Haluaisn mielipiteitä ja kertomuksia siitä kun synnytys/parisuhde menee pieleen ja saa trauman. Meillä mies halusi lapsen ja kun olin raskaana mies ei paljoa kotona viihtynyt. Ei tullut neuvolaan, ultriin yms. En kyllä pyytänytkään. Kaverit veivät mennessään. Oli minullakin oman raskauteen liittyvät vaivani, mutta en niillä mieheni päätä vaivannut. Hän tiesi, että olen sairaslomalla syynä liian aikainen kohdunkaulan aukeaminen. Eli kauppakassit, remonttihommelit ym. tuli yksin hoidettua lasten ja kotitöitten lisäksi.
Mies halusi kuitenkin synnytykseen.
Päivänä, jolloin alkoi lapsivettä tihkumaan ilmoitin miehelle asiasta, kun oli jossain omissa riennoissaan tapansa mukaan. Ei tullut kuitenkaan kotia. Varmuuden vuoksi soitin läheiselle ystävälleni, josko hän voisi tulla meille, jos tulee lähtö lasten kanssa olemaan. Hän tuli ja minä lähdin sairaalaan. Miestä ei näkynyt vieläkään.
Synnytys eteni todella rajusti, ja liian aikaisilla viikoilla... Mies ei edelleenkään vastannut edes puhelimeen... Sitten panin omani kiinni.
Mieleeni on jäänyt kummittelemaan se hylkäämisen ja yksinäisyyden tunne mitä silloin koin. Ihmettelen miten pysyin kasassa koko raskausajan. Olin jo raskaana ollessa alkanut pelkäämään synnytyskipua,koska kivuliaita supistuksia oli niin paljon.
Muistan kuinka itkin sängynpohjalla kipeissä supistuksissa ja ajattelin, että ihan sama vaikka kuolen tähän paikkaan.
Synnytys oli syöksysynnytys, en kerinnyt saada mitään kivunlievitystä. Hyvä kun kerkesin edes sairaalaan, miuuten olis lapsi syntynyt kotiiin lasten silmien alla... Valtava yksinäisyyden tunne vaan jäi mieleen ja se pieni toive, että mies olisikin tullut juoksujalkaa sairaalaan ja saliin... Ei vaan tullut.
Kun lapsi syntyi, kivut loppuivat heti ja olin todella onnellinen, vaikkakin mielessä oli ajatus, ettei meistä välitä kukaan. Ajattelin, että ompas siinä isänsä näköinen lapsi ja juuri sellainen kuin mitä olin hänet mielessäni kuvitellut.
Isä tuli seuraavana päivänä. Tuli, kävi ja lähti.
Lapsi on kohta vuoden ja olen hoitanut hänet ja kotimme yksin... Mies kyllä tykkää lapsestaan, mutta ei jotenkaan ota mitään vastuuta mistään.
Tämä synnytyskokemus oli kivulias, mutta suuremman taruman jätti tämä hylkäämäksitulemisen tunne, sillä hetkellä kun tarvitseen kaikista eniten toisen ihmisen tukea. Toisaalta onhan niitäkin tapauksia, joissa isä on ollut mukana mutta henkisesti jossain muualla.
Olen jutellu psykologinkin kanssa ja minulle on sanottu, että jos vaan koittaisin unohtaa. Olen yrittänyt, mutta aina nämä asiat palaa mieleeni ja ovat aina yhtä tuoreena mielessä ja yhtä tuskaisia aina. Pitäisköhän mennä johonkin terapiaan?
Mies ei ole pystynyt juttelemaan asiasta, vaan sanoo ettei halua puhua. Kerran on sanonut, että miten voi asia hyvittää ja minä olen sanonut, että se mitä on tapahtunut on tapahtunu, eikä sitä voi mikään enää korjata. On myös pahoitellut asiaa, mutta tuntuu, ettei hän sano sitä sydämestään.
Mies halusi kuitenkin synnytykseen.
Päivänä, jolloin alkoi lapsivettä tihkumaan ilmoitin miehelle asiasta, kun oli jossain omissa riennoissaan tapansa mukaan. Ei tullut kuitenkaan kotia. Varmuuden vuoksi soitin läheiselle ystävälleni, josko hän voisi tulla meille, jos tulee lähtö lasten kanssa olemaan. Hän tuli ja minä lähdin sairaalaan. Miestä ei näkynyt vieläkään.
Synnytys eteni todella rajusti, ja liian aikaisilla viikoilla... Mies ei edelleenkään vastannut edes puhelimeen... Sitten panin omani kiinni.
Mieleeni on jäänyt kummittelemaan se hylkäämisen ja yksinäisyyden tunne mitä silloin koin. Ihmettelen miten pysyin kasassa koko raskausajan. Olin jo raskaana ollessa alkanut pelkäämään synnytyskipua,koska kivuliaita supistuksia oli niin paljon.
Muistan kuinka itkin sängynpohjalla kipeissä supistuksissa ja ajattelin, että ihan sama vaikka kuolen tähän paikkaan.
Synnytys oli syöksysynnytys, en kerinnyt saada mitään kivunlievitystä. Hyvä kun kerkesin edes sairaalaan, miuuten olis lapsi syntynyt kotiiin lasten silmien alla... Valtava yksinäisyyden tunne vaan jäi mieleen ja se pieni toive, että mies olisikin tullut juoksujalkaa sairaalaan ja saliin... Ei vaan tullut.
Kun lapsi syntyi, kivut loppuivat heti ja olin todella onnellinen, vaikkakin mielessä oli ajatus, ettei meistä välitä kukaan. Ajattelin, että ompas siinä isänsä näköinen lapsi ja juuri sellainen kuin mitä olin hänet mielessäni kuvitellut.
Isä tuli seuraavana päivänä. Tuli, kävi ja lähti.
Lapsi on kohta vuoden ja olen hoitanut hänet ja kotimme yksin... Mies kyllä tykkää lapsestaan, mutta ei jotenkaan ota mitään vastuuta mistään.
Tämä synnytyskokemus oli kivulias, mutta suuremman taruman jätti tämä hylkäämäksitulemisen tunne, sillä hetkellä kun tarvitseen kaikista eniten toisen ihmisen tukea. Toisaalta onhan niitäkin tapauksia, joissa isä on ollut mukana mutta henkisesti jossain muualla.
Olen jutellu psykologinkin kanssa ja minulle on sanottu, että jos vaan koittaisin unohtaa. Olen yrittänyt, mutta aina nämä asiat palaa mieleeni ja ovat aina yhtä tuoreena mielessä ja yhtä tuskaisia aina. Pitäisköhän mennä johonkin terapiaan?
Mies ei ole pystynyt juttelemaan asiasta, vaan sanoo ettei halua puhua. Kerran on sanonut, että miten voi asia hyvittää ja minä olen sanonut, että se mitä on tapahtunut on tapahtunu, eikä sitä voi mikään enää korjata. On myös pahoitellut asiaa, mutta tuntuu, ettei hän sano sitä sydämestään.
Vastaukset 2
Vanhimmat
olla niitä elämän asioita, kun on loukattu oikein viimosen päälle niin on vaikeaa antaa anteeksi. Silloin täytyy vain tehdä valinta, voiko elää asian ja ihmisen kanssa vai täytyykö jatkaa eteen päin. Ilman miestä tai miehen kanssa. Lopulta ei ole mitään hyötyä jäädä pyörimään traumaattiseen kokemukseen ja piinata sekä itseään, että koko perhettä. Hienoa, että haet ammattiapua tilanteeseesi, toivottavasti saat sieltä apua.Miehesi ei voi sinulle tapahtunutta enää mitenkään hyvittää, vain sinä tiedät onko hän muuttunut vai onko menojalka yhä kaiken edellä. Anteeksiantaminen ja eteen päin jatkaminen ovat joskus kamalan vaikeita!
Minun mielestäni sinun "rikkinäinen sielu" on turha syyttää itseäsi toisen vajavaisuudesta/epäkypsyydestä. Rakenna elämäsi sen ajatuksen varaan, kuinka vahva olet itse ollut vaikeana aikana. Ja varmasti sinulle löytyy ympärille ihmisiä, joihin voi oikeasti luottaa..
Tällaisia tilanteita varten kannattaisi pariskunnan varata doula mukaan synnytykseen jo raskausaikana, jos yllättäin isälle tuleekin tunne, että ei kykene synnytyksessä täysin tukena olemaan. Mutta jonkun siellä pitäisi synnyttäjällä aina olla antamassa ennen kaikkea henkistä tukea, jota ei kätilöt tänä päivänä aina kerkiä valitettavasti antamaan.