mietin niitä aikoja silloin, kun kaikki alkoi. Sitäkin päivää kun olin jäämässä kesälomalle ja se kesä
ja mitä sitten tapahtui ja miten aloin uskoa löytäneeni sut täältä.Se kauhea ikävän tunne.
En olisi milloinkaan uskonut, jos se ei olisi omalle kohdalle osunut. Miltä niin polttavat tunteet
saattavat tuntua.
Hassua että uskoin jotenkin tuntevani sua viestien perusteella. Koska ne kyllä saatoi olla ihan
jonkun muun viestejä:)
Mulle on tullut selväksi, että en mä sua pystyisi onnelliseksi tekemään, en mä tee sitä toistakaan
ja se on sentään aika helppo persoona suhun verrattuna:) Tää ihan hellyydellä, en tarkoita että
tahtoisin olevan toisenlainen. Itseäni muuttaisin jos se olisi mahdollista, mutta niin paljoon
en mäkään pysty.
Kun vain voisi muuttua toiveesta ja olosuhteet niiden myötä. Mutta eihän se mene niin.
Jokusen aika huonon runon olen sulle joskus rustaillut. nyt mä laittaisin sulle tähän lainatun,
Anna Leena Härkösen. Se osui mun silmiini ja sai mut miettimään olisinko voinut tehdä jotain
toisin, siten että tunteet olisi olleet helpompia kestää. Jotenkin vähemmän voimakkaita.
mutta ehkä en minäkään muuttaisi mitään.
Yhä uudelleen
yhä uudelleen kanssasi lähtisin
yhä tekisin kaiken kuin silloinkin
yhä uudelleen kanssasi tanssisin
aamuun valkeaan, iltojen varjoihin
vaikka jokaisen kyyneleen tietäisin
jonka sulta saan, lähtisin sittenkin
jos vain palaisit luokseni takaisin
hetken levätä saisimme viimeinkin
hetken onnelle hintaa jos kertyykin
yhä vieläkin sen hinnan maksaisin
sinut valitsin joukosta vieraiden
yhä ainoa oot jonka tarvitsen
en tiedä miksi se kosketti mua niin. Me ei ikinä ole tanssittu yhdessä, eikä juuri tehty
niitä muutamia suudelmia kummempaa, mutta jotain ainutlaatuista se oli. Ainakin mulle.
Jos jotain vielä uskaltaisin toivoa, lämmintä ystävyyttä, tiukkaa halausta. Alla aina rakkaus suhun,
mutta jos se onkin hyvä pohja ystävyydelle?

Vastaukset 2
Vanhimmat
"Yksi hankala tapaus" vastaa. Sykähdyttävä teksti, kiitos.
Elämässä tapahtuu ihmeitä, joille ei ole suoraa järkiperäistä selitystä. Kohtaaminen on kuin sähköisku kahden ihmisen välillä.
Minulle vaikutus oli se, että vihdoin uskallan olla juuri se"erikoinen", miksi minut on tarkoitettu. Tajusin sen, että vaikka minulla on puutteita, siitä huolimatta olen "hyvä tapaus". Kuljen omaa reittiä vertaamatta itseäni muihin. Ilman toista ihmistä se ei olisi minulle selvinnyt. Olen kiitollinen, vaikka olenkin ollut ahtaalla.
Mitä tästä loppujen lopuksi seuraa, selviää vasta myöhemmin. Kaikki ei voi loppua kuin seinään, sillä jälki on jäänyt ja kirjautunut syvälle. Eikö kaikki ole vapaaehtoista ja halusta kiinni?
Tuli mieleeni juuri nyt, että mitään hyvää ei saa aikaan ilman intohimoa kyseiseen asiaan.
Lainaan aamun teepussin mietelmää: "Mikään ei ole turhaa mistä jää muisto", Marianne Kutila
Toivottelen valoisaa sunnuntain jatkoa.
kaksi ihanaa viestiä lukea. Kiitos.