. Pyörin noin 2-4 tuntia sängyssä kunnes uni tulee ja senkin jälkeen herään useasti yössä. Opiskelen tällä hetkellä ja opiskelut on todella kärsineet. Mua ei enää huvita. Ja jokainen tehtävä tai tentti tuntuu ylitsepääsemättömältä. Mulla on ollut paljon ystäviä, mutta nyt tuntuu etten jaksa pitää yhteyttä kun vain muutamaan ystävään. Tuntuu vaivalloiselta mennä ystävien luo (kaikkien paitsi näiden muutamien) ja mua pelottaa että oon menettänyt nyt monta ystävää. Ennen mä kävin joka päivä lenkillä, mutta nyt sekään ei oikein ole kiinnostanut. Mä syön kuinka sattuu eli joskus illalla huomaan etten oo syönyt mitään ja sitten syön ensimmäisen ja viimeisen kerran. Mun painokin on laskenut huimasti. Mun ei oo hyvä olla yksin, mutta jokainen uusi mieskin alkaa ahdistamaan mua. Lakuja en oo jaksanut hetkeen murehtia ja niitä onkin monen tonnin edestä maksamatta.
Mä en tiedä mitä mun pitäis tehdä, että saisin taas elämästä kiinni. Enkä tiedä pitäiskö jollekin puhua tai mistä sais apua. Mä oon ystäville yrittänyt kertoa tästä ahdistuksesta ja pahasta olosta, mutta oon aika huono puhumaan tälläisestä. Onko kellään samankaltaista kokemusta tai neuvoja mulle kuinka kannattais toimia? Aina välillä tuntuu, että oon masentunut, mutta toisaalta välllä että kaikki on hyvin. Tosin sitä onnellisuuden ja tyytyväisyyden tunnetta elämään ja itteeni en oo tuntenut vuosiin. Kun vain tietäis mistä aloittaa ja mitä tehdä ennen kuin kaikki muuttuu vielä pahemnaksi. Musta tuntuu, että jos tulee yksikin kova vastoinkäyminen niin mä en selviä..
Vastaukset 4
Vanhimmat
Moi,
kuulostaa tutulta! Mulla oireet vaihteli ihan normaalitilasta fyysisiä oireita aiheuttavaan ahdistukseen, esim hengitysvaikeudet ja sydämen hakkaus, lisäksi itkukohtauksia ja musitivaikeuksia, nukahtamisvaikeuksia epätoivoa ym. Välillä ahdisti niin tuskasesti että oli vaan sellanen olo etten jaksais olla olemassa.. Koko elämä yhtä harmaata apatiaa. Kävin peräti päivystyksessäkin kun säikähdin fyysisistä oireista niin pahasti, mutta sanoivat ettei mussa mitään vikaa ole. Havahduin siinä vaiheessa ettei tämä ihan normaalia voi olla ja tein netissä Beckin masennustestin ja varasin ajan psykiatrille. Siellä juttelin elämäntilanteestani ja lääkäri kyseli taustoja mahdolliselle masennukselle, lääkärissäkin itkin koko ajan kun ei sille mahtanut mitään.. Lääkäri ehdotti lääkehoitoa sillä oli sitä mieltä että masennuksen ja paniikkihäiriön oireita on olemassa, määräsi cipralexia 10 mg. Nyt olen kolmisen viikkoa syönyt lääkettä ja olen erittäin tyytyväinen! Nyt vasta jälkikäteen huomaan kuinka huonossa kunnossa olinkaan.. Itselläkin oli välillä ihan normaaliolo jolloin ajattelin ettei tässä mihinkään lääkäriin tarvitse mennä kun vaan toisinaanon huono olla. Mutta aallonpohjan aikaan oli tuskaista kun piti kaikin voimin sosiaalisissa tilanteissa ponnistella että pystyi vaikuttamaan normaalilta.
Oma sairastumiseni johtui perhepiirissä olleesta vakavasta sairastelusta, pitkäaikaisesta työstressistä ja pisteenä i:n päälle tuli oma vakavahko sairaus. Aluksi koin masennuslääkityksen aika raskaaksi, sillä en ole ikinä voinut samaistua "mielisairaisiin", mutta lääkärin avulla ymmärsin että masennuskessahan on kyse aivokemian epätasapainosta, eli lääkkeen avulla on tarkoitus saada serotoniinituotanto takaisin normaalitoimintaan (käsittääkseni tämä aiheuttaa minun tapauksessani masennuksen). Periaatteessa masennus on samanlainen fyysinen sairaus kuin mikä muu tahansa lääkkeitä vaativa sairaus, sinussa ei ole mitään peruuttamatonta vikaa jota et kykene hallitsemaan tai jota ei voida parantaa. Lääkehän toimii parin viikon viiveellä ja alkuun voi olla sivuvaikutuksia, mutta itse selvisin lievällä pahoinvoinnilla, väsymyksellä ja päänsäryllä jotka parin viikon jälkeen jäivät pois.
Olen puhunut asiasta sekä poikaaystäväni että hyvän, ymmärtävän ystäväni kanssa ja nämä tukijoukot ovat todella tulleet tarpeeseen. Suosittelen sinullekkin tukihenkilöä, sillä se että uuden ehkä hieman pelottavan asian saa jakaa jonkun kanssa on auttanut minua suuresti! Kannattaa valita yksi luotettava ystävä jolle puhua ihan konkreetisista oireista, jo se auttaa paljon että toinen kuuntelee ja tukee. Olen nyt tullut sinuiksi asian kanssa, en tosin asiaa kaikille toitota, mutta jos joku asian saa selville niin en sitä ryhdy myöskään häpeilemään ja peittelemään. Lääkitykseni kestää 6kk- vuoden jonka jälkeen vähennetään ja tarkkaillaan. Itselleni on loppujen lopuksi ihan sama vaikka söisin lääkkeitä lopun elämääni sillä ne eivät vaikeuta eloa millään lailla.
Ehkä sinun kannattaisi käydä opiskelupaikkasi terveydenhoitajalla tai koulupsykologin juttusilla ensin, tai sitten varata suoraan tervesykeskuksen kautta aika (siellä kyllä pitkät jonot, itse kävin yksityisellä). Kokemuksesta voin sanoa ettei olosi ainakaan parempaan suuntaan itsestään muutu. Itse olin niin kyllästynyt tilanteeseen ja pelkäsin pahempaa että apua oli pakko hakea. Keräsin paperille oireeni ennen lääkäriin menoa niin oli helppoa kertoa lääkärille miksi olin häntä tapaamaan mennyt.
nyt on myös tärkeää että otat rauhallisesti etkä stressaa ja pode huonoa omaatuntoa esim. koulun ja kaverisuhteiden hoitamisesta, hoida ensin itesei kuntoon ja selvitä sitten kuinka saat kouluasiat järjestettyä. Etenkin jos juttelet esim. tutor-opettajasi kanssa tilanteesta saat asiat joustavasti hoidettua. Kaverisuhteisiinkin kannattaa panostaa sitten kun sinusta itsestäsi tuntuu paremmalta, mitään peruuttamatonta välirikkoa tuskin on sairastamisestasi syntynyt. =) Ota itsellesi hyvällä omallatunnolla aikalisä, terveys on tärkeämpää kuin opiskelu ja sosiaalielämä. Kun alat saamaan elämäsi raiteilleen niin ota yhteyttä oman kaupunkisi velkaneuvojaan jotta saat maksuasiat kuntoon, luottotietojen menetys on tulevaisuuttasi ajatellen aika iso asia. Sitä ennen kannattaisi sopia laskujen lähettäjien kanssa lisää maksuaikaa ja maksaa pitkäaikaisimmat rästit pois jos mahdollista. Vaikka kaikki tuntuu nyt ahdistavalta ja vaikealta niin tilanteesi ei ole varmaankaan korjaamattomissa.
Toivottavasti tästä (erittäin pitkästä) kannustuspuheesta oli jotain apua ja saat tilanteesi parempaan päin. =)
Apua kannustus kirjeestä oli. Helpottaa tietää, että tästä voi selvitä ja tilanne ei aina mene vain huonompaan suuntaan. Koulupsykologin puheille menoa olen harkinnut jo ennenkin, mutta nyt tein itsekin Beckin masennustestin ja sen mukaan kannattaisi hakea apua. Lupasin itselleni, että ennen huhtikuun loppua olen saanut aikaiseksi puhuttua psykologille. Ajattelin jos tekisin vaikka jonkinlaisen suunnitelman itselleni, että mistä lähtisin liikkeelle. Taidan itsekin kirjoittaa listan oireistani valmiiksi lääkärille. Pelottaa vain, että jään koukkuun masennuslääkkeisiin tai, että ne alkavat jotenkin halllita elämäääni. Masennuslääkkeistä vaan puhutaan niin usein negativiseen sävyyn ja ylipäätään masentuneista. Luin juuri noita masennuksen oireita ja kyllähän ne tutuilta kuulosti. Jossain luki fyysisenä oireena lämpöily, jota mulla on nyt ollut varmaan viime marraskuusta lähtien n. 2-3 viikon välein ja oon kyllä ajatellut sen johtuvan siitä, että vastustuskyky on niin huono kun en saa ravinnosta tarpeeksi vitamiinejä. Voihan kyllä olla montakin syytä tähän lämpöilyyn.
Mulla on onneksi yksi ystävä jolle voin kyllä puhua ihan oikeasti kaikesta ja uskon, että hän tukee mua tässäkin asiassa. Juuri vaan tuli taas uusi elämänmuutos kun siskoni erosi kihlatustaan. Tuntuu, että omien murheiden päälle tulee vielä muidenkin murheet. Jos nyt vaan saisin itteeni niskasta kiinni ja mentyä psykologin juttusille! Kiitos sulle kuitenkin neuvoista, ehkä tämä tästä vielä joskus ja ainakin nyt vähäksi aikaa sain uskoa siihen, että ei tälläisessä tilanteessa aina mennä vain alaspäin vaan joskus pääse ylöskinpäin. Pitää vaan yrittää pystyä puhumaan tästä ystävälle/ystäville, koska välllä vain tuntuu että on niin yksin tässä kaikessa.
mukava kuulla että olin avuksi. =)
Masennuslääkkeissä on varmasti paljon eroja, käsittääkseni tämä cipralex on kevyimmästä päästä, eikä se myöskään aiheuta riippuvuutta. Voithan kysyä lääkäriltä voisiko tämä lääke (jos lääkitykselle tarvetta ja tarjoaa jotain muuta) olla sinulle sopiva.
Itse soittelin juuri eilen lääkärini kanssa ja sovimme että syön nyt vuoden verran lääkettä jonka jälkeen voin itse alkaa vähentämään annostusta (viikon verran) ja sitten lopettaa kokonaan. Sitten aloitan lääkkeet uudestaan jos olo alkaa huonontua, mutta tässä vaiheessa olen melko luottavainen. =)
Minä myös viivyttelin lääkäriin menoa, vaikka oireita oli ainakin vuoden verran ennen ajan varaamista. Mutta kuten aikaisemmin jo mainitsin, rajut fyysiset oireet oli viimeinen niitti enkä halunnut ottaa selvää mikä oire olisi ollut sairastamiseni seuraava askel.. Jo se helpotti suuresti kun lääkäri antoi diagnoosin ja apukeinon kohti parempaa, lääkkeet ovat olleet positiivinen yllätys. Olen vielä ajoittain hieman alakuloinen ja ahdistunut, mutta välillä koen samaa elämäniloa jota tunsin ennen sairastumistani. =) Näiden hyvien hetkien avulla sitä jaksaa porskuttaa eteenpäin. Olen myös ottanut sen asenteen että paranen ajan kanssa, elän päivä kerrallaan ja ennen kaikkea annan itselleni aikaa enkä syyllistä itseäni sairastamisen aiheuttamasta saamattomuudestani. Vaikeina hetkinä yritän vain rentoutua kuuntelemalla musiikkia tai laiskottelemalla ja olen pyrkinyt kaikenkaikkiaan rennompaan elämäntyyliin.
Toivottavasti saat apua ja tukea lääkäriltä ja ystävältäsi! =)
Unihäiriöt ja syömättömyys jo viittaavat masennukseen. Laskuista piittaamattomuus.., ihan koko kertomuksesi. Hae ihan pikapikaa apua, älä jää odottelemaan tilanteen pahenemista.
On hyvä, että sinulla on luottoystävä jolle voit puhua ja hänestä on varmasti tukea, nyt ja sitten myöhemmin kun lähdet toipumisen tielle. MUTTA - ulkopuolinen ammattiapu on ehdottomasti tarpeen. Jo senkin takia että on ammattilainen mutta myös siksi, että ystävät ja sukulaiset ovat tavallaan liian läheisiä, he eivät osaa tarpeeksi "kaukaa" katsoa ongelmiasi, saattavat itsekin tavallaan joutua mukaan siksi koska ovat läheisiä ja rakkaita. Tämä ei tarkoita sitä, ettetkö voisi puhua ystävällesi, ja pitääkin puhua. Ja apua toki häneltä saat mutta ehdottomasti hae muutakin apua.
Ja masennuslääkkeitä ei tarvitse pelätä vaikka jotkut niillä pelottelevatkin. Kun itse sairastuin 2,5 vuotta sitten masennukseen, taistelin kynsin hampain lääkityksen aloittamista vastaan. Aloitin kuitenkin ja olen tosi tyytyväinen. Lääkkeet eivät ole muuttaneet persoonaani mihinkään suuntaan, auttavat vaan paremmin kestämään eri tilanteita. Ja nyt ollaan lopettelemassa lääkitystä, ei minkäänlaista "koukkua" ole. Mielialalääkkeitä on monenlaisia ja lääkärin kanssa yhdessä katsotte mikä sinulle käy. Terapia toivottavasti tulee mukaan, itse kävin alkuun n. 3 viikon välein terapeutilla, nykyään väli on jo 6-7 viikkoa. Ja tietysti lääkärin kontrollit aina välillä.
Kipikapi tilaamaan aikaa ensin vaikka sille psykologille. Aurinkoista kevättä!