Olen miettinyt miten saisin ihanan pienen lapsen elämään jonkun ihmisen johon voisin luottaa ja joka voisi ottaa hänet huostaansa jos minulle jotain sattuisi. Onkohan se täysin mahdoton ajatus Suomessa? Esim yllättävän kuolemantapauksen kohdatessa olisi kamala ajatus edes kuolla kun ei tiedä mitä lapselle käy ja millaiseen kotiin hän joutuu ja kuka kasvattaa ja miten kasvattaa ja saako hän edes tutustua omaan uskontoonsa, rakastetaanko häntä, puetaanko hänet kauniisti, tuetaanko hänen taiteellisuuttaan riittävästi, kannustetaanko opiskelemaan jne. Tietythän piirit jopa uskovat että tämänkaltaisissa tilanteissa synyisi jopa "kummituksia" kun äidin sielu ei voisi jättää pientä lasta turvallisesti maailmaan yksin itse kuollessaan eikä näin pääsisi irti aineellisesta maailmasta. Nostin tuon ajatuksen tähän vain kuvatakseni äitien tuskaa ja huolta jos ei tiedä lapsensa elämän olevan turvattu oman poismenonsa jälkeen. En vain tiedä miten sellaisen ihmisen saisi lapsen elämään :(. Parastahan tietenkin olisi jos itselle ei sattuisi mitään mutta kun elämä on arvoitus ja yllätyksiä täynnä...
mistä luottomies
lapsen elämään
22277
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 22
Vanhimmat
Lapsen isovanhemmat, tädit, sedät, enot ja kummit. Siinä ne läheisimmät taisi olla.
toinen vanhempi kuollut? Hänellehän lapsi sinun kuoltuasi ensisijaisesti "annettaisiin". Ja kyllä yhteiskunta huolehtii, jos ei muita henkilöitä löydy. Suomessa nämäkin asiat on nykyään hoidettu, ei joudu lapsi enää ihmismarkkinoille, vaikka vanhemmat kuolisivat.
Valitettavasti jos lapsella ei ole kahta huoltajaa, niin yhteiskunta päättää hänen kohtalostaan. Toivomuksia toki voisi esittää, eli voisit eläessäsi kirjoittaan jonkinnäköisen "testamentin" siitä, kuka lapsestasi huolehtisi (jos sellaisen ihmisen löydät), mutta se ei ole mitenkään itsestäänselvyys, että niin lopulta käy. Lapsi kun huostaanotetaan ja sosiaaliviranomaiset päättävät hänen kohtalostaan. No, onhan se tietysti parempi vaihtoehto kuin ei-kukaan, mutta ei välttämättä mikään hyvä vaihtoehto. Ainut vaihtoehto on, että tutustut ihmiseen, johon voit luottaa, keskustelet hänen kanssaan asiasta ja teette sen testamentin. Tai sitten lakkaat pohtimasta asiaa, jolle et oikeasti voi mitään ja yrität vain pysyä hengissä.
sillä kait teillä nyt jotain sukulaisia on ja lapsella kummit. Vai onko suku / kummit sinun mielestäsi epäkelpoja huolehtimaan lapsista, jos tarve vaatisi?
Suomessa ei minun tietääkseni ole ollut huutolaislapsia vuosikymmeniin. Lastensuojelu myös huomioi sukulaissuhteet ja kummiuden aina näissä järjestelyissä.
Siinäpä se: YK:n sopimuksen mukaan lapsella on oikeus uskontoonsa mutta suomalaiset sosiaalitantat laittaisivat lapsen mitä suurimmalla todennäköisyydellä ateistiseen tai luterilaiseen kasvatukseen jolloin tuo YK:n sopimus ei täyttyisi. En myöskään usko että yhteiskunta (elipä lapsi sijaisvanhemmilla tai kasvatuskodissa) tukisi lapsen taiteellisuuden kehitystä sillä tavalla kuin itse pitän hyvänä. Lapsella on kaksi kummia jotka periaatteessa voisivat toimia huoltajina mutta kumpikaan heistä ei täytä myöskään tuota YK:n sopimusta uskonnollisen kasvatuksen suhteen. Edustavat eri uskontoa kun ei löytynyt kummia omasta uskonnosta. Sen lisäksi toinen on AINA töissä ja paljon ulkomailla joten hän ei voisi kasvattaa lasta ja toinen on niin karski kasvatusotteiltaan että lapsi joutuisi varmaan kasvamaan ilman syliä ja hellyyttä. Myös esikoiseni isä voisi toimia isänä tilanteen vaatiessa ja tällä hetkellä testamentissani onkin että hänestä tulisi lapsen huoltaja. Uskon että hän olisi lapselle oikeudenmukainen mutta voisiko hän rakastaa lasta oikeasti? Toisaalta lapsi saisi silloin kasvaa sisarensa kanssa. Mutta ei hänkään missään tapauksessa täytä tuota YK:n sopimusta. Yhtä vaihtoehtoa tässä harkitsen: jos löytäisin miehen joka haluaisi lapselle "etäisäksi". Mieleen tulee ainakin, että mieshomoparit eivät yleensä voi hankkia lapsia ja moni heistä on todella lapsirakas ja ehkä haluaisi olla mukana lapsen elämässä ja "etäisän" roolissa. Raskausaikana minulle ehdotettiin avioliittoa homomiehen kanssa jolloin miehestä olisi automaattisesti tullut lapsen oikeutettu isä mutta en halunnut äkkiavioon kenenkään kanssa.
Justiinsa... Tuohan on todella nerokas suunnitelma... Minäkin voisin erota miehestäni ja mennä vaikka uusiin naimisiin munankeittimeni kanssa.
Onkohan se muuten mahdollista ja YK:n IPCC-panelin hyväksymää?
Mutta sinullahan on mies. Minulla ei ole. Mitä relevanssia sinun kirjoituksellasi on omani kanssa?
"suomalaiset sosiaalitantat". Minkähän maalaiset tantat tai tuffat sinulle kelpaisivat? Olen varma, että tantat kaivaisivat jostakin esiin sinun uskontosi edustajan huolehtimaan lapsesi uskonnollisesta kasvatuksesta, joten sen takia sinun ei tarvitse ruveta kummittelemaan.
Mitä siihen taiteelliseen kasvatukseen niin kuin itse pidät sitä hyvänä tulee, niin koetapa sinnitellä hengissä! Tuskinpa moinen muuten toteutuu.
Ettei vain olisi käynyt liiaksi hermoillesi tuo yksinhuoltajuus.
Ei ole käynyt hermoille :). Asioita voi kuitenkin pohtia ja ratkaisuja etsiä. Uskoisin että moni yksinäinen huoltaja miettii lapsensa tulevaisuutta ihan kuten parisuhteessa eläväkin. Tosin parisuhteessa elävän harvemmin ehkä tulee pohdittua tilannetta jossa lapsesta tulisi orpo koska on paljon harvinaisempaa että lapsi menettää molemmat vanhempansa.
kuin olisit päättänyt jo lapsen uskonnon, ja varmistelet ettei hänellä ole itse sitä myöhemminkään mahdollisuutta itse valita. Onhan tuo ällöttävää. Täyttyyköhän tuossa nyt YK:n sopimus mitenkään.
Kuulostat perin kahlitsevalta vanhemmalta. Haluat päättää, miten lapsesi elää elämäänsä SINUN haaveittesi mukaisesti. Johonkin asti jokainen vanhempi toki tekee niin, mutta rajansa kaikella.
Joskus on lapselle jopa hyväksi että vanhempi poistuu elämästä, ja uudet vapaammat tuulet alkavat puhaltamaan. Toivokaamme lapsellesi vain parasta.
Minä en tuputa uskontoa lapsille lainkaan. En todellakaan. Elän hyvin tavallista elämää. Lapsi saa tietysti päättää uskontonsa kun laki siihen antaa mahdollisuuden eli oliko se 15-16 vuotiaana. Jokainen äiti ja isä joka antaa kastaa lapsen johonkin uskontoon on samalla tavalla "päättänyt" uskonnon kuin minä. En lainkaan enempää tuputa uskontoa lapsille kuin kuka muu tahansa. Ainoa asia mikä mielestäni on kohtuullista on kertoa lapselle mihin uskontoon hänet on kastettu ja miten siinä uskonnossa uskotaan. Näinhän jokaisen lapsen kanssa toimitaan. En myöskään kahlitse, päin vastoin. Haluan antaa mahdollisuuden. Harrastuksiin en pakota. Kerron vaihtoehdoista ja lapset saavat itse kokeilla, on se sitten liikunnallista, kuvaamataitoa tai musiikkia. Mitään en vaadi vaan toive lähtee lapsesta ja harrastuksen saa myös lopettaa jos ei olekaan mieluinen. Lapset saavat valita aivan minkä ammsatin tahansa. Ainoa asia mitä toivon on, että heillä olisi todella mahdollisuus valita sellainen ammatti jossa kokevat olevansa onnelliset ja voivansa toteuttaa itseään. Oli se sitten kaupan kassa, bussikuski, insinööri, opettaja, lentokapteeni, arkkitehti tai taiteilija. Etteivät olisi kahlittuja...
Minusta ei ole oikein että jonkun mietelmän ja pohdinnan perusteella minua leimataan koska pohdinta on pohdintaa, ei käytäntöä. Uskonto ei esim näy meillä arjessa.
Joten huolesi on tyystin turha. Aivan kaikista uskonnoista. Ei siihen uskottua miestä tarvita.
Siinäpä ratkaisu lastesi kurjuuteen. Ehkä toiveesi kohtaa itseäsi joku kaunis päivä :).
Mutta alunperin kysymys oli siitä, että jos yksinhuoltaja sairastuu vakavasti tai menehtyy onnettomuuden seurauksena, niin tuskin kukaan toivoo, että lapsensa joutuu lastenkotiin tai täysin tuntemattomaan perheeseen. Kuka on se äiti/isä, joka sellaista toivoo lapsellensa? Uskoisin, että kuka tahansa äiti/isä toivoisi voivansa jollain tasolla olla vaikuttamassa siihen, minkälaiset olot lapsella on tilanteessa, jossa vanhempi ei kykene lapsesta huolehtimaan. Kysymys oli myös siitä, että vaihtoehtoja on vähän tai lähestulkoon ei lainkaan. Uskonto on koko keskustelussa sivuasia, päähuoli on siinä, ettei ole ketään, joka pakkotilanteessa olisi kykenevä/halukas sitoutumaan lapseen ja hänen hyvinvointiinsa. Testamentissa oleva ehdokas kyllä kykenee sitoutumaan mutta voiko häneltä odottaa kykyä rakastaa lasta. Kyllä luultavasti jokainen äiti/isä toivoo voivansa olla varma siitä, että lapsella on hyvä olla siinäkin tilanteessa, ettei itse ole läsnä, ja että lapsi voisi oikeasti olla rakastettu eikä pelkkä taakka häntä hoitaville aikuisille. Ja kuka voi sanoa, että laitoshuollossa lapset olisivat onnellisia, yhtä onnellisisa kuin kotioloissa? Laitoin aloituksen kuullakseni ideoita ja ajatuksia mutta koko ketju on mennyt minun moittimiseeni ja näin suistunut raiteiltaan.
tutustua OMAAN uskontoonsa.......? siis tuputettuun uskokontoon.....taas.
Vastaan vielä sinulle. En tuputa mitään. Päiväkodeissa ja kouluissa vietetään joulua ja pääsiäistä. Käydään joulukirkossa ja kevätkirkossa. Lapseni osallistuu kaikkeen tuohon muiden lasten mukana. Mitä enempää minä tuputan? Olen kertonut lapsille miksi joulua vietetään tai pääsiäistä. Onko se tuputtamista? Eivätkö he saa tietää miksi nämä juhlat ovat? Olen kertonut heille missä heidät on kastettu. Sen enempi uskontoa ei meillä kodissa ole. Mitä siis tuputan? Haluan vain että heillä olisi myös tässä vaihtoehto isompana...valita uskonto tai vaikka valita uskonnottomuus. Sen vuoksi mielestäni on kohtuullista että lapsille kerrotaan miten "omassa" uskonnossa ajatellaan...silloin he voivat ja kykenevät tekemään valistuneen ratkaisun kun se aika koittaa. Kyllä minä kerron myös muista uskonnoista aktuelleissa tilanteissa...idän uskonnoista, islamista, uuspakanismista, kaikesta, kuten muistakin asioista. En siten että kertoisin että nuo ajattelevat "väärin" vaan kerron siten kuin noissa uskonnoissa ajatellaan ja kerron myös miten itse ajattelen asettamatta näitä asioita oikeaan tai väärään tai pelottelematta jollain. En käytä koskaan pelottelua vaan objektiivista kuvausta kunkin uskonnon ajattelutavasta. Sitä vartenhan luterilaiset lapset käyvät rippikoulun ja sitä varten käyvät koulun uskontotunneilla. Että saavat tietoa- Myös muissa asioissa pyrin objektiivisuuteen. Jos minulta kysytään ammateista niin kerron mitä tiedän. En lasten edessä koskaan aseta ammatteja paremmuusjärjestykseen. "Oma" uskonto on se uskonto johon lapsi on kastettu ja jota äiti edustaa koska lapsethan lain nojalla seuraavat äitiä uskonnossa ellei erityisesti tehdä muuta ratkaisua...eikä minun lapseni ole ainoita suomalaislapsia jotka on kastettu...kysypä keltä vaan papilta...kyllä he ovat kastaneet muitakin...että ei meillä mitään poikkeuksellista ole.
...niin ja kyllä pyrin tietysti elämän varrella vähitellen opettamaan uskonnon perusarvoja...että ihmiset ovat tasavertaisia ja yhtä arvokkaita riippumatta väristä, uskonnosta ja syntyperästä. Että toisia ei pidä haukkua tai halventaa, ei hyljeksi' tai kiusata. Että anteeksi voi pyytää ja antaa. Että kukaan ei ole täydellinen eikä myöskään itseä kohtaan pidä olla liian ankara. jne. Kyllä lapsia saa ja pitää kasvattaa ihmisyyteen.
Oma uskonto. Oma ammatti. Määräätkö lapsellesi oman ammatinkin? niin et. mutta oman uskonnon määräät.
Eivät ole vertailukelpoisia. Kaikista uskonnoista saa Suomalaiseesa koulussa valistusta ei ole tarvetta omaan yksityiseen valistajaan lapsen kasvaessa isommaksi, sen kyllä lasken jo tuputtamiseksi. Etkö näe eroa?
Vai etkö vain halua nähdä?
Vainoharhaisuutta ilmassa???
Voi mahdotonta. Lasten kysymyksiinhän tulee aina vastata asiallisesti: "Ei äiti/isä tiedä. Kysy opettajalta" tai "Koulussa saat vastauksen sillä ja sillä luokalla." tai "luepas koulukirjan sivu se ja se". Totuus on , että lasten kanssa voi yhtä hyvin keskustella siitä millainen sää on ulkona, miten koulussa sujui, mitä tehdään viikonloppuna kuin siitä, minkälainen maailmankaikkeus on ja onko olemassa maapallon ulkopuolista elämää, onko olemassa enkeleitä, onko dinosauruksia olemassa, entäpä mistä ihminen tulee ja mihin hän menee...Myös lasten kanssa on mahdollista keskustella siitä, mihin ammattiin hän aikoo "isona" kuin siitä mitä hänen tekisi mieli harrastaa. Keskustelu ei ole tuputtamista. Tärkeää on että keskustellaan.
Olet hyvin hyvin rajoittunut ihminen. Etkö näe eroa? Vai etkö vain halua nähdä?
Keskustelu meni kysymykseni ohi ja täysin raiteiltaan. Mielestäni on epäasiallista mutta valitettavan yleinen tapa täällä keskusteluissa, että keskustelu menee moittimiseen ja toisen ihmisen lätistämiseen. Lopetan siksi keskustelun tähän, en vastaa kommentteihin enkä lue enää tänne tulevia kommentteja eli kirjoittajille on ajanhukkaa jatkaa sättimistä.
Uskonto on arka aihe. Ehkei sitä olisi ollut syytä sekoittaa tähän.
Suomessa yhteiskunta kyllä huolehtii lapsesta vanhempien jälkeenkin. Rakkaus taas - on asia erikseen. Kaikki vanhemmatkaan eivät lastaan rakasta. Rakkautta kun ei edes vanhemmuudella saa. Se riippuu täysin muista tekijöistä. Joihin ei kuoltuaan enää voine vaikuttaa.
Sättimistä ei varmalla tarkoitettu sättimiseksi, olipahan vain eriävä mielipide.