Luin juuri äsken mielenkiintoisen kommentin eräältä psykologilta, joka hyvin totesi, että monet vanhemmat tekevät/puuhaavat kaikennäköistä (esim. kotityöt yms.) lastensa lähettyvillä, mutta eivät juuri koskaan lastensa kanssa leiki. Itse rupesin miettimään mieheni kanssa, että emme kumpikaan juuri muista, että omat äitimme olisivat ikinä leikkineet kanssamme juurikaan lapsena, vaan sen sijaan käyttivät kaiken aikansa aina siivoamiseen ja kaikkien mahdollisten ruokien tekemiseen itse. Rupesin miettimäänkin, kumpaa lapsi arvostaa enemmän; 1) äitiä, joka aina leikkii tarvittaessa hänen kanssaan? vai 2) äitiä, joka kyllä tekee kaikki ruoat ja hillot itse ja koti viimosen päälle tip top, mutta ei koskaan leiki lapsen kanssa? Olen itsekin huomannut, että niinä päivinä jolloin siivoan ja teen paljon ruokaa, lapsen kanssa leikkiminen jää todella olemattomaksi ja hän kyllä kärsii siitä. Olenkin nyt viime aikoina tehnyt enemmän ruokaa pakkaseen ja käyttänyt myös valmisruokia, koska uskon lapseni (kohta 1v) arvostavan enemmän hänen kanssaan olemista ja leikkimistä kuin että koti ja muu olisi viimoisen päälle kunnossa.
leikkimisestä
vzxvcxzvz
20455
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 20
Vanhimmat
osaa leikkiä. Eikä leikkiminen ole aikuisten hommaa.
Minulla on kolme lasta. Kun he olivat pieniä, hoidin heidät itse ja olin koko ajan heidän saatavillaan, keskustelin paljon heidän kanssaan, luin heille kunnes oppivat itse lukemaan, opetin heidät hiihtämään ja luistelemaan, liikuin paljon ulkona jne. Mutta en minä leikkinyt, en osannut.
Lapet leikkivät keskenään.
Koti ei ollut läheskään viimeisen päälle kunnossa. Olin kotiäiti, en taloudenhoitaja.
"eikä leikkiminen ole aikuisten hommaa", miten niin ei muka - eikös se ole yksi vanhemman tehtävistä? Jos on yksi lapsi, niin pitäiskö hänen antaa koko ajan vaan olla itekseen koska leikkiminen ei kuulu äidille ja isälle? Varsinkin alle 3-vuotias tarvitsee kyllä äitiä ja isiä välillä leikkimiseen! Tietysti lapsen pitää leikkiä myös itsekseen, mutta kyllä oma lapseni aika ajoin aina tulee luokseni, koska hänen kanssaan pitää mennä lattialle leikkimään tai ihan vaan menen makaamaan lattialle ja hän kiipeilee päälläni ja pelleilemme keskenämme :-)
olleet tyyliin kampaajaa,meikkaajaa yms eli lapsi saa värkätä ja äiti voi kattoa telkkaria tai olla koneella :):)
tai äiti pötköttää ja lapsi tekee äidin vartalon päälle peitoista vuoria ja koloja yms ötököille yms
väritämme värityskirjaa yhdessä,mutta en varsinaisesti osaa nukkeleikkejä tyylin "nyt se sanos sitä":):)
lapset 1v ja 3v ja heillä on aina tosi hauskaa kun äiti siivoaa ja pyykkää. Auttavat, leikkivät siinä lomassa omia siivousjuttujaan, kiljuvat imuria yms. ruokaa tehdään usein yhdessä. Leikkivät paljon keskenään, eivätkä edes tunnu kaipaavan minua mukaan paitsi joskus kahvia ja kakkua maistamaan, hippaa tai piilosta leikkimään. Vanhemmat voivat silloin tällöin leikkiä, mutta mitään viihdyttäjiä vanhempien ei tule olla.
sitten aina pitäisi meidän ainokaisen leikkiä?! Ikää tytöllä 2v ja 11kk ja osaa kaivata jo kaveria leikkeihin. Ja leikinkin mielelläni. Neito on hoidossa joinakin kuukausina vain vajaa 10 päivää,eli sitä kautta ei kaverien kanssa niin pääs leikkimään.
Minä teen kotihommat paljolti kun neito illalla nukkuu ja päivällä touhutaan ja leikitään paljonkin yhdessä. Sitä näkee itsekin maailmaa pitkästä aikaa lapsen näkökulmasta kun laskettelee hurjaa kyytiä pulkalla mäkeä tai konttaa kesällä maassa ihmeellisten ötököiden perässä;)
Ihan mainio asiahan se on, että osaat ja tykkäät leikkiä lapsesi kanssa.
Minä en yhtään jaksanut, se oli NIIIIIN tylsää. Sen sijaan ratkaisin ongelman kutsumalla meille lapsiperheitä kylään ja myös otin usein naapurin vekaroita hoitoon. Kyläilimme myös paljon.
Onneksi lapsi oli ja on edelleen sellainen luonteeltaan, että vaikka joukkuelajia harrastaakin, viihtyy myös yksinään. Sen sijaan saatoin tuntikaupalla kertoa hänelle höpsöjä keksimiäni satuja, lukea kirjoja tai laulella kanssaan. Oli/on myös paljon traditioita, joita noudatetaan viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Esim. perjantaipiknikki saunan jälkeen:D
Uskon, että perheillä on omat tapansa hoitaa yhteinen tekeminen lapsen kanssa, eikä sen toivottavasti tarvitse olla sitä leikkimistä, ollakseen hyväksi lapselle.
Ratkaisin pulman sillä että leikkikaverit tuli tehtyä lapsille.
Olin kymmenisen vuotta siskoani vanhempi ja silloin jotenkin suretti,kun ei hänellä ollut samanikäistä sisarusta.pikkuveljeni kanssa leikittiin yhdessä,ikäeroa kaksi vuotta ja leikit sujui hyvin.Kun pikkusisko pyysi leikkimään kanssaan,niin muistan jotenkin surkeana sen,kun menin mutta en kuitenkaan ollut niin tosissani teininä kuin neljän vanha pikkusisko touhuissaan.Ajattelin,että lapsen paras leikkikaveri on toinen lapsi ja omilla lapsilla olikin suht samanikäiset sisarukset leikkikavereina.
Nyt mummona kyllä innostun leikkimään ipanoiden kanssa jopa sillä innolla että lasten pitää toppuutella,että "tää on leikkiä vaan",etten uppoutuisi liikaa leikin syövereihin.
Totta varmaan on,että ei vanhemmat kovasti osallistu.Joskus olisi kyllä ihan opettavaista mennä mukaan ja siirtyä sinne lasten maailmaan.
Kiitti mielenkiintoisesta aloituksesta! Luulen, että lapsesi tulee arvostamaan sinua siitä, että olet hänelle äiti, joka oli paikalla kun lapsi tarvitsi sinua. Minua kyllä hieman huvittaa tuo psykologin juttu ja koko tämä curling-kasvatus, jossa vanhempien pitäisi tehdä ja osata kaikki, vaikkei kukaan siihen pystykään. Taitaa olla ihmiskunnan historiassa aivan ensimmäinen sellainen kerta, kun vanhemmilla on yleensä aikaa miettiäkään tällaisia ja ihmiskunta on vielä sentään pystyssä. Jos vähän ajatellaan aikaa taaksepäin: Lapsia on tullut niin paljon kuin äidin kroppa ja henki on kestänyt. Äidin aika on mennyt pienessäkin perheessä täysin siihen, että perustarpeet on tullut tyydytettyä, kun kaikki on pitänyt tehdä käsin ja alusta, ajatellaanpa sitä työmäärää! Jo pelkkä pyykin käsinpesun ajattelu hirvittää. Lapset ovat ihmiskunnan historiassa olleet työvoimaa heti kynnelle kyetessään, eikä mitään viihdytettäviä pikku lemmikkejä, kuten nykyään. Kannattaa lukea esim. Kaari Utrion kulttuurihistoriallisia teoksia, niin asiat saavuttavat oikeat mittasuhteet.
Meillä oli iso perhe ja äidin aika meni koti- ja pihatöihin. Äidillä ei meilläkään ollut koskaan aikaa eikä voimia leikkimiseen kun teki lakkaamatonta työtä. En koskaan jälkeen päin ole kuullut, että kenenkään muunkaan äiti tai isä olisi "leikkinyt" lasten kanssa. Silti meistä on tullut aivan täyspäisiä kansalaisia ja veronmaksajia, ehkä sitkeämpiä ja pitkäjännitteisempiä kuin nykylapsista, joiden pitää saada kaikki, heti, mulle, ilmaiseksi ja joille silotellaan ja pureskellaan kaikki valmiiksi ettei lapsen vain tarvisi pettyä tai yrittää tai hoksata mitään. Eikä ennen ollut masennuksia ja rikollisuutta, psyykkisiä ongelmia lainkaan kuten nykyään.
Olisi pidetty aika outona, jos äiti olisi leperrellyt ja pukenut barbeja ym ja päristellyt pikkuautoilla ja koko muu koti olisi "räjähtänyt". Olisi varmaan sukulaiset toimittaneet hoitoon. =))) Äidit kyllä tekivät esim. nukenvaatteita ja isät puusta leluja ja harrastusvälineitä muun "oikean" työn kuten ompelemisen ja nikkaroinnin ohella (jotka siis hyötytyötä, eikä mitään vapaaehtoisaskartelua), mutta jättivät leikkimisen lapsille. Mielestäni aikuinen vaan pyrkii ohjailemaan lapsia leikissäkin, ei aikuinen voi päästä lapsen mielikuvitukseen sisään.
Olen sitä mieltä, että perusturvan, läheisyyden ja läsnäolon antaminen on lapselle olennaisinta.
Minulla ei ole lapsia, mutta olen ihmetellyt näkyä leikkipuistoissa:
Lapsi leikkii yksin hiekkalaatikossa ja vanhempi seisoskelee vieressä a)tekemättä mitään b)puhuen puhelimeen c) puhuen kaverille.
Toisaalta olen huomannut, etteivät monet edes jutustele lastensa kanssa, kun työntävät niitä esim. kärryissä. Itse juttelen koko ajan jopa lemmikkieläimilleni.
Itse olen ollut välivuotenani harjoittelujaksolla päiväkodissa, jossa leikin lasten kanssa kaikenlaista: pyöritin hyppynarua, tein lumiukkoja, rakensin majoja, pelasin pelejä sekä tietysti leikin hippaa ja polttopalloa! Kakarat tykkäsivät ja minä tykkäsin.
Mikä jäykkyys ihmisiin sitten menee, kun he saavat lapsia? Lasten kanssa kuuluu viettää aikaa. Pelkkä fyysinen läsnäolo ei sitä mielestäni ole.
Kirvoitit mielen ajattelemaan asiaa. Sanoit että "Lasten kanssa kuuluu viettää aikaa".
Niin kuuluu minunkin mielestäni. Mutta sinulla ei itselläsi ole lapsia, ja olet viettänyt aikaa ja leikkinyt lasten kanssa vain työaikanasi. Ajattelin vaan äitinä, että vanhemmuus ja sen tuoma työ ei lopu tietyllä kellonlyömällä, vaan on yleensä ympärivuorokautista huoltoa, puuhaa ja päivystystä, jolloin ei voi millään olettaa että voi keskittyä lapseen joka sekunti. Asiat täytyy hoitaa joskus lasten läsnäollessakin ja priorisoida jutut tilanteen mukaan. Lapsia ei voi laittaa varastoon odottamaan siksi aikaa kun on vietävä arkea eteen päin ja kohdattava vaikeita asioita.
"Mikä jäykkyys ihmisiin sitten menee, kun he saavat lapsia?"
Jotkut ovat tietysti jäykkiä luonnostaan. Mutta ehkä vanhempia vaivaa välillä myös väsymys ja apaattisuus, kun tulee vastoinkäymisiä ja kriisejä. Ne eivät katoa vaikka on lapsiakin, eikä elämää ja sen vaikeuksia voi aina kiertää ja estää. Joskus lasten ja varsinkin parisuhteen mukana näyttää tulevan pelkkiä murheita erilaisissa muodoissa, joten ei se vanhemmuus ole oikeasti mitään ruusuilla tanssimista vaan joskus raakaa selviytymistä ja hengissä pysyttelemistä. Luepa näiden muiden forumin juttuja, niin tajuat asian paremmin, esim, väsymys ja masennus, lasten sairaudet, isien jutut, yh-forum, uusperhe ym.
Ehkä se jäykkyys on hetkittäistä ja tunnetiloja ja tilanteita mahtuu päivään monenmoisia. Eli havaintosi on vain kapea siivu perheen arkea, johon kuuluu kuitenkin ehkä sitä mukavaa touhuamista ja muut positiivista lasten kannalta.
Tietysti on monenlaisia vanhempia varustettuna erilaisilla resursseilla, eikä täydellistä äitiä ja isää ole olemassakaan. Omat rajoitukset huomaa vasta sitten kun on niitä omia lapsia, ja osaa antaa vajavuuksia anteeksi myös muille, kun huomaa että ei kykene itsekään mihinkään ideaalivanhemmuuteen. Itsekin voi uupua ja väsyä ja sairastua. Elämään mahtuu niin paljon.
Tuo on minustakin tärkeä asia että lapsen kanssa pitää puhua ja jutella, eihän vuorovaikutus, puhe ja kieli muuten kehity.
Äh. Kyllä aikuiseltakin mielestäni sentään sen verran löytyy vielä luontaista leikkimielisyyttä ja mielikuvitusta, ettei ole kynnys eikä mikään rakentaa vaikkapa lapselle hiekkalinnaa siellä hiekkaloodalla, kun kerran sinne asti on lapsen kanssa jo vaivautunut.
Ymmärrän kyllä, että vanhemmat tarvitsevat sitä omaakin aikaa, mutta kai silloin voi leikkiä lapsen kanssa, kun on varta vasten viettämässä aikaa hänen kanssaann (esim. siellä leikkipuistossa) omaa aikaa kyllä saa lähtemällä muualle ilman lasta tai olemalla rauhassa kotona, kun toinen lähtee jonnekin lapsen kanssa (olettaen toki, että vanhempia on kaksi.
Toki itsekin olin päiväkotiharjoittelussani useimmiten väsynyt. Todella raskasta työtä, varsinkin kun kokemusta lapsista ei muuten ollut yhtään. Lisäksi työasiat seurasivat aina kotiin asti: milloin surin erään FAS-lapsen surkeita kotioloja, milloin taas diabeetikkolapsen edellisen päivän huonoa vointia. Leikki kuitenkin aina kummasti katkaisi sitä komentamisen, huolen ja kasvattamisen täyteistä työpäivää.
Jos aikuisella vain on mielikuvitus ja kyky heittäytyä tekemään jotain kiva ja luovaa, niin kyllä väitän leikin lapsen kanssa olevan vain kivaa aikuiselle itselleenkin. Ei leikin tarvitse loppua aikuisuuteen.
Terveisin
24-vuotias yliopisto-opiskelija, joka rakastaa pulkkamäkeä, Sims-peliä, kaikenlaista rakentelua, nostalgisointia omilla vanhoilla leluilla, lumisotaa, sekä hippa- ja polttopallo -tyyppisiä vauhdikkaita ulkoleikkejä.
Kiitos kommentistasi!
"Toki itsekin olin päiväkotiharjoittelussani useimmiten väsynyt."
No sitten voit kuvitella, kuinka väsynyt voi olla esimerkiksi juuri se yksinhuoltaja valvottuaan muutaman vuorokauden korvatulehduspotilaan tai koliikkivauvan kanssa ja terveetkin lapset ja koululaiset pitää hoitaa siinä sivussa harrastuksineen ja koulutehtävineen. Tosielämässä on muutkin rasitteet kuin ne lapset, eikä se pääty kello 16.00, jolloin saa lähteä hengähtämään. Ja jos on erityislapsia, niin elämä on vielä kuormittavampaa. Enkä nyt ollenkaan puhu siitä "omasta ajasta", vaan siitä arkielämästä, mitä sinäkin olet siellä laatikolla nähnyt. Joskus siihen nurinpäin olevalle naamalle löytyy hyvä selitys. =)))
"Lisäksi työasiat seurasivat aina kotiin asti:"
Sanos muuta! Kun sillä yksinhuoltajalla voi olla vielä ne työasiatkin kotiin viemisiksi sen lisäksi, että siellä on ne pikku potilaat, joista pitää huolehtia. Kuten myös pyykistä, ruuasta, lääkityksestä, kuskaamisista jne. Ja hätä lasten hyvinvoinnista, joka menee kaiken edelle. Voin omakohtaisesti koettuna kertoa, että silloin on "leikki kaukana" kun ei meinaa itse pysyä tajuissaan ja organisointikaavailut kaatuvat yksi toisensa jälkeen. Mielikuvitus ei oikein laukkaa silloin, kun arki on pelkkää selviytymistaistelua.
On kyllä tosi kivaa lapsille, että on tuollaisia energisia ihmisiä, jotka jaksavat leikkiä ja leikittää lapsia hoitopaikassa, nuori ja lapseton varsinkin jaksaa. Siksi minäkin vein lapset päiväkotiin, jotta he saisivat virikkeitä kaltaisiltasi kun kotiin tullessa on kotikaaos odottamassa eikä siinä juuri leikit käy mielessä :)
On se hyvä, ettei sitä nuorena ja lapsettomana tiedä millaista pinnaa vanhemmuus vaatii. Jäisivät monet lapset syntymättä. :)
terveisin eräs äiti ja VTM, joka rakastaa 5 tunnin yöunia. =)
Toki ymmärrän yksinhuoltajuuden ongelmat. En kuitenkaan viestilläni tarkoittanut, että haluaisin ruveta kilpailemaan, kummalla on kiireisempää ja rankempaa. Lisäksi pisti vähän silmään tuo "kyllä sitä nuorena ja lapsettomana jaksaa, mutta odotas kun sinulla on lapsia, niin tiedät mitä väsymys on" -asenne.
Ollessani harjoittelussa minulla ei todellakaan ollut vapaa-aikaa. Aamulla herätessäni luin aina tunnin pääsykokeeseen, työpäivän jälkeen lähdin yleensä avoimen yliopiston luennoille, illalla tullessani kotiin tartuin jälleen pääsykoekirjoihin ja luin kahteen asti yöllä. Aamulla heräsin väsyneenä lähteäkseni töihin täyteen ahdettuun päiväkotiin, jossa kirkuvien ja hankalienkin lasten kanssa oli oltava koko päivä kärsivällisenä ja energisenä. Lisäksi kalvoivat jatkuva huoli ja paine tulevasta: pääsenkö yliopistoon, miten vähillä rahoilla joudun opiskeluaikoina elämään, millaista on muuttaa satojen kilometrien päähän lapsuudenkodista paikkaan jossa ei tunne ketään, miten selviän siitä että tulen näkemään ystäviäni jatkossa vain jouluisin ja saanko opiskelukaupungissani kavereita?
Nykyisin elämäni on melko hektistä. Paljon kavereita on, mutta heille ei juuri jää aikaa. Päivät menevät yliopistolla, illat tässä koneella vääntäessä esseitä ja lukiessa tentteihin. Usein hommat venähtävät pitkälle aamuyöhön asti. Valtio haluaa pitää opiskelijat niin köyhinä, ettei ruokavaliokaan ole hääppöinen. Rahat jatkuvasti vähissä, vaikka käyn aina kaiket kesät töissä. Viikot ja viikonloput ovat oikeastaan samanlaisia, koska viikonloputkin menevät tässä koneella työskennellessä. Lomaa ei ole koskaan, sillä kesät menevät tienatessa ruokarahaa. Lisäksi humanistimaisterin tulevaisuus pätkätöineen näyttää erittäin epävarmalta. Siinä sitten puurrat jaksamisen äärirajoilla, kun samalla ministeriöiden työryhmät pohtivat keinoja, miten opiskelijan elämästä voisi tehdä entistäkin vaikeampaa, että varmasti voisimme palaa loppuun.
Tämä tilitys siksi, ettet mene olettamaan, että vain lapsen hankkineet ja nuoruusiän ohittaneet tietävät väsymyksestä, kiireestä ja huolista. Kyllä me tiedämme, koska elämme jatkuvasti kaiken sen keskellä.
Kiitos vastauksestasi. On mukava kuulla, että jaksat kiinnostua lapsista ja antaa vieraille lapsille paljon, vaikka sinulla on niin paljon paineita. Ilman sinunlaisiasi oltaisiinkin pulassa. Varsinkin minä tunnen syvää kiitollisuutta siitä, että joku muu jaksoi leikkiä ja olla iloinen omieni kanssa. En mitenkään halua väheksyä kiireitäsi. Siitä kiireestä jää vain pois se omista lapsista huolehtiminen, joka ei ole - katsottiinpa sitä mistä päin vain - ammatinvalintakysymys, jonka voi kovan paikan tullen perua. Toivottavasti sinä et saanut minun käsityksestäni sellaista kuvaa, että elämä lasten kanssa on pelkkää helvettiä =). Eihän se toki niin ole, mutta ne äitien iloiset leikit ja ilmeet voivat olla tosiaan hieman katkolla joskus. =))) Nyt sitä jaksaa taas nauraa ja olla iloinenkin. Aikansa kutakin ja kaikki kurjakin loppuu joskus, näin haluaisin lohduttaa päättymättömiltä tuntuvien opintojen keskellä ponnistelevaa opiskelijaakin.
Tiedän todella hyvin yliopisto-opiskelijan elämän. Valmistuin neljä vuotta sitten. Muistelen kauhunsekaisin tuntein (nyt kun on elämä helpottunut todella paljon) joitakin vaikeuksia, suurinta osaa ei viitsi edes muistella. Olin varmaan aika hirviö tuohon aikaan. Oli pakko alkaa opiskella, koska olin ollut niin pitkään työtön. Koville otti, mutta kannatti.
Olin niin stressantunut gradunteon aikaan, että purin hampaitani yöllä poikki, kun samaan syssyyn kaatui nämä lapsenhoitojutut. Olin siis yh-opiskelija. On aivan törkeää, miten valtiovalta suhtautuu opiskelijoihin, tappelin asioista Kelan kanssa tosi hartaasti. Keppiä antamalla ajetetaan opiskelijat vielä suurempiin vaikeuksiin, ei ihme että YTHS:n psykiatrin mukaan mielenterveyspalvelujen käyttö on lisääntynyt 2000-luvulla 56% ja opiskelijat hakeutuvat hoitoon yleensä gradua tehdessään.
Sain itse suurimman avun ja helpotuksen omilta ohjaajiltani - he lohduttivat minua sanomalla, että gradua ei kannata ottaa liika vakavasti, eikä kuulemma vielä väitöskirjaakaan. Tämän olen yrittänyt pitää mielessäni myös nyt, kun olen pätkämaisteri ja jatko-opiskelija. =) Suurin vaikeus itselläni oli ainakin se, että kuvittelin gradun olevan elämää isompi asia ja vaatimukset oli itsellä sen mukaiset. Ja niistä tulee pelkkää hyllyntäytettä, joita kukaan ei lue.
Toivotan sinulle jaksamista siihen opiskelijan arkeen!
En yhtään epäile, etteikö sinulla olisi rankkaa - olen itsekin opiskellut yliopistossa (nyt teen väitöskirjaa), ollut monessa työssä yhtä aikaa jne. vuosikaudet ja kyllähän se oli myös väsyttävää, MUTTA voin nyt itse äitinä sanoa, että mikään ei ole ainakaan itselleni ollut niin rankkaa kuin pienen vauvan ja lapsen hoitaminen! Kun oli töissä ja opiskeli, niin oli kuitenkin aina iltaisin usein jonkun verran omaa aikaa ja pääsi vapaasti liikkumaan jne. mutta lapsen kanssa sitä on niin kuin tekisi jatkuvaa yö- ja päivävuoroa ilman vapaapäiviä tai vapaata iltaisin. Itsekin ajattelin samoin kuin sinä ennen lasta, mutta nyt olen kummasti ruvennut ymmärtämään muitakin äitejä.
Juu, ehkä minäkin loukkaannuin turhan pienestä. Näin stressaavina aikoina sitä vain suutahtaa kaikesta, jonka vain vähänkin voi ajatella viittaavan "opiskelijan vielä huolettomaan arkeen". Turhan vakavasti meikäläiselläkin on taipumus ottaa kaikki: kandinseminaarissamme ainakin puolet porukasta piti tutkielmaa elämääkin suurempana hommana ja yksi toisensa jälkeen pillahtelimme itkuun ohjaavan proffan vastaanotolla. Seminaarin loputtua saimme proffalta sähköpostia, jossa hän suri sitä, miten vakavasti näytämme ottavamme pienen tutkielman, ja kehotti rentoutumaan. No, siinä vaiheessa kevättä huoli kesätöistäkin painoi monella varmasti päälle, joten kaikki se itku ei johtunut varmaankan pelkästä kandintutkielmasta. Odotan kuitenkin mielenkiinnolla ensi syksynä alkavaa graduseminaaria.
Olen myös nähnyt, että lapsia hankkivat opiskelijat ne vasta huonoimmassa asemassa ovatkin. Ystäväni perheessä vietetään toisinaan viikkoja, jolloin vanhemmat yksinkertaisesti eivät syö paljon mitään oikeaa ruokaa tai vetävät vanhoja nakkeja, että heidän lapsensa voisivat syödä kunnolla. Jokin vuosi sitten aiottiin myös poistaa päivähoidosta nollamaksuluokka. Mitenköhän asiaa ajavat henkilöt oikein kuvittelivat opiskelijoiden pääsevän luennoilleen yms, jos lapset eivät voi olla hoidossa?
Usein todellakin tuntuu siltä, ettei tähän kasvavien elintasoerojen maahan kannata tehdä yhtäkään lasta.
itse graduni vasta kun lapset olivat jo isoja, ja nyt teen laiskasti väikkäriä kahden työn ohella. Elämässäni on ollut vain yksi elämää suurempi asia, kolme lastani. Vieläkin he ajavat ohi kaikesta muusta.
Elämä pitää elää niin kuin lukisi hyvää kirjaa, eikä kurkistella etukäteen loppuratkaisua. Vanhemmat ja kokeneemmat ihmiset sanoivat minullekin, että vauva-aika menee nopeasti ohi ja sitä tulee ikävä, että gradu on vain yksi kirjoitelma muiden joukossa etc., mutta onneksi onnistuin silti elämään nekin vaiheet melko täydellä tunneskaalalla. Totta kai se tuntuu nyt lapselliselta, mutta niinhän se olikin.
Mistään ei ole mitään takeita, kaikki on ohimenevää. Tämä hetki on täsäs, eläkää täysillä.
Kyllä tuossa varmasti on perää. Lapsen näkökulmasta leikki on kaiketi sitä intensiivisintä, aidointa ja eniten juuri hänet huomioivaa yhdessäoloa. Olemista lapsen kanssa lapsen omilla ehdoilla, hänen maailmassaan, niin että lapsi on itse tärkeä aktiivinen tekijä. Pienen lapsen voi olla vaikea käsittää että keittiössä hääräävä tai imurin kanssa ympäri kämppää suhaava vanhempi tekee noita asioita juuri lapsen vuoksi ja lasta varten, jos lapsi itse kaipaa tulla huomioiduksi ja ymmärretyksi. Ja tuskin sen leikin pienen kanssa aina niin vaativaa tarvitsee olla. Lapsestahan voi olla huippuhauskaa vaikka juuri tuo lattialla myllääminen josta joku kertoi; pääasia kaiketi on se että aikuinen antaa aikaa ja on aidosti läsnä lasta varten.
On lapsen ja vanhemman yhdessäoloa ja on leikkiä. Näitä ei pidä automaattisesti niputtaa yhteen.
Jääkö lapsi jotenkin vajaammalle huomiolle, jos hänen kanssaan ollaan paljon muuten, mutta äiti tai isä ei erityisemmin leiki lapsensa kanssa?
Pitäisikö vanhemman, joka ottaa lapsensa mukaan kotitöihin leikinomaisesti, ulkoilee lapsensa kanssa (aktiivisesti, ei vain omaan kännykkäänsä puhuen), lukee kirjoja ja laulaa lapsen kanssa jne. tuntea nyt pistos sielussaan, koska ei varsinaisesti leiki lapsen kanssa.
Mielestäni ei. Enemmän olen huolissaan siitä, etteivät vanhemmat enää ota lapsiaan mukaan kodin askareihin, vaan antavat näiden kököttää pelikoneillaan ja touhuta omiaan. Sitten kasvaa näitä 15-vuotiaita, jotka eivät osaa perunaa kuoria. Ja mitä tapahtuu kun nämä lapset itsenäistyvät omiin asuntoihinsa tai menevät työelämään? Jokin aika sitten uutisoitiin nuorista, joilla ei työnantajien mukaan ole edes peruskäsitystä työelämän pelisäännöistä, tullaan ja mennään kuten huvittaa, vastustetaan esimiestä kun tämä antaa työtehtävän jne. No oho mikä yllätys...
Leikki on parhaimmillaan lapsen / lasten omaa toimintaa, jossa aikuisella on korkeintaan avustajan rooli. Leikin kautta lapsi käsittelee asioita ja leikki on lapsen omaa aikaa tehdä itse olemisensa säännöt. Leikkiä on siis syytä kunnioittaa ja mahdollistaa se, muttei ottaa aikuisena suorittajan roolia siihenkin maailmaan.
Niin ja ei pidä niputtaa liian tiukasti leikkiä ja leikillisyyttä. Aikuinen voi olla leikillinen, kertoilla hassuja tarinoita ja tarjoilla lapselleen kaikenlaisia huumorin kukkasia vaikka arkisen puuhailun lomassa. Leikkimielisyyttä elämään mahtuu aina, oli varsinaista leikkiä tai ei, tämän tietävät kaikkien humoristien lapset.
Kirjoitit juuri kuten minäkin asiasta ajattelen.