Tosi vaikea olla. Huomenna pitäisi mennä normaalisti työharjoitteluun ja mielessä liikkuu tälläkin hetkellä vain itsemurha. En enää saa mielihyvää mistään eikä mikään tunnu miltään. Olen saanut lääkäriltä kaksi eri lääkitystä, toinen jotain rauhoittavaa (otin selvää, käytetään suurempina annoksina skitsofrenian ja manian hoitoon), toinen nimenomaan masennukseen. Viimeistä olen syönyt vasta muutaman päivän. Olo on niin kamala, etten kestä. En jaksa kiinnostua yhtään mistään enkä pysty toimimaan.. En osaa enää seurustella ihmisten kanssa normaalisti, joskin olen aina ollut jollain tavalla sosiaalisesti estynyt. Nykyään en pysty edes kommunikoimaan tavalliseen tapaan, ja pitäisi muka mennä töihin! Asiakaspalvelua.. En voi ajatella juuri muuta kuin tätä oloa. Tulevaisuus näyttää mustalta, vaikka olen vasta 19-vuotias. Syöksykierre alkoi uudesta vuodesta, jolloin juhliminen meni yli. Sen jälkeen olen vajonnut syvemmälle päivä päivältä. En jaksa uskoa, että mikään voisi muuttua parempaan, kun ponnistelut eivät tuota tulosta. Syksyllä kävin psykologilla, enää kunnalla ei sitä ole. Lääkärillä käydessä hän sanoi, että mun tilannetta aletaan kartottamaan, vaan ainoa apu, mitä olen saanut, on pari lääkepakkausta... Pari kertaa olen psykiatrian sairaanhoitajan kanssa puhunut, muttei hän tilannetta tuntunut ollenkaan ymmärtävän. En hallitse omaa elämääni, asun vieläkin kotona. Vanhemmat eivät osaa auttaa eikä kukaan muukaan. Itsesyytökset valtaavat mielen, kun koen olevani syyllinen tähän tilanteeseen ja silti avuton tekemään mitään. Ryhdistäytymisyritykset ovat vain pahentaneet tilannetta.. Äiti kysyi, että pitääkö mut laittaa hoitolaitokseen, kun valitan oloani. Ei se sitä tosissaan sanonut, mutta suhtauduin siihenkin ehdotukseen lähes välinpitämättömästi. Aivan sama, tulispa joku tappamaan mut tähän paikkaan. Itsemurhaa olenkin suunnitellut, sillä ei tällainen epätoivon täyteinen elämä tunnu elämisen arvoiselta. Unilääkkeitä naamaan ja pussi päähän tai auto muusiksi. Helvetti. Mitä tässä muutakaan voi tehdä....
Liikaa
TyperäTyttö
13344
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 13
Vanhimmat
"Syöksykierre alkoi uudesta vuodesta, jolloin juhliminen meni yli."
Voitko hieman valottaa tätä kohtaa?
Mut joo, oot vielä niin nuori, ettei sun tulevaisuudesta ole mitään ratkaistu. Ja jos et itse tunne olevasi skitso, niin ei noita skitsofrenialääkkeitäkään kannata silloin syödä.. Voimia!
Mitäpä jos menisit hakemaan sairaslomaa lääkäriltä, niin ei tarvitse mennä työharjoitteluun. Ja osastojakso voisi olla ihan hyvä idea lääkityksen järjellistämiseen. Lääkityksen pitäisi parantaa, ei pahentaa oloa. Juttele ensin äidille just mitä päässä liikkuu, ei kannata filmata mitään tasapainoisempaa kuin on.
Olet tosi nuori vielä, elämä edessä. Pitäkää puolenne niin että saat riittävää hoitoa, kaksi pakettia lääkkeitä ei sitä tosiaan ole. Hoito tarkoittaa tässä täsmällistä diagnoosia, lääkityksen korjaamista sopivaksi, seurantaa viikon-parin välein ja sinulle sopivaa terapiaa. Toivon, että pyydät apua äidiltäsi, jos oma pää on puuroinen.
Työharjoittelu olisi hyväksi sinulle, jos vain pystyisit menemään. Jos et pysty hae sairaslomaa.
Näyttää siltä, että sinulla ei ole sopiva lääkitys. Olitko paremmassa kunnossa ilman lääkitystä ?
Käytätkö alkoholia tai jotain muuta päihdettä ? Jos käytät, niin sinun pitäisi lopettaa ne eivät sovi sinulle.
Ja on aina parempi jos pärjää ilman lääkkeitä, mutta lääkärin määrämiä lääkkeitä ei voi jättää yht´ äkkiä pois, jos niitä on syönyt pitempään, voi muuten tulla mitä ihmeellisempiä oireluja.
Sinun täytyy saada kuntoutsta. Etsi joku psygologin palvelu ja pyydä heitä tekemään arvio tarvisetko terapiaa ja sen jälkeen haet kelalta kuntoutusrahaa.
""Syöksykierre alkoi uudesta vuodesta, jolloin juhliminen meni yli."
Voitko hieman valottaa tätä kohtaa?"
Join liikaa ja vedin ties mitä muutakin, riehuin juhlissa (olin ihan maanisen hysteerinen), muistikuvat todella epämääräiset.. Vaikea kuvailla kuinka kamalasti sekosin silloin. Muulloinkin todella humalassa ollessani olen muuttunut kuin joksikin toiseksi, aggressiiviseksi raivoavaksi sekopääksi (kerran muun muassa lensin ulos baarista sen takia).. Vaikka oikeasti olen tosi sisäänpäinkääntynyt, varovainen, vainoharhainen ja epäluuloinen. Kaikkein pahinta on joutua naurunalaiseksi.
"Olitko paremmassa kunnossa ilman lääkitystä ?"
Rehellisesti sanoen en osaa sanoa. Ennen lääkkeitä sain lähes päivittäin tuskaisia itkukohtauksia tai olin ahdistunut alituisesti pääasiassa tulevaisuuden epätoivoisuuden takia. Nyt kun olen popsinut rauhoittavia ja masennuslääkkeitä, en tunne yhtikäs mitään. Onko parempi olla lähes aivokuollut vihannes vai päivittäisistä, suunnattomista mielialan vaihteluista kärsivä? En todellakaan tiedä, mikä tähän tilanteeseen olisi ratkaisu. Voivatko mitkään lääkkeet muuttaa elämänasennetta?
"Käytätkö alkoholia tai jotain muuta päihdettä ?"
En käytä, minkä senkin pois jättäminen on kaventanut sosiaalista kenttää entisestään. Tosi kiva olla kännisten kavereiden kuskina, mutta mieluummin sitä kuin istua kotona ja tuijottaa telkkaria, kuten teen nykyään kaikki päivät/illat. En oikeasti käsitä, miten lääkkeet voivat muuttaa minut tällaiseksi? Vai onko kyseessä sittenkin vain masennus, mitä rahoittavat vaan pahentavat... Saanpa ainakin nukuttua, mutta pitäisi sitä päivällä pystyä toimimaan olematta jossain saatanan horroksessa. Tällaista olematonta elämää voisin elää aivan hyvin jossain mielisairaalassa, enhän näe missään mitään iloa saati järkeä. Elän vain syödäkseni ja nukkuakseni.
Parin tunnin päästä menen psykiatrian sairaanhoitajan juttusille. Mitä hänelle voin sanoa? En halua olla vihannes, auta mua..
Ainakin että lääkkeet eivät sovi, tekevät tunteettomaksi vihannekseksi, mielessä pyörinyt itsetuhoisia ajatuksia..
ETTÄ TÄHÄNASTINEN APU EI OLE OLLUT RIITTÄVÄÄ! Onko sinulla edes diagnoosistasi tarkkaa tietoa, tai onko lääkärillä/sairaanhoitajalla?
Pyydä apua, lähetettä psykiatrille!
Kunhan et vaikene tai tosiaan vihanneksena vaan lusmuile "emmätiiä"-tyyppisesti. Nyt tykität sen verran puhetta että sinua ei sivuuteta "homma hoidossa"-tyyppisesti. Nykyään varmaan on vaikea saada riittävää hoitoa, saati lääkkeen lamauttamana. Voisiko äitikin pitää puoliasi?
Lycka till!
Kävin puhumassa eilen ja tulihan sitä itkettyäkin, vaikken uskonut siihen kykeneväni. Syksyllä psykologilla käydessäni sain epämääräisen lausunnon, jossa lähinnä lueteltiin oireitani (keskittymisvaikeudet, uniongelmat, ahdistuneisuus, kohtuuton murehtiminen, pelko sosiaalisissa tilanteissa yms.) ja todettiin joidenkin psykologin teettämien testien perusteella, että minulla saattaa olla riski sairastua psykoosiin. Lausunnossa luki myös, että todennäköisesti tulen tarvitsemaan jatkotoimenpiteitä, kuten lääkitystä, terapiaa.. Sain ajan lääkärille viime vuoden joulukuulle, mutta unohdin mennä sinne ja muutenkin koin, että selviän ihan hyvin itsekin. Kunnes tapahtui tuo romahdus..
Kerroin eilisen käynnillä, että lääkkeet aiheuttavat minussa täyden lamaantumisen. Sairaanhoitaja sanoi, että masennuslääkkitystä tulee jatkaa, koska vaikutusaika on noin pari viikkoa ja olen syönyt lääkettä vasta viikon. Sen sijaan rauhoittavat voin koittaa jättää pois. Sanoi, että samaisia lääkkeitä käytetään uniongelmien hoitoon pieninä annoksina.. Ja antoi mulle pillerinpuolittajan! Hoitaja lupasi, että juttelee huomenna sen saman lääkärin kanssa, joka pari kolme viikkoa sitten oli minulle käynnillä sanonut, että mun tilannetta aletaan kartoittamaan ja että kaikki selviää, mutta kuitenkin määrännyt vain nuo rauhoittavat ja masennuslääkkeet. (Kiireinen lääkäri kuulemma, kun lähestulkoon ainoa pätevä tässä kunnassa.) Eli huomenna pitäisi puhelimen soida ja jotakin muutosta tapahtua. En vain yhtään tiedä mitä. Otin puheeksi, että tarvitsen kipeästi terapiaa ja kysyin siitä. Nainen selitti lummet lammet, kuinka vaikea kyseistä hoitoa on saada, mutta että sitä saadaan kyllä järjestettyä.. Eli paperisotkut ensin, sitten pitäisi itse alkaa soittelemaan läpi jotain terapeutteja! Korosti, että "sopivan" terapeutin etsintä voi kestää kauan eikä sellaisen löytyessä välttämättä aikoja saa sormia napsauttamalla.. Eli en tule pääsemään tarpeelliseen hoitoon ikuisuuteen, vaikka tarvitsisin sitä NYT. Ja minä mietin vain, että kuinka tyhjän päällä parin viikon päästä olen, kun asun kotona eikä työharjoittelukaan pakota minua nousemaan ylös aamuisin! Itsemurha ajatuksena lohduttaa, enkä oikeastaan tunne mitään kun kuvittelen perheenjäsenten reaktioita tai elämää sen jälkeen. En jaksa välittää. En tunne mitään.
Vielä selvennyksenä, etten tosiaan tiedä onko minulle mitään diagnoosia määritelty. Kyllä kai siitä olisi minulle kerrottu.. Läärikäynnillä annoin kasan muistiinpanojani, joista ilmeisesti lääkäri oli jonkinlaisen raportin kirjoittanut (eilen sairaanhoitaja vilkuili välillä jotain tekstiä selittäessäni). Tosi omituista, miten itse pitää joka ikinen asia tingata. Yritin moneen otteeseen kysyä, että miten tätä mun tilannetta olisi tarkoitus kartoittaa ja mitä se ylipäänsä tarkoittaa, muttei sairaanhoitaja ollut ilmeisesti tietoinen, koska ei osannut mitään selvää vastausta antaa. Teki jotakin merkintöjä vihkoseensa ja ilmoitti vain puhuvansa lääkärin kanssa. Sanoin, että ei tässä mun tilanteessa ja olossa ja yleensä elämässä ole enää mitään järkeä, kun kaikki on niin vaikeaa ja ajattelen koko ajan vain omaa oloa. Kyllähän hoitajan kulmat kurtistuivat, mutta mitä jäi käteen tuolta käynniltä: PILLERINPUOLITTAJA!!!!!!!!
Hyvä, että terapia saadan järjestettyä sinulle, vaikka se viekin, jonkin aikaa. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Kauanko vie aikaa ennen kuin se saadan järjestettyä ? Oletko jo soitellut terapeuteille ja löytänyt sellaisen, josta pidät ja jolle tunnet voivasi puhua ?
Olisi ensiarvoisen tärkeätä että saat mahdollisimman selkeät vastaukset ja diagnoosin kysymyksiisi sillä mikään ei ole turhauttavampaa ja inhottavampaa kuin tulevaisuuden epämääräisyys tai tunne, ettei ole omien asioidensa kanssa ajan tasalla.
Vihaksi pistää tuollainen ns. löysässä hirressä pitäminen, johan se itessään aiheuttaa uupumusta ja masennusta.
Onko pakko tapailla tuota Rouva Pillerinpuolittajaa, vaatisitko pontevasti pääsyä lääkärille? Siis siten jotta luet oikeutesi miten pikaiseen on päästävä hoitoon ja pistät ne repimään siitä.
"Voivatko mitkään lääkkeet muuttaa elämänasennetta? " Mun vastaus on kyllä, mutta se vaatii itseltäkin positiivista asennetta ja yritystä taistella masennusta vastaan tekemisillään, ajatuksillaan ja on joskus liian raskasta, joskus se toimii pidempäänkin. Riippuu mulla ainakin voimavaroista jotka riippuvat viimeaikojen tapahtumista eli ei oo aina helppoa todellakaan.
Kestokykyä ja vaadi vaikka kirjallisesti päästä sen lääkärin kanssa puhumaan ja voithan kysyä potilasasiamieheltä miten kannattaisi toimia, se tietää sun oikeutesi ja kertoo ne sulle.
Sairaanhoitaja soitti tänä aamuna ja antoi ajan psykiatrille 30.4.... Kuulemma siellä selvitetään tätä asiaa. Puolentoista kuukauden päästä! Työharjoittelukin loppuu parin viikon sisällä. Kotona, toimettomana kuukausi. Ei hyvältä kuulosta. Terapeuteille ei vielä kannata soittaa, sanoi hoitaja. Ensin pitää hoitaa paperisotkut ja ties mitä. Eli vasta tuon psykiatrilla käynnin jälkeen ilmeisesti tapahtunee jotain edistystä. Pillerilinjalla siis mennään. Piiiiiiip.
No, voihan harmi, kun joudut vielä syömään pillereitä.
Olisiko sinulla kotona jotain tehtävää tai onko sinulla jokin harrastus ?
Yritä kuitenkin keksiä jotain tekemistä ja rytmittää päivääsi, niin aika ei tunnu niin pitkältä.
Usko pois puolitoista kuukautta menee loppujen lopuksi yllätävän nopeasti, jos vain saat pidettyä päivärytmisi kutakuinkin normaalina. Toivon sydämeni pohjasta tsemppiä ja jaksamista sinulle.
En oikein pysty keskittymään minkään asian tekemiseen saati harrastamiseen kun en niistä mitään irti saa. Ainahan sitä jotain voi tehdä, mutta en tule sängystä ylös pääsemään jos ei jotain pakottavaa syytä ole. Nykyäänkin vapaa-aika menee maatessa telkkarin ääressä lähinnä. Ja syödessä. Ei tästä tilasta, olosta minua kukaan tai mikään tule nostamaan enkä jaksaisi enää yrittää ponnistella kun ei se auta. En jaksa uskoa elämään kun en ole löytänyt sille mitään tarkoitusta enkä järjellistä syytä elää ylipäänsä. Olen sisältä tyhjä, ontto, tunteeton, tarpeeton.
Älä nyt lapsikulta rupea tekemään mitään syvällemeneviä johtopäätöksiä elämäsi tyhjyydestä tässä tilassa ja tilanteessa. Rikollista jättää nuori vaille seurantaa - vaille diagnoosia jopa- ehkä sopimattomille lääkkeille lojumaan viikkokausiksi. Mitä sinulle on luvattu hoitavalta taholta? Nyt tarvitsisit jonkun terveen aikuisen hoitamaan asiaasi. Sano äidille että et kestä, sinun täytyy päästä yksityiselle psykiatrille saamaan hoitoa ja paremmin auttava lääkitys. En nyt muuta keksi!
Arvauskeskus on liian työllistetty, mutta nuoren mt-potilaan luulisi ajavan jonon ohi, siis luulisi!
Älä luovuta, olet nyt kriisissä, tästä on ainoa tie ylöspäin, kohti toipumista.