Aloin saamaan paniikkityyppisiä oireita muutama vuosi sitten. Töissä alkoi tulla huimauskohtauksia, jolloin tunsin että en pysy pystyssä, tärisin, päälle muut klassiset oireet. Aluksi siihen ei liittynyt mitään häpeän tunteita. Kohtauksia ei ollut esim. vain yhtä päivässä vaan yhden kohtauksen laannuttua uusi saattoi alkaa heti. Kävin silloin lääkärissä, jossa otettiin veri- ym. kokeet, kaikki ok. Opamoxeja sain, lopetin yhden purkin jälkeen.
Oireet olivat päivittäisiä, ja pikku hiljaa, tai oikeastaan aika nopeasti ne levisivät myös töiden ulkopuolelle. En enää pystynyt käymään kaupassa, kulkea bussilla, tai edes kävellä kadulla ilman sietämättömän tukalaa oloa. Sosiaalisten tilanteiden pelko alkoi puskea voimalla päälle. Palaverit töissä muuttuivat helvetillisiksi, ja sitten jo pelkkä oleminen muiden ihmisten lähelläkään. Sitä ei voi kukaan ymmärtää jos ei ole kokenut itse. Huoleton elämäni oli vaihtunut pelkkään huolehtimiseen ja hallitsemattomaan pelkoon.
Ensimmäisen vuoden jälkeen tilanne hieman muuttui, em.oireiden tilalle/lisäksi tuli järjetön punastelu. Olin tulipunainen jo koto lähtiessä. Olin punainen pelkästä ajatuksesta. Häpeä alkoi nostaa päätään. Töissä ihmiset huomasivat sen kyllä. Vain alkoholin avulla saatoin palata ”normaaliksi” hetkeksi (siis vapaa-ajalla, ei töissä). Ei niin hyvä idea, kuten kaikki varmaan tietää. En tiedä mistä tuo häpeä oikein syntyy, mutta se on pysynyt kelkassa tähän päivään saakka.
Kelailin tuolloin elämääni, ja päätin tehdä hieman muutoksia. Irtisanouduin töistäni ja hain opiskelemaan. Pääsin sisälle ja aloitin viime syksynä. Opiskelut sinänsä ovat menneet hyvin harjoitteluineen päivineen, mutta minulla on suuria vaikeuksia olla luokassa, monta tuntia muiden ihmisten kanssa. Se vain ahdistaa jostain syystä. Niin mukavia kuin luokkatoverini ovatkin, osa heistä on pannut merkille punastumiseni ja ahdistumiseni. En syytä heitä mistään, mutta jotenkin otan itseeni joidenkin ihmisten katseet, ja/tai varsinkin hymyilyt ja supisemiset. Minut ja outo käytökseni on huomattu. Tämä on nyt sitten johtanut siihen, että punastumis-/paniikkikohtaus käynnistyy jo jonkun katseesta, joskus ei tarvita sitäkään, pelkkä oleminen luokassa riittää. Ja minua hävettää olla minä. Tiedän miten järjetöntä tämä on, eikä niin ”vakavaa”, mutta en vain mitenkään saa itseäni aisoihin.
Tämän kirjoituksen tarkoitus onkin pohtia tuota häpeän tunnetta. Se on naurettavaa, mutta niin totta. Juontuuko se lapsuudesta vai mistä, en tiedä. Vai pelkäänkö että paljastun, tai jotain sellaista. On tullut mietittyä kerran jos toisenkin. Saa esittää mielipiteitä ja omia kokemuksia. Onkohan se vaan mentävä päätohtorille, vai onko tätä mahdollista itse helpottaa.
Niin, ja itsestäni sen verran, että olen 3-kymppinen mies, en siis niin poika enää.
Oireet olivat päivittäisiä, ja pikku hiljaa, tai oikeastaan aika nopeasti ne levisivät myös töiden ulkopuolelle. En enää pystynyt käymään kaupassa, kulkea bussilla, tai edes kävellä kadulla ilman sietämättömän tukalaa oloa. Sosiaalisten tilanteiden pelko alkoi puskea voimalla päälle. Palaverit töissä muuttuivat helvetillisiksi, ja sitten jo pelkkä oleminen muiden ihmisten lähelläkään. Sitä ei voi kukaan ymmärtää jos ei ole kokenut itse. Huoleton elämäni oli vaihtunut pelkkään huolehtimiseen ja hallitsemattomaan pelkoon.
Ensimmäisen vuoden jälkeen tilanne hieman muuttui, em.oireiden tilalle/lisäksi tuli järjetön punastelu. Olin tulipunainen jo koto lähtiessä. Olin punainen pelkästä ajatuksesta. Häpeä alkoi nostaa päätään. Töissä ihmiset huomasivat sen kyllä. Vain alkoholin avulla saatoin palata ”normaaliksi” hetkeksi (siis vapaa-ajalla, ei töissä). Ei niin hyvä idea, kuten kaikki varmaan tietää. En tiedä mistä tuo häpeä oikein syntyy, mutta se on pysynyt kelkassa tähän päivään saakka.
Kelailin tuolloin elämääni, ja päätin tehdä hieman muutoksia. Irtisanouduin töistäni ja hain opiskelemaan. Pääsin sisälle ja aloitin viime syksynä. Opiskelut sinänsä ovat menneet hyvin harjoitteluineen päivineen, mutta minulla on suuria vaikeuksia olla luokassa, monta tuntia muiden ihmisten kanssa. Se vain ahdistaa jostain syystä. Niin mukavia kuin luokkatoverini ovatkin, osa heistä on pannut merkille punastumiseni ja ahdistumiseni. En syytä heitä mistään, mutta jotenkin otan itseeni joidenkin ihmisten katseet, ja/tai varsinkin hymyilyt ja supisemiset. Minut ja outo käytökseni on huomattu. Tämä on nyt sitten johtanut siihen, että punastumis-/paniikkikohtaus käynnistyy jo jonkun katseesta, joskus ei tarvita sitäkään, pelkkä oleminen luokassa riittää. Ja minua hävettää olla minä. Tiedän miten järjetöntä tämä on, eikä niin ”vakavaa”, mutta en vain mitenkään saa itseäni aisoihin.
Tämän kirjoituksen tarkoitus onkin pohtia tuota häpeän tunnetta. Se on naurettavaa, mutta niin totta. Juontuuko se lapsuudesta vai mistä, en tiedä. Vai pelkäänkö että paljastun, tai jotain sellaista. On tullut mietittyä kerran jos toisenkin. Saa esittää mielipiteitä ja omia kokemuksia. Onkohan se vaan mentävä päätohtorille, vai onko tätä mahdollista itse helpottaa.
Niin, ja itsestäni sen verran, että olen 3-kymppinen mies, en siis niin poika enää.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Taidat olla melkoisen yliherkkä ihminen. Onko sinut joskus nolattu, kun olet noin epävarma itsestäsi? Pää pystyyn. Ei kannata tarkkailla itseään liikaa, siitä vain ahdistuu. Nyt itsevarmuutta lujittamaan, olet ilmeisen lahjakas ihminen, opinnotkin sujuvat, miksi siis tunnet turhaa alemmuutta. Tämä nykyinen yhteiskunta suosii "kovanaamoja", heillä on naamio päällä, epävarmoja hekin taitavat olla. Rohkeuutta olla oma kelvollinen itsesi.
Kun oot jo noin kauan oireistasi kärsiny niin ehdottomasti kannattas mennä lääkärille
Kiitos viesteistänne.
Lääkärissä kävin silloin alussa, ja sen jälkeen vielä psyk. sairaanhoitajalla, joka oli kyllä aika yhdentekevää. Ensi kerran jälkeen hoitaja kysyi riittikö tämä vai haluanko vielä toisen ajan. Heh. Pyysin toisen ajan, jonka jälkeen se oli siinä. Sellasta se tuolla kunnallisella on.
Alemmuutta en myönnä tuntevani, ehkä ruumiini tuntee, tiedä sitä. Mutta tuota nolausta on tullut kyllä mietittyä, mieleen ei vain tule mitään niin radikaalia nolausta, joka olisi voinut näin vahvan muistijäljen mieleen jättää. Tai siten sellainen jälki on jäänyt lievemmästäkin kerrasta. Joitain sellaisia tilanteita tulee mieleen. Psykiatriassa usein usein puhutaan että tällaiset oireet johtuvat (tai voivat johtua) jostain lapsuudesa koetusta. Nyt kysymys kuuluukin, että jos sellainen tilanne lapsuudesta löytyy mikä näitä oireita aiheuttaa, niin mitä sitten tehdään kun sellainen tapahtuma on löydetty/määritelty. Siis miten terapoin itse itseäni =)