Olen 25v normaalisti elämäniloinen ja positiivinen korkeasti koulutettu nainen. Opiskellessani kaukana kotipaikkakunnalta sain v. 2004 jonkinlaisen paniikkikohtauksen, joka lamaannutti minut. Ajattelin päiväkausia sitä, mitä se oli ja "apua, jos se ei menekään pois". Matkustin toipumaan kotipaikkakunnalleni ja siellä olo seuraavan kuukauden kuluessa parani. Palasin n. kuukauden jälkeen opiskelupaikkakunnalleni ja kaikki sujui muistaakseni ihan ok, vaikka paluu hieman pelottikin. Tämän jälkeen olen joka vuosi kärsinyt pariviikkoisia jaksoja samanlaisesta tunteesta, mutta nämä jaksot eivät ala tästä v. 2004 koetusta tunnistamattomasta paniikista, vaan siitä, että muistelen tuota tapahtunutta ja edellisiä jaksoja. Kun erehdyn ajattelemaan ja muistelemaan näitä tunteita, jumiudun niihin ja "ajattelen koko ajan sitä mitä ajattelen". Tavallaan vahtaan ajatuksiani, "äsken ajattelit jotain muuta, mutta nyt taas palasit tähän, voi ei". Nämä jaksot ovat kestäneet yleensä max. 3 viikkoa ja lopulta ajatukseni ovat palanneet raiteilleen ja olen taas ollut oma energinen itseni. Tähän olen päässyt yrittämällä keskittyä arkipäiväisiin asioihin ja lopulta olen huomannut, että "nyt menee paremmin, en ole ajatellut sitä 'mörköä' varmaan tuntiin" ja tämä on edelleen parantanut oloa.
Edellinen tällainen "ajatuksen jumittumisen" jakso oli vuosi sitten ja toivoin, ettei seuraavaa tulisi. Kävin tuolloin työpaikkalääkärillä, joka määräsi minulle serotoniinilääkettä (Sertralin ratiopharm). En tiedä auttoiko lääke vaivaani varsinaisesti lainkaan, vai paraninko ihan ajatuksia "normalisoimalla". Tämän jälkeen elin mukavan loppuvuoden 2009, sisustin innoissani ja odotin ensimmäistä oman alan työpaikkaa tutkijana.
Mutta sitten maailma romahti taas. Nyt helmikuun lopussa eräänä iltana muistelin edellisiä jaksojani ja pelästyin, ajatus jäi päähäni taas kiertämään ja tunne taas paheni pahenemistaan. Vaikka yritin keskittyä asioihin, niin tämä "aivojeni vartija" asettui taas paikoilleen ja jäi vahtaamaan ajatuksiani. Tämä kuulostaa ihan hullulta, mutta tarkoitan tällä sitä, että tiedostan ja "kuulen" koko ajan mitä ajattelen, ja se ahdistaa. Olen yrittänyt päästä tästä taas toimimalla mahdollisimman normaalisti, jotta alkaisin taas keskittyä arkisiin asioihin, mutta tämä tunne on ympäröinyt minut niin, etten pysty ajattelemaan juurikaan muuta kuin sitä että "sinulla on nyt se". Mihin tahansa katsonkin, tiedostan vain nämä ajatukseni. Kun luen lehteä, niin ajattelen vain, etten pysty keskittymään ja syventymään uutisten maailmaan, vaan ajattelen vaan sitä, etten pysty. Toisaalta en ajattele silloin tavallaan mitään, kun ajattelen tätä asiaa. Nukkumaan mennessäni ja sulkiessani silmät tuijotan tavallaan "tyhjyyteen". Ainoastaan oikeastaan silloin, kun puhun esim. työkavereideni kanssa, huomaan että pystyn kyllä kertomaan asioista "luonnollisesti", enkä siten, että ajattelisin koko ajan "sana sanalta" mitä olen kertomassa. Tuolloin ajatus ns. lentää normaalisti. Ajatusten ja tunteiden kuuluisi tulla ja lentää normaalisti yksin ollessanikin, eikä niin, että tiedostan koko ajan, mitä ajattelen tai lähinnä siis, etten pysty ajattelemaan normaalisti. Hyvä esimerkki tästä on esim. se, että normaalitilanteessa teet jotain muuta ja päässäsi soi jokin kappale, vaikka koko päivän. Et silloin varsinaisesti ajattele ja keskity tuohon kappaleeseen, se vain soi jossakin taustalla. Minulla lähes kaikki ajatukset kärjistyvät, ja se ahdistaa ja masentaa.
Ennen en ole koskaan jämähtänyt tähän tunteeseen ja ajatusten kehään näin pahasti. Jämähtäneisyys masentaa ja minulla on kaikki masennuksen muut oireet paitsi omanarvontunnon aleneminen. Aamuyöllä herääminen on kamalaa, koska silloin pyöritän näitä samoja kysymyksiä päässäni tunnista toiseen, sydän hakkaa ja maha menee sekaisin.
Onko kellään samantyyppisiä kokemuksia? Miten olette päässeet irti tästä noidankehästä? Minäkin olen aina ennen päässyt, mutta nyt tuntuu että olen ihan jumissa. Haluan oman iloisen, lennokkaasti ja luovasti ajattelevan, järkevän ihmisen takaisin. Tulevaisuus pelottaa. Katsotaan mitä psykiatrikin sanoo, aika on varattuna ensi torstaille.
Kiitos niille, jotka jaksoivat lukea!
Edellinen tällainen "ajatuksen jumittumisen" jakso oli vuosi sitten ja toivoin, ettei seuraavaa tulisi. Kävin tuolloin työpaikkalääkärillä, joka määräsi minulle serotoniinilääkettä (Sertralin ratiopharm). En tiedä auttoiko lääke vaivaani varsinaisesti lainkaan, vai paraninko ihan ajatuksia "normalisoimalla". Tämän jälkeen elin mukavan loppuvuoden 2009, sisustin innoissani ja odotin ensimmäistä oman alan työpaikkaa tutkijana.
Mutta sitten maailma romahti taas. Nyt helmikuun lopussa eräänä iltana muistelin edellisiä jaksojani ja pelästyin, ajatus jäi päähäni taas kiertämään ja tunne taas paheni pahenemistaan. Vaikka yritin keskittyä asioihin, niin tämä "aivojeni vartija" asettui taas paikoilleen ja jäi vahtaamaan ajatuksiani. Tämä kuulostaa ihan hullulta, mutta tarkoitan tällä sitä, että tiedostan ja "kuulen" koko ajan mitä ajattelen, ja se ahdistaa. Olen yrittänyt päästä tästä taas toimimalla mahdollisimman normaalisti, jotta alkaisin taas keskittyä arkisiin asioihin, mutta tämä tunne on ympäröinyt minut niin, etten pysty ajattelemaan juurikaan muuta kuin sitä että "sinulla on nyt se". Mihin tahansa katsonkin, tiedostan vain nämä ajatukseni. Kun luen lehteä, niin ajattelen vain, etten pysty keskittymään ja syventymään uutisten maailmaan, vaan ajattelen vaan sitä, etten pysty. Toisaalta en ajattele silloin tavallaan mitään, kun ajattelen tätä asiaa. Nukkumaan mennessäni ja sulkiessani silmät tuijotan tavallaan "tyhjyyteen". Ainoastaan oikeastaan silloin, kun puhun esim. työkavereideni kanssa, huomaan että pystyn kyllä kertomaan asioista "luonnollisesti", enkä siten, että ajattelisin koko ajan "sana sanalta" mitä olen kertomassa. Tuolloin ajatus ns. lentää normaalisti. Ajatusten ja tunteiden kuuluisi tulla ja lentää normaalisti yksin ollessanikin, eikä niin, että tiedostan koko ajan, mitä ajattelen tai lähinnä siis, etten pysty ajattelemaan normaalisti. Hyvä esimerkki tästä on esim. se, että normaalitilanteessa teet jotain muuta ja päässäsi soi jokin kappale, vaikka koko päivän. Et silloin varsinaisesti ajattele ja keskity tuohon kappaleeseen, se vain soi jossakin taustalla. Minulla lähes kaikki ajatukset kärjistyvät, ja se ahdistaa ja masentaa.
Ennen en ole koskaan jämähtänyt tähän tunteeseen ja ajatusten kehään näin pahasti. Jämähtäneisyys masentaa ja minulla on kaikki masennuksen muut oireet paitsi omanarvontunnon aleneminen. Aamuyöllä herääminen on kamalaa, koska silloin pyöritän näitä samoja kysymyksiä päässäni tunnista toiseen, sydän hakkaa ja maha menee sekaisin.
Onko kellään samantyyppisiä kokemuksia? Miten olette päässeet irti tästä noidankehästä? Minäkin olen aina ennen päässyt, mutta nyt tuntuu että olen ihan jumissa. Haluan oman iloisen, lennokkaasti ja luovasti ajattelevan, järkevän ihmisen takaisin. Tulevaisuus pelottaa. Katsotaan mitä psykiatrikin sanoo, aika on varattuna ensi torstaille.
Kiitos niille, jotka jaksoivat lukea!
Vastaukset 8
Vanhimmat
Sillä tavalla kirjoittamasi kuulostaa tutulta, että mulla oli nuorempana sellaista että aloin ikäänkuin "vahtia" omia ajatuksiani, eli kun normaalisti ajatukset pomppii asiasta toiseen niin aloin sitten kelaamaan et miten hei päädyinkin ajattelemaan tätä ja tätä asiaa. Ja kun sitä mietin niin sellainen vapaa, normaali ajatuksen lento oli tosi vaikeaa koska koko ajan toisaalta tarkkaili omia ajatuksiaan ja toisaalta toivoi että ne ajatukset vaan menisi omia teitään mikä oli varmaan aika vaikea yhtälö. Ehkä siinä oli takana joku halua kontrolloida ajatuksia tai saada jotain järjestystä niiden vapaaseen tempoiluun, eli vähänku jossain pakko-oireessa? Eli pakkoajatuksiahan ne kai oli mut ei niin kauheen voimakkaita et olis ihan elämän romahduttanu. Ne sit vaan hävis jonnekin muiden ongelmien tieltä:)
Oma pakkoajatukseni on "ahdistuksen pelkääminen". Olen saanu paniikkikohtauksen vuosi sitten, ja nyt olen jäänyt pelkäämään sitä tunnetta, ahdistusta. Minua ei ahdista muukuin se, että vähän väliä vain ajattelen sitä ahdistusta ja pelkään että se tulee taas.
Kerro heti mitä psykiatrisi sanoi, mikä tähän auttaa :(
Meikä on harrastanut tuota jo 10 vuotta. EI mitään uutta... Kyllä sitä näinkin pärjää, vaikka mistään ei oikein jaksakkaan nauttia.
Neuvon tutustumaan seuraaviin teoksiin: Joustava mieli (Arto Pietikäinen), Mielekkäästi irti masennuksesta (Williams Mark, Teasdale John, Zindel Segal) (Ei tarvitse olla masentunut saadakseen apua kirjasta) sekä Vapaudu mielesi vallasta ja ala elää (Hayes). Myös meditaatioon kannattaa suhtautua avoimin mielin.
Siunausta ja tsemppiä!
Mulla tällänen on aika uus juttu, vasta n. kuukauden kärsinyt. Joskus aiemmin saanut jotain pieniä kohtauksia mutta niistä päästy ihan huumorilla yli. Nyt n kuukausi sitten tuli hirveä stressi ja sain paniikkikohtauksen, johon sain kyllä heti hoitoa. Nyt aloitin lääkityksen ja odotan että se alkaisi vaikuttamaan, psykologin aikaa pitäis ens viikolla varailla. Sairaslomaa vielä ens viikko, toivottavasti lääke auttaa ees pikkasen jo sillon, että kykenee töihin menemään. Tuon paniikkikohtauksen jälkeen päässä pyörinyt vaan paniikkikohtaus ja sitä myöten tullu sosiaalisten tilanteiden pelkoa, ahdistusta ja ahdistusta. Nyt tuntuu ettei haluis mennä minnekään tai tavata ylipäänsä ketään ihmisiä, eees tuttuja kavereita. Ja olen itse vielä hoitaja. Toivottavasti vielä joskus palaudun normaaliin olotilaani ja mietin kaikkea muuta kuin hulluksi tulemista. Helvetin raskasta tällänen vaan on!!
Mä nostan tätä ylös koska kärsin samaisesta ongelmasta..
Kannattaa tutustua yllämainittuihin kirjoihin ja meditaatioon.
Niinhän se on, että silloin kun on omasta tilastaan tiedoton (hukassa) alkaa epäröinti, epävarmuus josta seuraa pelkoa. Pelkoa vastaan voi taistella esim. meditoimalla.. Itse jollain tasolla konkretisoin tuon pelon ja rupean hyväksymään sitä. Se on ihan normaali tunne ihmismielessä ja sitä ei kannata pakoilla. Meditaatiossa on hyvä tunnustella itseään rakastavaisin tuntemuksin ja kysellä itseltään asioita ilman egon naputusta ja ärhentelyä että mikä mahdollisesti on syynä tähän tuntemukseen. Se vaatii rohkeutta, mutta se pitää muistaa, ettei siihen kuole vaan pitää vain avata se portti eikä yrittää sulloa sitä aina vain isommilla lankuilla, koska jossain vaiheessa se sitten räjähtää auki.
Jos sinulla on kuka tahansa läheinen niin jaa ihmeessä tuntemuksiasi toisten ihmisten kanssa jos egosi sen sinulle sallii, se on takuuvarma helpotus. Itse olen kärsinyt peloista, mutta rakkaudella ja kohtaamalla ne niistä pääsee yli.