Minulla on kohta 13-vuotias tyttökissa äitini luona (jouduimme vaihtamaan kissojamme, koska hänen kollinsa ei jättänyt koiraa rauhaa). Tyttöni on nyt jonkin aikaa laihtunut todella paljon, syö aina välillä jotain ja käy koiran vesikupilla juomassa. Vessassa käy kyllä ihan normaalisti. Aloimme epäilemään munuaisia tai diabetesta. Veimme toissa päivänä eläinlääkäriin. Hänellä todettiin jotain maksassa ja hän sai lääkkeitä ja jotain ruokaa. On iso suru rinnassa tällä hetkellä. Olen viettänyt toistakymmentä vuotta yhteistä elämää hänen kanssaan ja nytkin käyn hyvin usein katsomassa tyttöäni äidin luona, aina miten työt sallivat. Olemme jo molemmat äidin kanssa valmistautuneet siihen että tyttöni ehkä elää viimeisiä hetkiä maan päällä. Mutta se on kova paikka. Joka kerta. Olen elämäni aikana luopunut kymmenestä eläimestä. Ja joka kerta se tekee yhtä kipeää. Suurin osa niistä aikuisiällä. Tämä nykyinen kolli joka minulla on on viimeinen eläin. Olen tehnyt sen päätöksen, elää hän sitten 2 vuotta tai 20. Hän on löytökissa joten ikää on vaikea arvioida. Täyttää seuraavaksi 2 tai 3 vuotta.
Täytyy vain ottaa päivä kerrallaan ja käydä katsomassa tyttöä. Hän tukeutuu minuun nykyään vielä enemmän kuin. Kutenkin hän jaksaa vielä leikkiä ja on hyvin kiinnostunut ympäristöstä eikä ole keltainen. Se tässä on postiivista.
Täytyy vain ottaa päivä kerrallaan ja käydä katsomassa tyttöä. Hän tukeutuu minuun nykyään vielä enemmän kuin. Kutenkin hän jaksaa vielä leikkiä ja on hyvin kiinnostunut ympäristöstä eikä ole keltainen. Se tässä on postiivista.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Luopumisen pelosta on vaikea päästää irti. Mutta elämä on luopumista, se ei helpota kerta toisensa jälkeen. Jokaisella ystävällämme ja läheisellämme, lemmikillä tai ihmisellä, on paikkansa elämänkaaressamme. Jos on onnea yhteisiä hetkiä on paljon, jos ne jäävät lyhyiksi, ovat ne sitäkin arvokkaampia.
Minä en ole menettänyt kuin yhden sukulaisen ja ensimmäisen kissani, ja molempien kuolema oli shokki. Ehkä vaarini kuolema pitkän iän jälkeen oli vielä jotenkin helpompi hyväksyä, kissapoikani kuoli yllättäen 8 vuotiaana nopean sairauden johdosta. Pahinta oli päätös joka juuri minun piti tehdä sen puolesta ettei pikkuiseni tarvinnut kärsiä. Vannoin etten minäkään enää ota uutta kissaa jäljelle jääneen mouruajan lisäksi. Toisin kävi, nyt on taas kissakaksikko lemmikkinä minulla. Olen oppinut menetyksieni myötä myös sen, että kaikkia rakastaa eri tavoin, ei välttämättä enempää kuin toista, mutta eri tavalla kuitenkin.
Voimia sinulle ja rakasta kissojasi niin paljon kuin voit! Ikävä ei helpota koskaan, mutta sen kanssa oppii elämään ja minulle se on arvokas tunne, arvokkaampi kuin viha, katkeruus tai pelko. Mitä suurempi ikävä, sitä suurempi rakkaus.
...hän olisi viimeinenn eläin elämässäsi???
Enpä oikein usko,sillä rakkaus eläimiin kestää yli nykyisen lemmikin kuoleman,niin itsellenikin on käynyt.
Vaikka nykyisen lemmikin kuolema tekee kipeää,niin seuraava lemmikki lohduttaa..
Niin minäkin ajattelen vaikka siskon kanssa yhteinen lemmikki kuoli hiljan...
Hei. Kyllä tämä nykyinen kollini joka on 2-3 vuotias on viimeinen lemmikkini. Kun hänestä aika jättää olen puolessa välissä 60 ikävuotta, joten on viisainta jättää viimeiseksi tuo kolli. Ei koskaan tiedä mitä sattuu ja kuinka paljon sairastelee itse. Ja hiekka on painavaa ja minulla ei ole autoa ja kauppoihin on matkaaa. Omasta mielestäni on järkevä päätös. Eikä eläkeläisellä ole niin paljon rahaa vuokran jälkeen. Rakastan eläimiä ja tulen rakastamaan koko loppuelämäni. Katselen eläinohjelmia televisiosta jne.
Tyttökissani joka oli sairaana ja josta kirjoitin alunperin ja joka täyttää 13-vuotta, on huomattavasti pirteämpi, syö todella hyvin. Ja on hyvin rakastava. Alan uskoa, että hän toipuuu. Kiitos lohduttavista vastauksistanne. Ja kaikkea hyvää elämäänne