Olen sairastanut keskivaikeaa masennusta lapsesta lähtien. Olen kyllä pystynyt käymään töissä ja huolehtimaan opintoni loppuun, mutta kurja olo on aina taustalla. Olen myös käynyt läpi pari työuupumusta. Vuoden ajan on tuntunut helpommalta, olen pystynyt ajattelemaan positiivisesti asioista ja jopa nauttimaan elämästäni.
Loppusyksystä sitten hankin innoissani eläinrakkaana ihmisenä koiranpennun. Ajattelin, että jaksan paremmin ja annamme molemmat toisillemme hyvää. Nyttuntuu taas, että olen vaipumassa uupumukseen takaisin. Aluksi olin innoissani uudesta kaverista ja nautin sen kanssa olosta, kunnes työpäiväni alkoivat taas pidentyä. Nyt tuntuu, että olen ihan loppu. Koiranpentu (8 kk) stressaa minua valtavasti. En saa nukkua tarpeeksi, en näe kavereitani. Pentu on hyvin stressaantunut ollessani kotona. Teen kaiken sen kanssa pakosta, musta vaan tuntuu, että kotonani asuu vieras, joka syö kaiken elinvoimani. Itken päivittäin ahdistustani, en uskalla mennä nukkumaan, koska pentu herättää minut öisin. Raahaudun viimeisillä voimillani ulos sen kanssa, se ei rauhoitu koko illan aikana. Iltaisin syön nukahtamislääkkeitä ja aamulla herään ahdistukseen.
Tunnen itseni tosi huonoksi ihmiseksi, musta vaan tuntuu, etten jaksa, halua, kykene hoitamaan pentua kun oma oloni on niin kurja. En saa keltään hoitoapua, töissä oleminen tuntuu lomalta (ja työni on henkisesti raskasta). Pahinta on, että näen että pentu kärsii pahasta olostani. En kuitenkaan itsekään kykene rauhoittumaan. Tunnen oloni raskaaksi, väsyneeksi ja sidotuksi. Tuntuu vain, että olen sen kanssa velvollisuudentunnosta ja ajattelen koko ajan, että mitä muut sanovat, jos luovun siitä.
Tulevaisuuskin sen kanssa tuntuu hyvin raskaalta ajatukselta. Miksi menin ottamaan eläimen tän paskan keskelle, vaikka oma olo oli näin hataralla pohjalla.
Loppusyksystä sitten hankin innoissani eläinrakkaana ihmisenä koiranpennun. Ajattelin, että jaksan paremmin ja annamme molemmat toisillemme hyvää. Nyttuntuu taas, että olen vaipumassa uupumukseen takaisin. Aluksi olin innoissani uudesta kaverista ja nautin sen kanssa olosta, kunnes työpäiväni alkoivat taas pidentyä. Nyt tuntuu, että olen ihan loppu. Koiranpentu (8 kk) stressaa minua valtavasti. En saa nukkua tarpeeksi, en näe kavereitani. Pentu on hyvin stressaantunut ollessani kotona. Teen kaiken sen kanssa pakosta, musta vaan tuntuu, että kotonani asuu vieras, joka syö kaiken elinvoimani. Itken päivittäin ahdistustani, en uskalla mennä nukkumaan, koska pentu herättää minut öisin. Raahaudun viimeisillä voimillani ulos sen kanssa, se ei rauhoitu koko illan aikana. Iltaisin syön nukahtamislääkkeitä ja aamulla herään ahdistukseen.
Tunnen itseni tosi huonoksi ihmiseksi, musta vaan tuntuu, etten jaksa, halua, kykene hoitamaan pentua kun oma oloni on niin kurja. En saa keltään hoitoapua, töissä oleminen tuntuu lomalta (ja työni on henkisesti raskasta). Pahinta on, että näen että pentu kärsii pahasta olostani. En kuitenkaan itsekään kykene rauhoittumaan. Tunnen oloni raskaaksi, väsyneeksi ja sidotuksi. Tuntuu vain, että olen sen kanssa velvollisuudentunnosta ja ajattelen koko ajan, että mitä muut sanovat, jos luovun siitä.
Tulevaisuuskin sen kanssa tuntuu hyvin raskaalta ajatukselta. Miksi menin ottamaan eläimen tän paskan keskelle, vaikka oma olo oli näin hataralla pohjalla.
Vastaukset 13
Vanhimmat
hyvään kotiin, nimenomaan hyvään. Itse pidän myös paljon eläimistä, mutta tiedän etten halua sitä vastuuta ottaa kontolleni. Elämäntilanne voi muuttua koska tahansa ja mielialatkin heittelee. Jos ikinä otan eläimen niin sitoudun siihen kuin lapseen. Vain jonkun sairauden tähden siitä luovun. Muutoin oma itsekkyys saa väistyä.
koetan jaksaa vielä vähän aikaa, mutta jos olo ei helpota, täytyy ajatella meitä molempia. Rakastan koiraani, mutten tällä hetkellä kykene olemaan paras mahdollinen emäntä :( Jos oloni jatkuu tällaisena, panostan uuden hyvän kodin etsimiseen.
Tässä taas kohdataan oma itsetuntemus ja oma jaksaminen.
Hei,
älä koe syyllisyyttä, jos joudut luopumaan koirasta! Et voinut tietää etukäteen miten paljon koira veisi voimiasi. Sinun tapauksesi ei ole mitenkään rinnastettavissa niihin 'terveisiin' ihmisiin, jotka mielijohteesta ottavat lemmikin ja kyllästyttyään luopuvat.
Joillekin masentuneille koira on terapiaksi: koira 'pakottaa' ulkoilemaan päivittäin, mikä on masennuksessa tärkeää (no, tämänhän tiedät..), koirasta on seuraa yksinäiselle, sille voi jutella ja sitä voi paijata läheisyydenkaipuussa.
Mutta jos ja kun koiranpito käy ylivoimaiseksi ja lisää masennusta/ahdistusta, on ihan oikein luopua siitä. Meillä yksinelävillä on muutenkin elämä paljon haastavampaa kuin perheellisillä.
..vaan etsi koirallesi hyvä koti. Parasta, että pystyit huomaamaan ettei masentunut jaksa hoitaa muita. Masentunut saattaa tarvita usein eniten itse sitä lepoa
Olisiko nyt kuitenkin ihan järjellisesti löydettävissä onnellinen ratkaisu sinun ja koiran pulmiin? Laita ilmoituslappuja lähikauppojen ilmoitustauluille että sinä ja pentukoira kaipaatte apua. Onhan paljon koululaisia, eläkeläisiä ym. jotka rakastavat eläimiä mutta jostain syystä eivät itse voi sellaista hankkia, esim. ei ole varaa. Nyt kun löydät ulkoilutus- ja peuhuapua pennulle päiviksi, jaksat itse illat ja koirakin muuttuu onnellisemmaksi. Kannattaa ainakin yrittää! Minkä rotuinen haukku sinulla on? Uros vai narttu?
Voi olla kyllä aika vaiva masentuneen etsiä koiranhoitajia ja sopia ajankohdista ja käynneistä jne. heidän kanssaan... Kuulostaa raskaalta minusta. Tietenkin jos tuo aloittajasta tuntuu hyvältä ajatukselta, niin kaikki hyvin. Itse sanoisin vain samaa kuin muut jo tuossa yllä, eli tärkeintä että ajattelet itseäsi ensimmäisenä tällaisessa tilanteessa... Mieti tarvittaessa koiran antamista jonnekin hyvään kotiin, jos sen kanssa on liian raskasta. Ei todellakaan tarvitse tuntea syyllisyyttä asiasta, eikä ole hyvä rasittaa itseäsi turhaan. Masennuksessa haasteiden ja tekemisten olisi tärkeää olla suhteessa voimiin; usein tämän tasapainon hakeminen juuri on vaikeaa. Moni kuormittaa itseään liikaa ja huolehtii masentuneenakin helposti enemmän muista kuin itsestään, mikä pahentaa jo ennestään huonoa oloa. Itsellänikin on kokemusta tällaisesta.
Itsekin olen masentuneena ja eläinrakkaana miettinyt koiraa.
Päätöstä on viivästyttänyt tuo minun masennus, se että on kaksi maatiaiskissaa ja olen poikki kaikenlaisesta edestakaisin liikkumisesta kun ei ole autoa.
Päätin, että hankin nuoren koiran mutta en pentua. Sitten kun pystyn liikkumaan omalla autolla ja suuntaamaan liikunnan koiran kanssa lenkkeilyyn.
Hankalaa kyllä on silloinkin jos menen todella pohjalle joskus, minulla ei myöskään ole hoitoapua tai ketään tukena masennuksessa.
Koiran hankinta on vastuullinen prosessi jossa on monta vaihetta ja tekemistä on PALJON. Sitä ei välttämättä tule ajatelleeksikaan. Ennen koiran hankintaa pitää miettiä todella pystyykö hommaan sitoutumaan/haluaako sitoutua. Muistan itse ottaessani koiran että aluksi tunsin ahdistusta uudesta vastuusta, mutta oppiessani elämään sen kanssa, se menee ns. siinä sivussa ja koira antaa paljon enemmän kuin ottaa. Koirasi ansaitsee hyvän elämän, joten suosittelisin että annat sen pois jo itsesi takia. Toisaalta pentu on todella voimia vievä, mutta kun koira vanhenee, sen pitäminen helpottuu eikä se vaadi samalla tavalla huomiota.
Minulle oma koirani on antanut niin paljon ja voin sanoa että rakastan sitä jopa enemmän kuin monia ihmisiä. Hirveää sanoa. : ) Ihmisiä kun löytyy pahantahtoisia, mutta koirani ei varmasti halua minulle pahaa. Myönnettäkööt, luottamukseni ihmisiin on kärsinyt melko paljon, joten se selittää aika paljon tuon edellisen toteaman.Minulle masentuneena ihmisenä koira on tuonut paljon terapiaa, on ollut pakko mennä ulos silloin kuin ei huvita ja toisaalta siitä on saanut jotain kun koira on tyytyväinen ja on pitänyt siitä hyvin huolta. Se luottaa minuun sataprosenttisesti ja ei varmasti hylkää pahimmassakaan paikassa. Itse epäsosiaalisena ja ujona ihmisenä se on ollut veruke jutella ihmisten kanssa ja toisaalta yksin ei koe olevansa samalla tavalla kuin aiemmin. (se on uskomatonta kuinka paljon juttua ihmiset voivat koirasta keksiäkään, toisaalta ehkä ihmisten elämä olisi helpompaa jos puhuttaisiin asiasta eikä aina asian vierestä, mutta monesti tutustuminen vaatii asian vierestä puhumista ja vasta jossain vaiheessa päästään syvällisemmälle akselille) Se ei vaadi paljoa kuten monet ihmissuhteet ja aina on joku mitä halia. : )
Laitoin jo viestiä yhdistykselle, jonka kautta koiran hankin. Apua ainakin tarvitsen. Toivottavasti saan ratkaisun.
Muille vastaavassa tilanteessa koiraa harkitsevalle suosittelen samaa kuin toinenkin vastaaja: Päätin, että hankin (nuoren) koiran mutta en pentua.
Pentu on kuin pikkuvauva talossa! Aikuinen, sisäsiisti, luonteeltaan rauhallinen koiruus on ihan toista hoitaa kuin pentu.
Moni luopuu mukavasta, terveestä lemmikistään esim. allergian vuoksi.
Tällaisia koiria on varmasti saatavilla. Eikä 'ottokoiran' tarvitse olla nuorikaan, kunhan ei vielä kärsi vanhuusongelmista (virtsanpidätys, kasvaimet jne.) Aikuinen koira kiintyy uuteen omistajaan ja sopeutuu varmasti elämään toisessakin paikkaa.
Huonostikohdellun koiraressun pelastajaksi masentuneen ei kannata ruveta, siinä voi olla myös liikaa haastetta. Ongelmakoirat on hyvä jättää superenergisille koira-aktiiveille.
Myös sillä on merkitystä, onko sinulla ollut joskus aiemmin koira; silloin olet rennonpi alusta saakka eikä hoito vie niin paljon (henkistä) energiaa. Vähän sama kuin lasten kanssa: ensimmäisen kanssa stressaa ja jännittää, kolmannen hoito menee jo rutiinilla.
Kaikkea hyvää Sinulle! Valoisaa kevättä ja aurinkoista mieltä, toivottavasti saat apua ja asia ratkeaa pikaisesti parhain päin! :-)
Kiitos vastauksesta. Olen ajatellut jo asiaa monelta kantilta, ja tällä hetkellä parhaalta vaihtoehdolta tuntuu koiran luovuttaminen parempaan kotiin. Tahdon, että pentu saa hyvän elämän, itse tahtoisin antaa muttei ole voimavaroja siihen.
Olen ottanut yhdistykseen yhteyttä, selvittänyt tilanteeni ja odotan vastausta.
Nyt koira odottaa uutta kotia. Tiedän tehneeni oikean ratkaisun. Surullinen silti.
Raskaita päätöksiä. Voisitko ajatella pienempää ja helppohoitoisempaa eläinystävää? Kaneja ja marsuja ei tarvitse lenkittää eivätkä ne pidä meteliä. Akvaario on rentouttava "lemmikki". Linnut kuten undulaatti ovat myös yön hiljaa kun häkki pimennetään.
Muille koiraystäville vihje, että jos olet päättänyt mistä rodusta pidät (käsitys tulee perustaa realistiseen tietoon aikuisen koiran aktiviteetti-, liikunta- ym. hoitotarpeista), niin kyselkää isommista kenneleistä täysinpalvelleita siitosnarttuja ja -uroksia, jotka usein annetaan seurakoiriksi 5 - 7 vuoden iässä. Ovat tosi iloisia päästessään ainoaksi koiraksi ihmisasuntoon, ja valmiiksi koulutettuja, helppoja koiria. Vihjerotuina voisin suositella esim. shetlanninlammaskoiraa, tiibetinspanielia ja yleensä spanieleja, jos haluaa helpon ja mieluummin pehmeän kuin kovan koiran. Yksilöeroja toki on aina. Kovin suurta, temperamenttista, energistä tai dominoivaa koiraa en näkisi hyvänä kaverina masisemännälle tai -isännälle. Ns. käyttökoirat vaativat todella ainakin parin tunnin kovaa liikuntaa ja aktivointia päivittäin varsinkin nuorina, muuten alkaa tapahtua ikäviä. Eli koira saa käytöshäiriöitä tai alkaa tuhota kiinteistöä yksin jäädessään. Mutta kuitenkin:
"A dog is the only true friend money can buy".