Kirjotan tänne vain siksi että ajatus siitä että joku lukee tämän ja ymmärtää helpottaa hivenen hetkeksi.
En enään välitä ihmisistä sillä ihmiset on pettureita tai sitte mää oon vaan niin paska. Oon niin yksin että ahistaa niin palio että en meinaa saaja happia enää. Kaikki ihmiset joitten kans oon ollu tekemisissä on kaikonnu mun ympäriltä. Luulen että vaan siks ku mulla on niin huono olo ja oon puhunu siitä. Nyt en enää puhu kellekkään. En puhu vaikka kuolisin siihen. En halua enää koskaan sitä nöyryytystä minkä siitä saa ku joku nauraa sulle päin naamaa ku puhut jotain ihan vakavasti. En enään kestäis että ihmiset vähättelee mun huonua oloa ja ...
Oon niin yksin huolieni ja murheitteni kans että en voi sietää kohta. Mulla on kyllä mies ja puhun sille jotain mutta en halua puhua sillekkään mitään mikä mua oikiasti vaivaa sillä pelkään että seki väsyy mun valitukseen. Toisaalta taas halveksun käytöstäni ajatuksiani , tekojani ja sitä että en oo oma ihteni enää.
En enää nuku öisin sillä se on ainut aika jolloin mieheni nukkuu eikä kuule itkujani eikä näe mun murhetta. se on ainutta aikaa jollon voin nostaa ajatukseni pöyälle ja selvitellä niitä itelleni ja sillon voin rauhasa antaa itkunki tulla ku tiiän ettei kukaan nää.
Oon väsyny. Niin kovin väsyny. Oikiastaan toivon että tämä loppuis pian mutta ei mulla vielä oo voimia ja uskallusta lähtee oman käen kautta. Mietin usiasti sitä. Ja tosisani toivon että teen sen pian...
Pelkään mennä lääkäriin sillä en halua että ympäristösä ihmiset mitenkään sais tietää mikä mun tilanne on. Ainaki mun mies ihmettelis jos alkaisin käymään josin enkä sanois misä ja ku en ylensä käy edes kaupasa.
En oo töisä enkä koulussa enkä jaksa ajatellakkaan semmosia nyt. Pelkäisin nähä niin palio ihmisiä...
Mua pelottaa että tämä olo menee huonommaks. en tiiä mitä mun pitäis tehä... tai oikiastaa tiiän mutta en halua, uskalla, enkä jaksa tehä sitä.
En jaksa enään koskaan edes hymyillä ja mieheni haukkuu mua siitä ku oon niin mörtsi koko ajan. Ei se oikeen ymmärrä...
Taijan olla masentunu.
En enään välitä ihmisistä sillä ihmiset on pettureita tai sitte mää oon vaan niin paska. Oon niin yksin että ahistaa niin palio että en meinaa saaja happia enää. Kaikki ihmiset joitten kans oon ollu tekemisissä on kaikonnu mun ympäriltä. Luulen että vaan siks ku mulla on niin huono olo ja oon puhunu siitä. Nyt en enää puhu kellekkään. En puhu vaikka kuolisin siihen. En halua enää koskaan sitä nöyryytystä minkä siitä saa ku joku nauraa sulle päin naamaa ku puhut jotain ihan vakavasti. En enään kestäis että ihmiset vähättelee mun huonua oloa ja ...
Oon niin yksin huolieni ja murheitteni kans että en voi sietää kohta. Mulla on kyllä mies ja puhun sille jotain mutta en halua puhua sillekkään mitään mikä mua oikiasti vaivaa sillä pelkään että seki väsyy mun valitukseen. Toisaalta taas halveksun käytöstäni ajatuksiani , tekojani ja sitä että en oo oma ihteni enää.
En enää nuku öisin sillä se on ainut aika jolloin mieheni nukkuu eikä kuule itkujani eikä näe mun murhetta. se on ainutta aikaa jollon voin nostaa ajatukseni pöyälle ja selvitellä niitä itelleni ja sillon voin rauhasa antaa itkunki tulla ku tiiän ettei kukaan nää.
Oon väsyny. Niin kovin väsyny. Oikiastaan toivon että tämä loppuis pian mutta ei mulla vielä oo voimia ja uskallusta lähtee oman käen kautta. Mietin usiasti sitä. Ja tosisani toivon että teen sen pian...
Pelkään mennä lääkäriin sillä en halua että ympäristösä ihmiset mitenkään sais tietää mikä mun tilanne on. Ainaki mun mies ihmettelis jos alkaisin käymään josin enkä sanois misä ja ku en ylensä käy edes kaupasa.
En oo töisä enkä koulussa enkä jaksa ajatellakkaan semmosia nyt. Pelkäisin nähä niin palio ihmisiä...
Mua pelottaa että tämä olo menee huonommaks. en tiiä mitä mun pitäis tehä... tai oikiastaa tiiän mutta en halua, uskalla, enkä jaksa tehä sitä.
En jaksa enään koskaan edes hymyillä ja mieheni haukkuu mua siitä ku oon niin mörtsi koko ajan. Ei se oikeen ymmärrä...
Taijan olla masentunu.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Miehesi juttu, päin naamaa nauru tai mielipide kiteytettynä: Why so serious? Kantsis oikeasti mennä vaikka tonne masennuspalstalle poraamaan, kun siellä on samanhenkisiä kenties auttamaan sua.
"ahistaa niin palio että en meinaa saaja happia"
"Pelkään mennä lääkäriin sillä en halua että ympäristösä ihmiset mitenkään sais tietää mikä mun tilanne on. Ainaki mun mies ihmettelis jos alkaisin käymään josin enkä sanois misä ja ku en ylensä käy edes kaupasa."
"En jaksa enään koskaan edes hymyillä ja mieheni haukkuu mua siitä ku oon niin mörtsi koko ajan. Ei se oikeen ymmärrä"
"Mua pelottaa että tämä olo menee huonommaks. en tiiä mitä mun pitäis tehä... tai oikiastaa tiiän"
-->
Hei nuori nainen.
Tarvitset ehdottomasti ammattiapua.
Varaa nyt HETI aika vaikka terveyskeskuspsykologille ensin.
Kerrot siellä reilusti pahasta olostasi JA myös leimautumisen pelosta, joka lisää taakkaasi.
Parantuminen lähtee tosiasioiden tunnustamisesta. "Minä tarvitsen apua." Vähä energiasi kuluu nyt asian salailuun. "Ympäristölle" ei tarvitse kertoa yksityisasioistaan, mutta omalle miehelle kannattaa sanoa, että
Olet päättänyt alkaa hoitaa itseäsi, oman itsesi vuoksi ja hänen vuokseen ja teidän suhteenne vuoksi. Sano miehellesi ettet syytä häntä pahasta olostasi, vaan toivot itsekin että alkaisit hymyillä taas ja nauttia elämästä. Miehesi haluaa kyllä tukea sinua, jos on itse terve.
Mutta älä kaada ongelmaasi hänelle, ammatti-ihminen on sitä varten. Miehesi kannustaa sinua jatkamaan, kun huomaa että olosi helpottuu ja alat muuttua.
Valoisampaa kevättä!
Mutta kuules, sekin on osa ihmisen elämää, joka ikinen iikkaa masentuu joskus.
Sen puoleen et ole mitenkään erilainen. Mieti että miehsikin, äitisi, isäsi, kaverisi ja kaikki
muut kärsii tästä samasta asiasta joskus.
Ei se aina hymyilytä vaikka olisit miss Suomi tai Arja Koriseva.
Tuossa saitkin jo hyviä neuvoja siitä lääkäristä, mene vaan jos jaksat. Toinen vaihtoehto on pyytää
MTT käymään kotona (älä tätä säikähdä, ne tulee "siviiliautolla").
Miun luona ovat käyneet monesti tytön asioiden takia, kun mies kuoli tosi yllättäen ja tyttö
vaan makasi sängyssä ikuissaan ja mie en osannut auttaa oikein.
Ne tyypit ei purematta nielaise ja ovat tosi mukavia.
Yks keino on soittaa kriisikeskukseen / auttavaan puhelimeen jos tulee paha paikka ja
ajatus kiertää ympyrää. Sinne ei tarvia sanoa edes nimeään jos ei halua. Juttelet vaan siitä
mikä mieltä painaa.
Jos se kauppoihin tai muualle lähtö ahistaa kovasti niin koita tehä jotain ihan pientä
aluksi. Laita vaikka tavoite että tännään mie hitto soikoon meen kioskille ostamaan vaikka lehden.
Ei sinua siellä kukaan tuijota, varaa vaikka tasaraha valmiiksi käteen niin ei tarvia kun
mennä sinne, ottaa lehti,antaa raha ja kävellä takaisin. Siis mielellään kävellä ,
mutta juostakkin saa :o))) äläkä mene autolla, käveleminen tekee ihan hyvää.
Toinen tavoite , pieni semmonen, oisi kerran päivässä jutella ihan kelle hyvänsä.
Vaikka säästä. Vaikka naapurille. Sitten kun voimat ja rohkeus kasvaa niin huomaat
että voi vitsi olipas kiva jutella tuonkin kanssa.
Tuo öitten valvominen on paha juttu, sillon sitä tuntee olevansa yksinäisistä yksinäisin ja
murheelliempi kun aasi-Ihaa.
Ota vaikka se kioskilta ottamasi lehti käteen ja koita vähäksi aikaa keskittyä siihen.
Se uni saattaa tulla sitten ihan yllättäen siinä.
Sulla varmaan on telkkari ?
Miekin-joskus öitä valvoneena- katoin chattia ! Sitä tajuaa siinä että on muitakin yön
valvojia, että ei sitä ookkaan maailmassa ihan yksin vaikka se siltä tuntuukin.
Yksi mikä meille nais-immeisille on kauhean tärkeetä on se ulkonäkö tietysti.
Jonain päivänä voit lehden sijasta ostaa vaikka uutta shamppoota tai kynsilakan.
Heti tulee olo vähän paremmaksi eikä ne edes maksa paljon.
Eihän ne perimmäistä ongelmaa poista mutta on ainakin se on pikku askel eteenpäin.
Siitä se lähtee.
Kirjottelehhan kuulumisia tännekkin, kerro vaikka minkä lehden ostit .
Tällä ollaan , voimahalaus ja hymy sinulle
Kiitos kannustavista vastauksista. Pitää koittaa tehä jotain tosiaan vaikka jos pääsis ekaks eteiseen laittaan ulkovaatteita päälle. Että sitte vois koittaa mennä ulos. Tykkään lemmikeistä ja oon joskus aikoinani omistanukki sellasia. Tykkään käyä lemmikkikaupoissa kattomassa pieniä piipertäjiä. Jos yrittäisin mennä vaikka sellasesa käymään. Ennen ainaki tuli hyvä mieli siittä.
Oikiastaan haluaisinki itelle jonku lemmikin mutta ne on kuitenki eläviä olentoja ja vaatii paljo hoitua. En oo uskaltanu viimeaikoina ostaa sellasta ku mulle saattaa tulla sellasia ei vihti tehä mitään aikoja jolloin lemmikkikin jäis miehen hoijettavaks...
No kuitenki kiitti ja saa toki kirjottaa lisääki. kyllä mää täälä vielä hillun kahtelemasa näitä ku eipä oo muutakaan puuhaa...
Mene vaikka sinne lemmikkikauppaan! Tai tee ihan mitä tahansa, mistä saisit edes pientäkin iloa: musiikkia,radiota,telkkariohjelmia,lukemista,sanaristikoiden täyttelyä, käsitöitä, piirtämistä, maalaamista, kirjoittamista, ulkoilua, leipomista.... mitä tahansa. Vaikka sitten sitä netissä roikkumista jos ei muuta. Että menis ajatukset edes hetkeksi aikaa johonkin muuhun kuin siihen omaan ahdistukseen.
Sitä jos on paljon yksin, ja vain niiden omien ahdistavien ajatustensa kanssa, niin ne kasvavat suhteettoman suuriin mittasuhteisiin. Kiertävät samaa kehää ympäri ympäri ja joka kierroksella kasvavat kasvamistaan. Siksi olis hyvä, että olisi edes joku ulkopuolinen kanava, jossa puhua, jos ei ole ystäviä, sukulaisia, tuttavia tai muita empaattisia läheisiä, tai jos mieskään ei ymmärrä.
Itse käyn seurakunnan diakoniatyöntekijän luona juttelemassa, ja siitä on ollut minulle apua. En halua tuputtaa mitään, mutta sieltä voi myös kysyä, tekevätkö he kotikäyntejä. Omalla paikkakunnallani tekevät. He eivät lyö Raamatulla päähän tai yritä käännyttää, he ovat tottuneet kohtaamaan haavoittuneita ihmisiä ja kuuntelemaan. Monesti se jo auttaa.
Sinäkin olet taakankantaja. Lähde hakemaan apua ajoissa, ettet näänny taakkasi alle! Varaa aika lääkärille, tai jos paikkakunnallasi on psykiatrian poliklinikalla toimiva akuuttityöryhmä, soita sinne. Sieltäkin tehdään tarvittaessa kotikäyntejä.
On myös maksullisia auttavia puhelimia, esim. auttava puhelin 21-03 p. 09-10071, mielenterveysseuran "sos-puhelin" p. 010195202 ma-pe 9-6, la 15-6, su 15-22, mielenterveyden keskusliiton vertaistukipuhelin ma 10-15 puh. 03039292. Hintoja en tiedä, mutta kannattaa heti kysyä sitä, jos soittaa ettei tule yllätyksenä se maksullisuus.
Totta on se, että jokainen masentuu joskus. Mutta jos se jatkuu viikkoja, kuukausia, silloin se on jo sairaus. Jos ei pysty öisin nukkumaan riittävästi, se on jo hälyttävä merkki mikäli se jatkuu useita viikkoja. Sitä kun ei mikään korvaa, jos ei nukutuksi saa. Tai jos mistään ei saa enää iloa tai nautintoa. Olen vain maallikko, oikaiskaa joku jos olen väärässä. Kirjoitan kaiken tämän vain omasta kokemuksestani, jollain toisella voi olla aivan erilainen näkemys tähän sinun tilanteeseen.
Osallistukaa ihmiset, tähän keskusteluun! Sinulle, nuori nainen, jos sinua yhtäänkään helpottaa, kirjoita tänne palstalle, tai päiväkirjaan. Monesti jo kirjoittaminen selkiyttää ajatuksia. Lämmin ajatus sinulle!