Kaipaus

On ihmeellistä, kuinka tietyt ihmiset jäävät pyörimään mieleen ja toiset taas unohtuvat nopeasti. Kauniin tai sensuellin naisen kohtaaminen muistaa muutaman päivän, mutta pian muisto haalistuu ja painuu jonnekin mielen syövereihin.

Mutta niin ei tapahtunut Sinun kohdallasi. Tapasin tummahiuksisen nuoren kivannäköisen naisen, jonka sinisissä silmissä oli erikoinen lämmin hohde. Kapea, hymyilevä suun huulet oli kevyesti maalatut vaalealla huulipunalla. Pukeuduit pääosin mustiin, mutta asussasi oli valkoisia koriste-elementtejä, jotka toivat esiin persoonallisuuttasi.

Miksi sitten jäit mieleeni? Johtuiko se katseestasi, josta luin alitajuisesti jotain? Johtuiko se äänesi väristä?
En tiedä. Muistan vain kiinnittäneeni huomion silmiisi ja ajatelleen, kuinka nuorelta näytät. Mutta sitten ymmärsin, että se johtui siitä, että tunsin heti vetovoimaa ja olin sinua selvästi vanhempi. Havahduin, että miksi olin ajautunut sellaiseen ajatukseen, jossa vertasin ikääsi omaani?

Pakkasit ostoksiani ja arvioin että Sinun täytyi olla siinä 25-vuoden ikäinen. Kuin huomaamatta katseeni karkasi paitasi etumukseen, jossa kohoutumat erottuivat selkeästi. Nostit katseesi ja ojensit ostokseni. Tunsin jääneeni kiinni, mutta silmäsi hymyilivät kuin olisit tiennyt ja se olisi imarrellut Sinua.

Ja minun oli jatkettava matkaa ja sen jälkeen se alkoi – mieleni myrsky. Kohtaamisesi palasi uudelleen ja uudelleen mieleeni. Ja yritin pohtia järkiperäisesti, miksi Sinä?
Miksi juuri Sinä kaikista tuntemistani tai jopa vain ohimennen tapaamistani naisista? Miksi yhä toistuvasti nousit ennen nukahtamista mieleeni? Miksi hiivit monta kertaa päivässä muistuttamaan olemassaolostasi?
Ja kun olin rakentanut oman elämäsi vankalle kalliolle, niin yksi ainoa kohtaaminen sai sen vavahtelemaan.

Vai kertoiko se, että huolellisesti järjestetty elämäni oli kuitenkin ajautunut pisteeseen, jossa se odotti juuri sinunkaltaistasi naista saapuvaksi vai peräti juuri Sinua?
Enkä uskonut sellaiseen kohtaloon, jossa ihmisellä ei ollut mitään sananvaltaa. Uskoin valintoihin, jotka johtivat tiettyihin tuloksiin, mutta en saanut Sinua mahtumaan siihen maailmankuvaan.

Ja juuri siksi tunsin jumiutuneeni elämässä kuin odottamaan väliasemalle junan tuloa. Olin kiinni nykyisessä elämässäni ja saatoin melkein maistaa miltä elämäni kanssasi olisi. Miten vaipua intohimon hulluuteen ja juopua Sinusta; hengittää samaa ilmaa, koskettaa ihoasi ja tuntea kahden sielun yhdistyminen – antautua sille kaikelle, mitä se toi mukanaan.

Silti en voinut enää vaatia tai odottaa elämältä enempää, mitä se oli jo antanut. Mutta jos saisin viettää edes yhden intohimoisen yö kanssasi?
Mutta silloin sen pitäisi olla paljon enemmän kuin yksi yö ja kuulisin mielessäni koko ajan kellon sekuntien vähenevän. Miten välttää, ettei yhden yön vietto rinnastuisi vähäisempään mitä sen pitäisi olla? Koska sen pitäisi olla arvoltaan paljon, paljon enemmän.

Ajatukseni kiertävät kehää Sinusta Sinuun. Enkä ymmärrä, miksi niin on?
Se hiertää, mutta samalla myös voitelee. Yhtäkkiä maailma saa pelkästä olemassaolostasi vahvemman oikeutuksen. Se alkaa hohtaa ja sen värit erottuvat selvemmin.
Jossain alitajunnassa ymmärrän elämästä taas hieman enemmän.

Jonkin teorian mukaan elämä koostuu lukemattomista rinnakkaisista maailmoista, joissa kaikissa asiat ovat menneet hieman eri tavoin. Ja silloin sen lohdullisuus sulkee sisäänsä ajatuksen, että jossain tai useissa niistä jaat elämän kanssani.
Ehkä Sinä tunsit sen? Tai kuten ilmeistä, se on vain ajatus joka tuo lohtua.

Vedät minua puoleesi, mutta pelkään. En sitä, kuten joskus aiemmin, että et olisi kiinnostunut, vaan sitä että mitä kiinnostumisesi toisi mukanaan – muutoksen, kokonaisen uuden maailman mitä en osaa ennustaa.
Vai onko se pelkkää muutoksen pelkoa? Vai sitä mitä kaikkea mahdollista saattaisi tuoda lisää elämään – jotain niin suurta, etten pystyisi käsittelemään sitä? Niin paljon, että se olisi yhdelle miehelle liikaa?

Jos pystyisin muuttamaan menneisyyttä, niin haluaisinko tavata Sinua? Haluaisinko suistaa jäsentyneen maailmani radaltaan? Ja tuntea kuinka sekasorto järjestelee kaiken uudelleen? Upota silmiisi, janota huuliasi ja hengittää tuoksuasi kuin koukussa pyristelevä narkomaani?

Ja näiden kaikkien tunteiden pohjalla väreilee yksi sama perusväri – Kaipaus.
Sen ääni, sen sointi, on ja pysyy. Mutta ilman Sinua en kuulisi, näkisi, tuntisi sitä niin vahvana. En maistelisi sen melankolista aromia tai kuulisi sen kätkettyä suloista lupausta.
Tai en tuntisi samoin kuin istuessani joen rannalla kesäyönä hetkellä, jolloin yö vaihtuu aamuksi.

Ehkä juuri siksi pysyn kiinni hetkessä, jolloin tunnen sen? Ehkä siitä on vain liian kauan kun edellisen kerran tunsin sen? Ehkä siitä on liian kauan kun viimeksi tunsin ja elin? Ehkä tarvitsin Sinun tuomaasi kaipausta heräämään pitkästä unestani? Unesta, josta havahduin vasta nyt.

Ja kaipaus toimii tienviittana, oppaanani luoksesi…